Piispa Mikko Heikka hyökkäsi rajusti uskontokriittisiä näkemyksiä esittäneiden Richard Dawkinsin ja Daniel C. Dennettin kimppuun Suomen Kuvalehdessä 5.9.2008. Koska lehti antaa vain suppean vastinemahdollisuuden ja Heikan kirjoitus sisälsi niin runsaasti väärinkäsityksiä, katsoimme välttämättömäksi vastata Heikalle yksityiskohtaisesti Vapaa Ajattelijassa.

Piispa kysyy, paneeko tiede Jumalan viralta. Hän on huomannut, että evoluutiobiologit ja kosmologit väittävät tieteen nimissä uusiin tutkimuksiinsa nojautuen, ettei Jumalaa ole. Heikan mukaan heidän perusteensa jumalahypoteesin hylkäämiseen näyttävät kovin heppoisilta. Piispa ei selvästikään tunne keskeisiä, kyseisten ajattelijoiden esittämiä perusteluja ja valitettavasti kuvailee esitettyjäkin perusteluja väärin.

Sitä paitsi Heikan lähtökohtakin on väärä. ”Tieteen ei edes tarvitse panna Jumalaa viralta. Tieteen kannalta Jumala on tarpeeton hypoteesi, jonka syvällisempi pohtiminen ei yleensä tuota mitään hedelmällisiä ajatuksia”, kuten Suomen Kuvalehden lukijablogissa viisaasti sanottiin. Modernin tieteen lähtökohtana on jo kauan ollut metodologinen ateismi, joka kieltää henkiolentojen sekoittamisen maailmasta tehtyihin kuvauksiin.

Heikan tapa käsittää väärin tieteilijöiden taustaa ja kysymyksiä

Piispan väite, että tunnetuimmat Jumalan olemassaolon kieltävistä evoluutiobiologeista ja kosmologeista ovat Richard Dawkins ja Daniel C. Dennett ei pidä paikkaansa kuin osittain. Dawkins kylläkin on akateemisesti arvostettu biologi, vaikka Heikka yrittääkin Dawkinsin tieteellisen maineen kiistää. Dennett puolestaan ei ole evoluutiobiologi eikä kosmologi, mikä erehdys antaa kuvan Heikan argumentoinnin tasosta.

Muutenkin Heikan kirjoituksessa on ikävintä arvostettujen oppineiden ad hominem –tasolla tapahtuva teilaaminen sekä lukuisat virheet tutkijoiden tieteenalojen määrittelyssä. Tämä ei kuitenkaan koske teologeja, jotka saavat Heikalta todenmukaisen esittelyn lisäksi tarpeetontakin arvonnousua.

Piispa kirjoittaa: ”Richard Dawkins sai alun perin koulutuksensa eläintieteilijäksi, mutta sillä saralla hänen saavutuksensa jäivät jokseenkin vaatimattomiksi”. Väite ei pidä paikkaansa, ellei sitten merkittävän professuurin saamista Kalifornian yliopistosta Berkeleystä pidetä minään muuna kuin ”vaatimattomana saavutuksena”.

Lisäksi Heikka vihjaa, että tieteen kansantajuistaminen eli popularisointi olisi jotenkin toisarvoinen tehtävä. Päinvastoin: Oxfordin yliopisto on myöntänyt tämän yhteiskunnan kannalta keskeisen roolin juuri Dawkinsille, mikä on luonnollisestikin suuri kunnianosoitus. Dawkins on lisäksi julkaissut uraauurtavia artikkeleita mm. käyttäytymisekologian arvostetuissa oppikirjoissa sekä tieteellisesti korkeatasoisen teoksen The Extended Phenotype (Oxford University Press 1982).

Piispa jatkaa lukijoidensa harhaanjohtamista: ”Daniel C. Dennett puolestaan sai koulutuksen analyyttiseen filosofiaan, mutta tunnetuksi hän on tullut evoluutiobiologiaan liittyvistä teoksistaan”.
Koulutuksen Heikka kirjaa oikein, mutta maineen täysin väärin. Dennett ei ole minkäänlainen biologi, vaan filosofi. Dennettin tähän mennessä huomiota herättänein teos on Tietoisuuden selitys (1991, suom. Art House 1999), jossa hän esittelee mallinsa ihmismielen toiminnasta ja tietoisuudesta.

