”16 prosenttia. Niin pieni osuus suomalaisista 15–40-vuotiaista sanoo uskovansa kristinuskon opettamaan Jumalaan. Suomen historiassa ei luultavasti ole koskaan ollut aikaa, jolloin nuoret aikuiset olisivat olleet yhtä vieraantuneita kristinuskosta.” -Kirkko ja kaupunki 25.2.
Etologian ja biologian tutkija Edvard O. Wilson: ”Taipumus uskonnollisen uskon omaksumiseen on ihmismielessä monivivahteisin ja väkevin voima ja hyvin todennäköisesti ihmismielen osa, jota ei voida poistaa. Se kuuluu sosiaalisen käyttäytymisen universaalisiin piirteisiin.”
Meihin on nähtävästi evoluution ja abstraktin ajattelukyvyn myötä rakentunut ominaisuus, joka altistaa jumaluskoon. Meillä ylipäätään on tarve saada selitys tapahtumiin ja ilmiöihin. Koko maailma ja elämä vaatii selityksen. Miksi olemme? Miksi koko universumi on? Tiedekin syntyi tarpeesta saada tietää ja hahmottaa maailmaa. Sikäli uskolla ja tieteellä on tavallaan yhteiset lähtökohdat. Mutta siihen se jääkin. Uskonnoilla on pyritty selittämään koko maailma, elämä ja vielä tuonpuoleinenkin. Uskonto on selitys. Tiede taas on väline ottaa maailmasta selvää. Sen tuloksien perusteella voidaan laatia selityksiä.
Vain 16 % siis. Niin se maailma muuttuu. Usko alkaa olla marginaalinen ihmisen tila. Uskomattomuus leviää. Niin myös uskonnottomuus. Eli se, ettei ole mitään uskomusjärjestelmää, uushengellisyyttä tai muuta vastaavaa Jumalaan uskomisen tilalla. Juttu oli otsikoitu: ”Ehkä ei ole tahdonalainen juttu, uskooko vai ei”. Näin olen itsekin monesti todennut. Se, että olen uskomaton, ei ole valintani eikä tahtoni tila, vaan se on suurimmalta osaltaan synnynnäinen ominaisuuteni. Tietysti kasvuolosuhteeni ja se, etten lapsena joutunut indokrinoiduksi, vaikuttivat myös. Ei myöskään ollut ryhmäpainetta.
Yksilön uskomiseen liittyy siis myös sosiaalinen paine. On melko selvää henkilön tulla uskovaksi uskovassa ympäristössä, mikäli taipumus uskoon on. Uskominen on myös sosiaalista käyttäytymistä. Sosiaalinen yhteenkuuluvuus ja yhteisön tuoma turva ovat vahvoja tekijöitä. Uskomiseen liittyy vahvasti sosiaalinen konstruktio, jossa maailmaa hahmotetaan muiden kautta.
Itse kasvoin tapakristityssä perheessä, jossa uskonto oli vain ohuesti läsnä. Jumala ja Jeesus olivat olemassa olevia asioita, vähän kuin sadut ja muut kertomukset, vaikka Aarno Karimon ”Kumpujen yöstä” -kirjasarjan tarinat, joita pienenä luin ja ihmettelin kuvia. Pääsiäisenä oli esillä koristeina rairuoho, puput ja noidat, jouluun kuuluivat tontut ja joulupukki. Minua ei pantu pyhäkouluun, kuten eräitä silloisia kavereitani. Vanhempani ja sukulaiset kyllä puhuivat paheksuvaan sävyyn, jos joku kuului ”siviilirekisteriin”, kuten silloin sanottiin. Ateisti -sanan kuulin myös jo lapsuudessani, eikä sävy tietty ollut mairitteleva siinäkään. Ja tätä aiheetonta mainehaittaa Vapaa-ajattelijat joutuvat vieläkin kohtaamaan, mitä ei kirjailija Kari Hotakaisen kumma heitto Kirkko ja kaupunki -lehden haastattelussa helpottanut. Että ”Jumalan kaltaista näkymätöntä voimaa vastustamaan on pitänyt perustaa yhdistyksiä”. Lukija voi hyvin kuvitella tässä tarkoitetun Vapaa-ajattelijat ry:tä, tarkoitti Hotakainen sitä tai ei.
Kirkko, papit ja perheraamattu olivat siis lapsuudenkotonani itsestään selviä asioita. Mutta uskosta ei kotona puhuttu. Eikä sukulaisissakaan. Äitini ei ole ollut käsitykseni mukaan koskaan uskossa, eikä nyt 90-vuotiaana ole antanut ensimmäistäkään merkkiä muusta. Kerran kysyttyäni hän kertoi minulle, etteivät hänen vanhempansa olleet uskossa. Kirkkokäynnit olivat harvinaisia. Äitini äidin puoleinen suku on tietääkseni enimmäkseen sekulaareja tai hällävälistejä. Isäni oli tapakristitty, mutta epäilen hänenkin olleen heikkouskoinen, vaikka viime vuosinaan veti seurakunnan miestenpiiriä. Hänen äitinsä kyllä oli harras uskovainen.
