Lapsen kasvattaminen uskonnottomasti on varsin helppoa nykyään, eikä juuri aiheuta kummastelua. Välillä töki törmään kyselyihin siitä, miten lapsemme ovat voineet saada nimen kun heitä ei ole kastettu, tai mitä voimme kertoa kuolemasta jos emme usko taivaaseen. Lyhyt vastaus edellisiin: nimen antaminen hoituu maistraatissa helposti ja nopeasti, ja nimijuhlat on mukava tapa juhlistaa asiaa. Kuoleman käsittely on jo hieman vaikeampi asia, mutta olemme kertoneet uskovamme ihmisen vain lakkaavan olemasta, mutta osa ihmisistä uskoo taivaaseen ja helvettiin tai vaikkapa sielunvaellukseen. Emme tarjoa lapsillemme ehdotonta totuutta, vaan voimme kertoa ainoastaan henkilökohtaiset mielipiteemme.
Lapsilla ei juuri ole vapautta tehdä päätöksiä, vaan me teemme ne heidän puolestaan; me päätämme mitä vaatteita lapsille ostetaan, milloin on nukkumaanmenoaika, mitä syödään. Toki olemme myös tehneet päätöksen olla kastamatta lapsia ja siten olla liittämättä heitä kirkon jäseniksi, mutta noin ison päätöksen pitäisi mielestäni olla henkilökohtainen, omaan tahtoon perustuva. Lapsemme siis saavat etsiä tietoa eri maailmankatsomuksista ja päättää aikuisina, mihin uskovat tai ovat uskomatta, tai ovatko he uskonnon suhteen välinpitämättömiä. Emme siis myöskään kasvata heistä aktiivisesti ateisti-agnostikkojakaan, vaan korostamme aina näiden kysymysten olevan henkilökohtaisia.
Lapsemme käyvät aivan tavallista päiväkotia Vantaalla. Joka syksy käymme varhaiskasvatussuunnitelmakeskustelussa läpi myös katsomuksiin liittyvät asiat, ja olemme ilmoittaneet lastemme olevan uskonnottomia. Käytännössä tämä tarkoittaa, etteivät he mene kirkkoon, rukoile tai osallistu muuhunkaan tunnustukselliseen toimintaan, mutta saavat kuitenkin laulaa suvivirttä. Uskonnoista ja niihin liittyvistä perinteistä voi ja tuleekin kertoa, mutta neutraalisti asettamatta mitään katsomusta paremmaksi kuin toinen.
Tällä hetkellä tarhoissa on varsin värikkäitä käytäntöjä uskonnon harjoittamisen suhteen ja on silkkaa tuuripeliä, millainen asenne päiväkodilla on uskonnottomia ja muunuskoisia kohtaan. Kun toisessa tarhassa käydään kirkossa kerran pari lukuvuoden aikana, niin viereisessä tarhassa saatetaan harrastaa ahkerasti kirkkoreissuja, minkä lisäksi seurakunta vierailee säännöllisesti pitämässä laulutuokioita ja nukketeatteria. Joissakin pääkaupunkiseudun päiväkodeissa toimii jopa viikoittainen pyhäkoulu, eikä ruokarukoiluttaminenkaan kaikkialla ole vielä mennyttä aikaa. Päiväkodilla ei kuitenkaan ole lakiin perustuvaa velvollisuutta järjestää uskonnon harjoittamista tarhapäivän aikana.