Piispa väittää jopa, että ”Dennett sanoo olevansa itseoppinut ja saaneensa parhaat oppinsa epämuodollisissa keskusteluissa toisten tutkijoiden kanssa.” Tämä on vähintäänkin harhaanjohtavaa. On mahdollista, että Dennett on noin sanonut, mutta se on ristiriidassa Heikan aikaisemman virkkeen ja Dennettin elämänhistorian kanssa. Dennett on arvostettu Tuftsin yliopiston professori ja julkaissut useita tärkeitä teoksia sekä tieteellisiä artikkeleita mielenfilosofiasta. Filosofi on kirjoituksissaan käsitellyt mm. vapaan tahdon ongelmaa, intentionaalisuutta ja kognitiota. Hän on kieltämättä evolutiivisesti suuntautunut, mutta niin ovat kaikki, jotka tietävät ihmismielen olevan evoluution vuosituhansien kuluessa muovaama.

Heikka on ilmeisestikin lukenut tietonsa toisen käden lähteistä ja viittaa Dennettin maineeseen teoksen Darwin’s Dangerous Idea (1995) perusteella. Siinä Dennett tosiaan käsittelee evoluutiomekanismien ohella myös maailmankaikkeuden syntyä koskevia teorioita, mutta tämä ei tee filosofista evoluutiobiologia tahi kosmologia eikä Dennett sellainen väitä olevansa.

Joudumme näin ollen ilmaisemaan syvän oudoksuntamme siitä, että kirkonmies Heikalla on kummallinen halu sanoa vääriä todistuksia korkeasti oppineista ihmisistä, tai ainakin uskontoa kritisoivista sellaisista.

Heikan mukaan Dawkinsin ja Dennettin kritiikissä keskeisessä roolissa on ollut professori Alister McGrath, joka kuulemma toimii Dawkinsin työtoverina Oxfordissa. McGrath ei kuitenkaan ole Dawkinsin ”työtoveri”, vaikka molemmilla onkin ollut oppituoli samassa yliopistossa. McGrath on teologi, kuten Heikka myöhemmin oikein kertoo, eikä hän suinkaan esiinny luonnontieteilijänä. McGrath on kylläkin hyvä teologi ja hän on kirjoittanut mm. kiinnostavan kirjan ateismin aatehistoriasta.

Heikan mielilukemisiin kuuluu ”kansainvälisesti tunnettu filosofi Roy Abraham Varghese.”
Englanninkielinen Wikipedia ei tunne Roy Abraham Varghesea, joten tuskin häntä kovin ”kansainvälisesti tunnettuna” voi pitää. Mutta hän ei ole myöskään filosofi, vaan koulutuksestaan teologi ja monien sinänsä kiinnostavien keskustelukirjojen toimittaja. Varghesen suurimmaksi ansioksi kuvattu Templeton Prize ei myöskään tee hänestä filosofia tai luonnontieteilijää. John Templeton Foundation tukee toki tieteiden edistämistä, mutta Templeton Prize on mukana säätiön toiminnassa tieteen edistämisen ohella, ja säätiön oman ilmoituksen mukaan kyseinen palkinto on annettu uskonnon edistämisestä, ei tieteen eikä filosofian.

Ikävää on, että meidän täytyy näinkin laajasti selvitellä Heikan omia sotkuja, jotka hän tai Suomen Kuvalehden kriittinen toimittaja olisi voinut itse selvittää yksinkertaisella lähdekritiikillä ennen tekstin julkaisemista.

Onko meemien tutkimuksella merkitystä ja kumoaako meemien kritiikki ateismin?

Heikka keskittää tulituksensa ”meemin” käsitteeseen. Hän esittää, että ”Dawkinsin ja Dennettin tuotantoa yhdistävä tekijä on ’meemin’ käsite. Molemmat ovat puhuneet paljon geenien ja meemien vuorovaikutuksesta, joka on heidän mielestään avain evoluution ymmärtämiseen.”

Tämäkin väite on harhaanjohtava. Dennett on tosiaan käyttänyt Dawkinsin lanseeraamaa meemi-käsitettä mielenfilosofiassaan ja erityisesti ihmisen tietoisuuden selittämisessä, mutta hän tekee tämän nykyaikaisen kognitiotieteen puitteissa. Kognitiotieteessä käytetään meemistä poikkeavaa käsitettä ’mentaalinen representaatio’, joka on vastaava informaation siirtymisen mallintamista helpottava työkalu.