Äidilläni ei ollut sosiaalista painetta uskomiseen, eikä nähtävästi taipumustakaan ole. Isäni kasvoi uskovan äidin kristillisesti kasvattamana. Sosiaalista painetta lienee ollut lähipiirissä muutenkin maalaisliittolais-kristillisessä ilmapiirissä. Luterilaisuudesta tuli hänelle perinne ja tapa. Minulla ei ole ollut sosiaalista painetta uskomiseen (rippileiriä lukuun ottamatta), eikä nähtävästi aivorakenteeni ole otollinen uskonnolliselle uskolle. Voin hyvin epäillä kyseessä olevan perinnöllinen juttu.
Kukaan ei synny rikollisena. Perimä, geenit vaikuttavat siihen, mutta varsinkin kasvuolosuhteet. Nämä yhdessä sanelevat sen, kenestä tulee rikollinen. Samoin ei kukaan synny uskovana. Uskoon tullaan. Ja paljon todennäköisemmin, jos kasvaa uskonnollisessa ympäristössä, mutta geenistö myös vaikuttaa. Ja usko valikoituu sen mukaan, mihin kulttuuriin on sattunut syntymään. Näin se käy. Mutta jos itse olisin kasvanut uskonnollisessa ilmapiirissä näine ominaisuuksineni, olisin hyvin mahdollisesti uskon suhteen samassa tilassa kuin olen nyt. Joka kulttuurissa ja uskontojärjestelmissä on uskonnottomansa. – Ja salassa, jos se on välttämätöntä hengissä pysymiseksi…
– – –
Lopuksi Itse kristinuskosta ja sen naisten tasa-arvoisuudesta lyhyt fragmentti lähihistoriasta – naistenpäivän kunniaksi:
Kenraali Rudolf Walden, Yhtyneitten paperitehtaiden perustaja, rakennutti tehdaspaikkakunnilleen kirkkoja. Hänelle koti, kirkko ja isänmaa olivat tärkeitä arvoja. Poika Juuso jatkoi arvokasta asiaa, mutta ei ollut niin turhan tarkka hengellisistä seikoista. Kerran 60-luvun alussa hän lahjoitti Simpeleen (Yhtyneitten paperitehtaitten tehdaspaikkakunta) kirkolle kolmekymmentä lasimaalausta. Näistä kahdeksan maalauksen sarja esitti miehiä eri töissään: sadonkorjaaja, puutarhuri, kalastaja jne., viimeisinä puunkaataja, puunkuorija ja paperintekijä. Töiden paljastustilaisuus oli arvokas. Yleisönä tuhatlukuinen kirkkokansa, kolme piispaa ja arkkipiispa Ilmari Salomies puheineen arkisen työn pyhyydestä. Vuorineuvos Juuso W. itse tuumi töistä, että kun työläiset eivät käy kirkossa, pitää siellä olla ainakin niiden kuvat. (lähde: Pertti Klemola: Juuso Walden, viimeinen patruuna)
Niin, työläiset olivat siis miehiä. Ei näihin arjen töihin naiset mahtuneet. Naisten työ kotona ei ollut ihan niin pyhää. Arkkipiispa tuskin puuttui siihen, ettei maalauksissa ollut naisia. Aihe peilasi myös vuorineuvos Juuso Waldenin näkemystä: Yhtyneissä paperitehtaissa avioon menneet naiset saivat lähtöpassit. Näiden paikka oli patruunan (nimen alkuperä latinan sanasta pater) mielestä kotona kasvattamassa lapsia. Tämä käytäntö poistui vasta 60-luvun lopussa, kun patruunan aika alkoi olla ohi.
Tuolloin naiset siis eivät Suomen kirkoissa mahtuneet vielä, eivät alttarille, eivätkä alttarimaalauksiin – tietty Mariaa lukuun ottamatta.
Kirjanuskonnot ovat lähtökohtaisesti misogynistisiä. Niin myös kristinusko. Edelleen moni pappi ja ainakin yksi piispa katsoo naisen paikan seurakunnassa paavalilaisittain – vaietkoon. Naisten ja miesten tasa-arvon lisääntyminen on varsin paljon sekularismin satoa. Naisten tasa-arvo on lisääntynyt maallistumisen myötä sitä mukaa kuin uskontojen ja kirkkojen asema on heikentynyt.
Yki Räikkälä, 8.3.2021