Myös päiväkotien käytännöissä järjestää korvaavaa toimintaa uskonnon harjoittamisen ajaksi on vaihtelua. Korvaava toiminta voi olla vaikka retki tai jokin muu kiva tapahtuma, mutta se voi myös olla lapsen ”nakkaamista” toiseen ryhmään. Oma kuusivuotias poikani laitettiin viimeksi pikkusiskon ryhmään, jossa nuorimmat lapset ovat jopa alle vuoden ikäisiä. Onneksi tämä pienten ryhmässä hengailu muiden ollessa kirkossa oli pojastani lähinnä huvittavaa. Moni lapsi kuitenkin kokee ryhmästä eristämisen raskaaksi, jopa rangaistukseksi. Meidänkin poikamme koki ensimmäisenä kertana ryhmästä eristämisen niin, ettei hän kelpaa mukaan vaan on jotenkin muita huonompi. Onneksi hän kuitenkin kertoi myöhemmin monen muunkin jäävän tarhaan kirkkopäivinä, eikä kokenut itseään enää outolinnuksi. Pienen lapsen on kuitenkin vaikea ymmärtää ryhmän jakamista uskonnon takia. Oma lukunsa ovat päiväkodit, joissa vanhempia pyydetään pitämään lapsi kotona tai tuomaan myöhemmin kirkkoreissupäivänä. Monessa perheessä tämä tarkoittaisi lomapäivän käyttöä. Meidän kohdallamme tätä ei ole onneksi tapahtunut.
Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on linjannut niin, ettei kenenkään pidä joutua tilanteeseen, jossa joutuu paljastamaan vastoin tahtoaan uskonnollisen vakaumuksensa tai sen puutteen. Tämä toimii hyvin aikuisilla, muttei lasten maailmassa. On hyvä, että apulaisoikeuskansleri Puumalaisen ratkaisun jälkeen mediassa on noussut keskusteluun kouluissa järjestettävä uskonnon harjoittaminen, ja toivon keskustelun laajenevan koskemaan myös päiväkoteja. Minulle on yhdentekevää, mitä uskontoa kukin harjoittaa, kunhan se tapahtuu omalla ajalla, eikä esimerkiksi koulun tai päiväkodin järjestämänä. En ole rajoittamassa kenenkään positiivista uskonnonvapautta, mutta uskonnon harjoittaminen ei kuulu valtion tai kunnan laitoksiin. Olen aivan varma, että ne perheet, jotka haluavat kasvattaa lapsensa tiettyyn uskoon, pystyvät sen myös tekemään seurakuntansa tukemana.
Mielestäni nykytilanteeseen on kaksi ratkaisua: joko kaikki katsomukset asetetaan yhdenvertaiseen asemaan, tai uskonnonharjoitus ajoitetaan tarha -ja koulupäivien päätteeksi ja vapaa-ajalle. Lisäksi eri uskontojen opetuksesta siirtyminen kaikille yhteiseen ”katsomusaineeseen” toisi yhtenäisyyden tunnetta; jos kaikille yhteisillä, ei-tunnustuksellisilla katsomustunneilla keskusteltaisiin avoimesti eri uskonnoista ja uskonnottomuudesta. Oppilaiden kertoessa tämän vaikutuksesta omassa elämässään myös ymmärrys ja suvaitsevaisuus muita kohtaan vahvistuisi. Lisäksi kaikille sopiva katsomusaine säästäisi rahaa, kun luokkia ei tarvitsisi pilkkoa pieniin erillistä opetusta saaviin ryhmiin.
Yhteiskunta muuttuu, eikä kirkolla ole enää niin suurta arvoa kuin ennen – uskonnottomien ja muun uskoisten määrä lisääntyy samalla kun perinteisen luterilaisen kirkon kannatus laskee etenkin nuorten keskuudessa. Enää alle puolet helsinkiläislapsista edes kastetaan ja tämä tulee näkymään myös kouluissa ja päiväkodeissa.
Jokainen elää itsensä näköistä elämää ja meidän perheelle sopii omamme. Emme välttele uskontoaiheisia keskusteluja kotona, ja toivon lasteni selvittävän asioita, jotta he osaavat itse päättää myöhemmin oman ”totuutensa.” Tosin tällä hetkellä tarhaikäisiämme ei juuri jaksa uskonasiat kiinnostaa, ja Jeesuksen ”ihmeet” menevät sekaisin muiden satujen kanssa. Jeesus siis kilpailee tällä hetkellä samassa sarjassa Darth Vaderin, Luke Skywalkerin ja Hello Kittyn kanssa.
Sarita Vihersalo-Karén