Heikka jatkaa: ”Meemit ovat tutkijoiden mielestä geenien kulttuurinen vastine. Meemi on kulttuurinen idea, joka voi kopioitua aivoista toiseen samaan tapaan kuin geenit kopioituvat yksilöstä toiseen. Meemit voivat levittää sekä hyödyllistä informaatiota että vaarallisia ideoita. Uskonnot ovat Dawkinsin ja Dennettin mielestä evoluution kannalta hyödyttömiä ja vahingollisia meemejä. Siksi uskontoja tulee vastustaa.”

Totta, mutta varauksella Dennettin suhteen. Dawkins ei kiellä, etteikö uskonnollisuudella mahdollisesti olisi saattanut olla evoluutiossa lisääntymistä ja eloonjäämistä edistäviä vaikutuksia, mutta molemmat tiedemiehet peräänkuuluttavat asian tarkempaa tutkimista. Mikäli Heikka olisi tieteen metodista perillä, hän toki tietäisi hypoteesien esittämisen, käsitteiden luomisen, varovaisuuden ja asioiden mahdollisimman täsmällisen selvittämisen olevan tieteen normaalikäytäntö.

Erityisen kohtalokasta on piispan auktoriteettiusko kollegansa meemikritiikkiä kohtaan. Heikka kirjoittaa: ”McGrathin painavin kritiikki kohdistuu kuitenkin meemin käsitteeseen. Tämä on McGrathin mielestä sinänsä kiinnostava konstruktio, mutta siinä on yksi perustavaa laatua oleva vika. Meemejä ei ole olemassa. Ne ovat luojiensa rakentama uskomusjärjestelmä, jolla he hyökkäävät uskonnon uskomusjärjestelmän kimppuun. Omaa uskomusjärjestelmäänsä he kutsuvat tieteeksi ja vastustajan uskomusjärjestelmiä vahingollisiksi meemeiksi. Tätä kutsuttiin vanhaan hyvään aikaan silmänkääntötempuksi.”

Väärin. Meemin käsitteen hylkääminen on vain McGrathin, uskovan henkilön henkilökohtainen mielipide. Tieteellisessä yhteisössä meemi on edelleen melko laajalti hyväksytty ja käytetty käsite. Meemi ei myöskään ole ateismin kulmakivi, vaan tieteen sisäinen kysymys. Mikäli tiede hylkää meemin käsitteen, myös tieteelliseen maailmankuvaan nojautuva ateismi hylkää sen.

Toisaalta aiemmin mainittu kognitiotieteen ja kognitiivisen uskontotieteen käsite ”mentaalinen representaatio” on meemin korvaava työkalu, joka selittää informaation siirtymisen ihmismielestä toiseen usean tutkijan mielestä meemiä realistisemmalla tavalla. Kiistely aiheesta jatkuu, kuten tieteessä on tapana.

Heikka jatkaa memetiikan suomimista toisen käden lähteisiin vetoamalla: ”Samansuuntaista kritiikkiä on myös suomalainen filosofi Putte Wilhelmsson.” Heikka kirjoittaa: ”Wilhelmsson toteaa, että geenit on tehty DNA:sta, mutta meemit ovat sanaleikkejä. Siksi meemien olemassaololle on yhtä vähän todisteita kuin Jumalan olemassaololle.” Tämä on tyhjä väite, ellemme sitten pidä Wilhelmssonia kaiken tieteen auktoriteettina. Wilhelmsson ei myöskään ole filosofi, kuten Heikka väittää, vaan vailla akateemista oppiarvoa oleva toimittaja.

Todella harhaanjohtavaa on se, että Heikka korottaa kirjallisuustieteen opinnot keskeyttäneen, filosofian opintojaan mahdollisesti jatkavan toimittaja-kolumnistin filosofiksi. Tätä akateemista arvonantoa kannattaa verrata siihen, miten piispa pitää Dawkinsin saavutuksia biologiassa ”vaatimattomina” ja Dennettiä lähinnä itseoppineena biologina.

Wilhelmssonin tapana on kirjoittaa kärkeviä kolumneja ja arvioita, joissa hän kumoaa itse kyhäämänsä olkiukot eli kritiikin kohteena olevasta asiasta tehdyt helpot maalit. Meemi saa Wilhelmssonilta samanlaisen kohtelun Turun Sanomien kirja-arviossa ”Eliitin väittelyä rahvaan jumalista”. Heikka nielee Wilhelmssonin siteeraaman mikrobiologi H. Allen Orrin yhden virkkeen meemikritiikin vailla epäilyksiä.

Piispalta unohtuu, että evoluutiobiologi Dawkins ja filosofi Dennett eivät suinkaan perusta uskontokritiikkiään meemin varaan, vaan argumentoivat kattavasti monoteististen uskontojen
jumalien epätodennäköisyyden puolesta.

Onko uskonnosta ollut historiassa hyötyä ja mitkä ovat olleet ja ovat nyt sen vaarat?

Heikan mielestä Dawkinsin ja Dennettin uskontokritiikki on ”häijyä”. ”Dawkins vyöryttää esiin kaiken mahdollisen pahan, mitä uskonnot ovat saaneet aikaan. Uskonsodat, ristiretket ja itsemurhapommittajat todistavat hänen mielestään, että uskonnot levittävät vahingollisia meemejä. Erityisesti Dawkins on huolissaan uskontojen mielenterveydellisistä vaikutuksista.” Tämä pitääkin paikkansa.

Heikka menee kuitenkin niin pitkälle yhden teologikollegansa uskomisessa, että kirjoittaa: ”McGrathin teos The Dawkins Delusion (London 2007) ei jätä kohteestaan kiveä kiven päälle. Dawkinsin pääväite uskonnon mielenterveydellisistä haittavaikutuksista joutuu outoon valoon, kun McGrath vyöryttää toisensa jälkeen tutkimuksia, jotka osoittavat juuri päinvastaista.”

Tällainen on irrelevanttia. Väite ei sisällä minkäänlaista argumenttia, Heikka ainoastaan toteaa, että McGrath väittää päinvastaista. McGrathin teoksesta saattaa löytyä hyviä argumenttejakin, mutta ainakaan Heikka ei ole niitä löytänyt.

Piispa kirjoittaa: ”Dawkinsin ja Dennettin kiihkeä kritiikki tulee ymmärretyksi, kun muistaa, että he peilaavat ajatteluaan erityisesti amerikkalaiseen fundamentalismiin. Sen keskellä ateistit ovat Dawkinsin mielestä yhtä sorrettuja kuin homoseksuaalit. Siksi hän toivoo voivansa päästää ateistit kaapista ja tehdä heidän vakaumuksestaan yhteiskunnallisesti hyväksyttävän.”

Totta, vaihteeksi. Anglosaksisten ateistien kirjoitukset on luonnollisestikin tehty heidän oman toimintaympäristönsä ehdoilla, eikä suomalainen ympäristö ole samanlainen. Tämä ei kuitenkaan millään tavoin heikennä heidän eri uskonnollisuuden muotoihin kohdistamaa kritiikkiään.

Heikan mukaan ”uskonto on heille kreationismia ja ’älykästä suunnittelua’ (intelligent design).
Nämä suuntaukset ovat kuitenkin olleet jo vuosikymmeniä kirkkojen valtavirran marginaalissa, vaikka Yhdysvalloissa ne vielä vaikuttavat.”

Väärin: vaikka ne eivät, ainakaan vielä, vaikuta voimakkaasti Suomessa, niin kreationismi ja ID ovat juuri protestanttisen uskonnollisuuden vitsaus kaikkialla maailmassa. Heikka ei myöskään kerro, mitä ”kirkkojen valtavirta” on, vaikka hänen kritiikkinsä rakentuu juuri sille.

Huvittavaa on, että Heikka tukeutuu mieliteologinsa (jota hän kuitenkin väittää filosofiksi) Varghesen suuhun sijoitettuun ”toteamukseen”, että ”uskonnosta puhuessaan Dawkins luopuu tieteellisestä argumentaatiosta ja ryhtyy fundamentalistiseksi saarnamieheksi”.

Tällainen kritiikki on tietystikin tyhjää. Varghesen väitetty mielipide on pelkkä henkilöön kohdistuva hyökkäys, ei argumentti. Ainoa ”fundamentalisti”, jonka Heikka katsoo kritiikkiä tarvitsevaksi, onkin yllättäen Dawkins! Piispa ei ilmeisesti katso fundamentalismin tarvitsevan muuta kritiikkiä ja vähättelee sen ongelmaa. Kuitenkin fundamentalismin nousu, sekä sen juutalaisessa, kristillisessä että islamilaisessa muodossaan on mielestämme yksi vuosisatamme suurimpia uhkakuvia ja ongelmia.

Haastaako moderni luonnontiede Jumalan, erityisesti suhteellisuusteoria ja kosmologia?

Heikka toteaa, että Suomessa erityisesti Kari Enqvist ja Esko Valtaoja ”vyöryttävät tuotannossaan ja julkisissa esiintymisissään esiin suhteellisuusteorian perusteet ja kosmologian viimeiset löydöt. Alkuräjähdys, avaruuden laajeneminen ja Albert Einsteinin löydöt tulevat vakuuttavasti kuvatuksi. Lukija joutuu kuitenkin kysymään: So what? Mikä tässä on sellaista, joka panee Jumalan viralta?”

Näyttää siltä, että Heikka ei tunne koko kritiikin sisältöä. Esimerkiksi alkuräjähdys singulariteetista sulkee pois luoja-Jumalan, sillä ennen alkuräjähdystä ei ollut aikaakaan. Tämän on todennut mm. arvostettu fyysikko Stephen Hawking. Heikka väittää, että ”jo kuusikymmentäluvulla jokainen itseään arvostava teologi omaksui suhteellisuusteorian perusteet.”

Väite on epäilyttävä, ellei sitten ”itseään arvostava teologi” määritellä ”teologiksi, joka omaksuu suhteellisuusteorian perusteet”. Suhteellisuusteorian hallinta on harvinaista herkkua, mutta siihen perustuvaa historiallista kosmologiaa, kuvausta maailmankaikkeuden synnystä ja laajentumisesta, voi ymmärtää ilman korkeampaa matematiikkaakin.

Koko yleisen suhteellisuuden eli siis tieteellisen kosmologian aivan alkeellisimpana lähtökohtana on se, että aika-avaruus tulee pystyä kuvaamaan tavalla, joka viittaa vain itseensä, eikä edellytä mitään ulkopuolisia rakenteita kuten suurempaa aikaa tai avaruutta, johon se olisi upotettu. Tämän aika-avaruuden puitteissa pitää pystyä tyhjentävästi selittämään, miten painovoima,
erityisen suhteellisuuden antama paikallinen rakenne, aika, avaruus ja massa sitoutuvat
yhdeksi jakamattomaksi kokonaisuudeksi.

Tällaisessa analyysissa ei siis ole mitään oletusta mistään universumin ulkopuolisesta
paikasta, jossa voisi olla jumalia. Universumin käytös selitetään tavalla, joka sulkee ulkopuolisen vaikutuksen eli Jumalan pois.

Mitä merkitystä kristinuskolle modernin luonnontieteen maailmankuvasta on, etenkin tavallisen uskovaisen kannalta?

Piispan mielestä ”suomalaisten kosmologien uskontokritiikkiä kuunnellessa tulee vaivautunut olo. Mistä uskonnosta he oikein puhuvat?” Tämä on irrelevanttia, sillä Heikka puhuu ainoastaan subjektiivisesta ”vaivautuneesta olostaan”, mikä ei ole argumentti.

Kolumnisti täsmentää kysymystään: ”Millaisesta Jumalasta he (kosmologit) puhuvat?” Tämä on sen sijaan hyvä kysymys, joka pitää esittää niin teisteille kuin ateisteillekin, jotta keskustelut voisivat kohdata toisensa. Tästä näyttää vallitsevan yksimielisyys vakavasti keskusteluun pyrkivien teologien ja ateististen filosofien välillä: ”Mielestäni ateisteilta ja uskovaisilta agnostikoilta on aina kysyttävä, millaisen Jumalan he kieltävät, uskovat ja pitävät tietämättömyytensä kohteena.” (Matti Myllykoski Vartija-lehdessä 2/08). ”Olisikin kohtuullista, että teistit ja ateistit kertoisivat, minkä Jumalan he myöntävät tai hylkäävät.” (Ilkka Niiniluoto teoksessa Uskonnonfilosofia, WSOY 2003, s. 135).

Tosin Heikka ei tietenkään kerro meille, millaisesta Jumalasta hän itse puhuu, vaan esittää: ”Onko heille päivitetty näkemys siitä, mitä valtavirran kirkoissa opetetaan?” Tämä on tyhjä kysymys, eikä Heikka osoita, miten kosmologien kritiikki olisi virheellistä. Varmastikin piispa tuntee paremmin, mitä kirkossa saarnataan kuin ei-uskovaiset luonnontieteen professorit, mutta on kirkon oma vika, mikäli sen luvalla sanoen sekavat opit eivät ole laajemman yleisön tiedossa. Kreationismin ylistys kirkossa tulee kyllä esille jo pelkästään suvivirttä laulatettaessa.

Mikä on kristinuskon kanta tieteen vapauteen?

Piispan mukaan ”Raamattu ei ole kosmologian tai evoluutiobiologian oppikirja.” Tämä on varmasti totta, koska tiedettäkään ei ollut olemassa itäisen Välimeren alueella, kun Raamatun kirjat kirjoitettiin. Mutta näin protestantit alkoivat argumentoida vasta 1800-luvun lopulta alkaen ja katoliset huomattavasti myöhemmin.

Heikka jatkaa, että Raamattu ei myöskään ”esitä tieteelle agendaa.” Tämä on puolitotuus: Protestanttifundamentalistien mukaan esittää, luterilaisuuden ja katolisuuden nykymuotojen mukaan onneksi ei. Keskiajalla tiede oli teologian pakkopaidassa, mihin fundamentalistit sekä kristinuskossa että islamissa haluaisivat sen uudelleen kahlita.

Aleksandrian piispa tuhosi aikaisemman tieteellisen tiedon ruumiillistuman, Aleksandrian kirjaston, ja kristityt roomalaiset sulkivat Platonilta periytyneen Akatemian. Nämä iskivät tieteellistä edistystä taaksepäin vuosisadoiksi.

Heikka väittää, että ”luterilaisen uskon perusaksioomiin kuuluukin, että tiede on vapaa.” Perusaksioomiin? Se on enimmilläänkin puolitotuus. On hyvä, jos Suomessa tuomiokapituli sanoo näin, mutta Lutherin teksteistä tuskin löytyy suoraa tukea tuollaiselle näkemykselle. Historiassa on yllin kyllin näyttöä siitä, että myös luterilaiset ovat hyvin usein uskonnollisin perustein hidastamassa tieteen edistymistä. Suomen johtavat älykkään suunnittelun ja kreationismin kannattajat Matti Leisola, Kimmo Pälikkö ja Pekka Reinikainen ovat luterilaisia. Ovatko nämä luoja-Jumalaa tieteeseen avoimesti ajavat miehet siis Heikan mielestä huonoja luterilaisia?

Heikka joka tapauksessa vaikuttaa kokevansa olevan ”vapaa” vääristelemään eri tieteilijöiden aloja ja saavutuksia. Piispa ei myöskään anna luonnontieteelle vapautta keskustella meemeistä, vaan perusteetta leimaa ne ”uskonkappaleiksi”, mitkä tosin ovatkin hänen asiantuntemuksensa aluetta.

Heikka esittää, että ”tiede operoi järjen alueella, joka on Jumalan lahjoista suurimpia.” Järki on kuitenkin ihmisen evolutiivinen kyky, joka oli olemassa ennen teismiä. Heikan väite on vain dogmin toistamista ilman perustelua, mikä on juuri järjen käytön vastakohta.

Piispa jopa esittää, että ”kirkonmiehet ovat olleet pikemminkin iloissaan kuin pahoillaan Charles Darwinin löydöstä.” Tosiasiassahan kirkko kamppaili vuosikymmeniä evoluutioteoriaa vastaan (ks. tietolaatikko). Kun se osoittautui älyllisesti mahdottomaksi, yritettiin asia kuitata sillä, että ”evoluutio on Jumalan lahja”. Tällaista hypoteesia ei luonnollisen valinnan teoria tietenkään lainkaan tarvitse. Hupaisa yksityiskohta asiassa on, että myös Heikan Darwinin evoluutioteoriaa ylistäviä teologeja koskevan väitteen taustalta löytyy kolumnistikollega Putte Wilhelmssonin aiemmin mainittu yksioikoinen kirja-arvio.

Ovatko ”länsimaiset arvot” kristillisiä arvoja?

Heikka valittaa, ”etteivät tutkijat näe, kuinka länsimaisen kulttuurin perusarvot rakentuvat kristinuskon pohjalle”. Kristinusko on toki ollut muovaamassa länsimaista kulttuuria,
mutta niin myös kreikkalainen tiede ja länsimainen valistus. Ateistit edustavat kahta viimeksi mainittua, jotka antavatkin länsimaiselle modernille sen aasialaisista (monoteistisista) kulttuureista erottuvan luonteen.

Eurooppalaisen eli modernin länsimaalaisen kulttuurin erityispiirteet saadaan esille juuri vertailussa euraasialaisten korkeakulttuureiden yleisiin piirteisiin. Mikäli puhutaan arvoista,
niin eurooppalaisen modernin korkeakulttuurin perinteisistä aasialaisista korkeakulttuureista erottavia arvoja ovat olleet mm.:

– kreikkalainen osallistuvan demokratian idea;
– kreikkalainen riippumattoman tieteen idea;
– keskiajalta lähtevä edustuksellisuuden idea;
– uuden ajan kokeellisen tieteen idea;
– moderni valistuksen perintö:
– moderni ateismi.

Kristilliset arvot, joita parhaiten ruumiillisti keskiajan kristillinen yhtenäiskulttuuri, ovat sitä vastoin juuri niitä, jotka yhdistävät Euroopan aasialaisiin monoteistisiin kulttuuripiireihin, ennen muuta islamiin.

”Koululaitos, terveydenhoito, sosiaaliturva ja kansansivistys ovat syntyneet kirkon helmassa”, väittää Heikka ja kysyy: ”Eivätkö nämä ole evoluutiota rakentavia meemejä?” Kyseiset instituutiot olivat toki keskiajalla kirkon itselleen omimia, vaikkeivät silloinkaan kokonaan (erityisesti sosiaaliturva oli erilaisten kiltojen tehtävänä). Se ei kuitenkaan tarkoita, että ne olisivat syntyneet ”kirkon helmassa” tai että niitä ei esiintyisi ei-kristillisissä kulttuureissa. Valtiollisen hyvinvointipolitiikan idea ei myöskään ole mitenkään länsimainen, vaan se löytyy esimerkiksi kiinalaisesta konfutselaisesta kulttuurista.

Mitkä ovat inhimillisen olemassaolon keskeiset kysymykset, ja onko kristinuskolla yksityisoikeus niiden vastauksiin tai edes oikeita vastauksia?

”Mistä uskonnossa sitten on kysymys?”, huipentaa Heikka. Hän kiteyttää Kristian Smedsiin tukeutuen ”ihmisen ongelman” kolmeen sanaan: ”Rakkaus, kuolema ja Jumala. Ne ovat elämän perusvietit, ja niistä palikoista se vääntyy”. Ne ovat varmaankin Smedsin kolme keskeistä ongelmaa, mutta emme voi yleistää hänestä koko ihmislajiin. Esimerkiksi Freudin mukaan ihmisen perusvietit ovat vain eros ja thanatos, seksuaali- ja kuolemanvietti, ja niitä rajoittavat vain nälkä ja jano. Freudkin oli väärässä, kuten myöhempi psykologiatiede on osoittanut. Mutta teatteriohjaaja Smedsiin luottaminen näin tärkeässä asiassa on Freudiakin heppoisemmalla perustalla.

Jumalaa ei ole aina ollut, ei esimerkiksi metsästäjä-keräilijöiden animistisessa ja maagisessa kulttuurissa. Jumala on teistien myöhemmin keksimä ongelma, ei inhimillisen olemassaolon ikuinen ongelma. Moderni vertaileva uskontotiede on osoittanut, että tälläkin hetkellä maailmassa on noin 10 000 uskontoa, eikä läheskään kaikissa ole monoteismin olettamaa jumalaa.

Nykyaikaisen kognitiivisen uskontotieteen selitys niin monoteismin Jumalalle kuin muillekin vastaaville mielteille on melko yksinkertainen: jumalat ovat aivoissa loisivia, sopivasti intuitionvastaisia mentaalisia representaatioita (ks. Pascal Boyer: Ja ihminen loi jumalat – Miten uskonto selitetään; WSOY 2007). Asiaa ei tässä tilanpuutteen vuoksi voida tämän laajemmin käsitellä, joten suosittelemme piispalle perehtymistä Boyerin yleistajuiseen teokseen. Aiheesta on myös tarjolla kerrassaan erinomaisia suomalaisia teoksia, joista on syytä mainita kansainvälisesti arvostetun, kognitiivisen uskontotieteen perustajiin lukeutuvan Ilkka Pyysiäisen kirja Jumalten keinu – kiertoajelu uskontotieteessä (Gaudeamus 2006) sekä Kimmo Ketolan, Ilkka Pyysiäisen ja Tom Sjöblomin toimittama tuore oppikirja Uskonto ja ihmismieli – Johdatus kognitiiviseen uskontotieteeseen (Gaudeamus 2008).

Ja mitä tulee elämän suurin kysymyksiin, niin totta kai on järkevää pohtia moraalia, ihmisten yhteistyötä ja keskinäistä sisaruutta sekä veljeyttä ja rakkautta, kuolemasta nyt puhumattakaan. Kristinuskolla ei kuitenkaan ole mitään yksinoikeutta näihin kysymyksiin, eivätkä kristinuskon ns. ”jumalalliseen ilmestykseen” eli pyhiin kirjoituksiin perustuvat vastaukset ole suinkaan aina hyviä, vaan usein vaarallisia.

Mikä on ateismin vastaus elämän ja kuoleman kysymyksiin?

Entisen skottilaisen piispan Richard Hollowayn mukaan ”kristinusko on onnistunut muuttamaan Eroksen ja Afroditen paholaismaisiksi aaveiksi” seksuaalisuuden kritiikillään. Lisäksi ”Uskonto on kunnostautunut kuolemanahdistuksen nostattajana, erityisesti kristinusko sairaine ja rumine julistuksineen helvetistä.”

Ateismi taas hyväksyy Hollowayn mukaan, että ”kuolema on käsite, jolla tarkoitamme fyysisen olemuksemme hajoamista ja palautumista takaisin maahan. –Vaikka kuoleminen voi olla tuskallista, kuolema ei ole, koska se on vanha ystävämme Ei-Kukaan.” Siksi amerikkalainen ateisti Mark Twain saattoikin todeta oman ajan tieteellisen maailmankuvansa tasoon tukeutuen, että ”kuolema ei pelota minua, koska ennen syntymääni olin ollut kuolleena jo useita miljardeja vuosia!”

Ateismin sanoman voisi siis tiivistää niin, että ihmisen tulee huolehtia elämästään ja toisista jo maan päällä sekä nauttia olemassaolosta mahdollisuuksien rajoissa. Ateismiin ei sisälly pelkoa ja ahdistusta synnistä, helvetin tulesta tai muista yliluonnollisista rangaistuksista.

Vapaa-ajattelu on uskonnollista ajattelua parempi vaihtoehto, koska sen puitteissa ihmisen ei tarvitse rajoittaa henkensä liitoa turvautumalla vanhemmilta perittyihin perustelemattomiin uskomuksiin yliluonnollisten olentojen olemassaolosta. Ateistin ajattelu on tässä mielessä uskonnollisen ihmisen ajatteluun verrattuna positiivista, kirjaimellisesti vapaata. Surullista mutta totta, uskonnollinen ihminen on teististen uskomustensa vanki.

Jussi K. Niemelä & Tapani Hietaniemi

Jussi K. Niemelä on tietokirjailija ja Vapaa-ajattelijain liiton puheenjohtaja.
Tapani Hietaniemi on Helsingin yliopiston sivilisaatiohistorian dosentti ja Jyväskylän yliopiston yhteiskuntapolitiikan dosentti.

Tietolaatikko:

Englannin kirkosta anteeksipyyntö Charles Darwinille

Anglikaanikirkon pastori Brown pyytää Darwinilta evoluutioteorian kieltämistä anteeksi lähes 150 vuotta ”Lajien synty” –teoksen ilmestymisen jälkeen. Uutinen julkaistiin Heikan kolumnin ilmestymisen jälkeisellä viikolla. Brown kirjoittaa: ”Charles Darwin: 200 vuotta syntymäsi jälkeen kirkko on velkaa anteeksipyynnön teoriasi väärinymmärtämisestä — sekä ihmisten kannustamisesta tulkitsemaan sitä väärin.”

Piispan Suomen Kuvalehdessä esittämiä väitteitä ei tue myöskään se, kun uutisessa kerrotaan, että ”anteeksipyynnön arvellaan suututtavan osan kirkon jäsenistä, joiden mielestä Darwinin teoriat ovat ristiriidassa kirkon oppeihin nähden”. Englannin kirkon edustaja sanoikin, että kyseessä on pastori Brownin ”henkilökohtainen mielipide” eikä se siis ole kirkon virallinen anteeksipyyntö.