Olin lapsena viehtynyt fiktiivisiin tarinoihin.Pidin siitä, että minulle luettiin tai joku muu luki minulle. Visuaalinen tarinankerronta elokuvista lastenohjelmiin sai vastaan saman innostuksen ja piirrettyjen voima saattoi hypnotisoida ruudun ääreen moneksi tunniksi. Suhtautuminen tarinoihin vaihteli riippuen niiden luonteesta, mutta moniulotteiset ja arkikokemuksen kanssa kosketuksissa olevat kirkastivat silmiä muita enemmän. Niiden kautta näki maailman eri valossa ilman ponnisteluja. Elämä oli rikkaampaa niiden takia – ne ikään kuin koristelivat sitä kukin omalla tavallaan herättäen mielenkiintoisia tunteita turvallisella tavalla ja antaen mielikuvitukselle materiaalia omien kimuranttien tarinoiden rakentamiseen.

Tein asioita, jotka tuntuivat luontevilta ja kauniilta. Nautin matematiikasta ja äidinkielen tunneista, vietin aikaa naapurissa asuvan ystäväni kanssa, keskustelin pitkin yötä veljeni kanssa elämän silloin syvälliseksi kokemistamme asioista. Maailma sellaisena kuin se ympärilleni avautui oli varma todellisuus ja mahdollisuutta siihen, että olisin jotenkin tulkinnut sitä väärin, ei tullut edes mieleeni. Oletin kaikkien suhtautuvat asioihin tavalla, jolla itse ne koin. Fakta ja fiktio olivat erillään toisistaan yksiselitteisesti ikään kuin niiden välillä olisi jykevä tiiliseinä – kyseenalaistaminen ei kuulunut vielä elämääni. Näkemykseni osoittautui naiivin lapselliseksi.

Jos joku olisi tullut kysymään, mitä ateismi tarkoittaa, ulkomuotoni olisi muuttunut muistuttamaan kysymysmerkkiä pään heilahtaessa hieman sivulle. Mikä ihmeen sana tuo nyt on olevinaan? Jotain näistä ismi-päättyisistä termeistä olin kuullut vanhempien käyttävän, kun he puhuivat liian vaikeista asioista. En olisi ymmärtänyt sen määritelmää, vaikka joku olisi sen minulle sanonutkin.

Kaikki sai alkunsa joltain uskonnon tunnilta, joilla minun oli istuttava ennen kuin vanhempani olivat saaneet siirrettyä minut elämänkatsomustiedon tunneille. Yhdistelin ympärilläni velloneita irrallisia tilanteita ja lausahduksia siihen, mistä opettaja pauhasi luokalle totuutena ja käsitin jotain uutta: ihmiset uskoivat tähän fiktioksi kokemaani asiaan.

Tilanteen tarkat yksityiskohdat ovat pimennossa, mutta muistan muutoksen tunnetilassa. Suhtautumiseni tarinoihin ja ihmisiin oli ollut virheellinen. Tajusin olleeni omien ajatuksieni kahlitsemana enkä ollut nähnyt sitä, mitä edessäni oli vallinnut kaiken aikaa. Kaikki ne kerrat, kun päiväkodissa keskityttiin laulamaan tästä satuhahmosta ja kun vanhojen ihmisten silmät alkoivat kimaltamaan kyynelistä puhuttaessa Raamatun kertomuksesta, muuttuivat ääriviivoiltaan toisiinsa tarrautuviksi osiksi, jotka loksahdelivat isompaan palapeliin.

En muista olinko ollut enemmän ihmeissäni siitä, että ympärilläni olevat henkilöt uskoivat johonkin, mitä itse pidin satuna vai siihen, että tällaiseen asemaan oli nostettu jotain niin kuivaa ja yksiulotteista. Pohdin, oliko tämä vain yksittäinen tapaus vai olinko erehtynyt laajemmassakin mittakaavassa – kenties ihmiset uskoivat myös muihin tarinoihin. Ajatus karmaisi. Eikö minulle koko lapsuus oltu vakuuteltu, ettei pelottavia olioita ole olemassa?

Yritin kyhätä jonkin sorttista järkevää viitekehystä vastamuodostuneen palapelin ympärille. Pakkohan tälle kaikelle joku selitys on oltava? Kuinka olin voinut ohittaa jotain sellaista, mikä tuntui olevan itsestäänselvää kaikille muille? Halusin puhua kokemastani muiden kanssa, mutta en tiennyt kenen puoleen kääntyä. Lopulta avauduin ystävälleni. Parahdin sylkäisten järkytykseni ulos sanamöykkynä. Odotin reaktiota. Hihittelyä. "Etkö oikeasti tiennyt?" Ei, en oikeasti tiennyt.

Fiktion ja faktan rajan kirkastuminen kuuluu lapsuuteen ja varttumiseen. Joudumme hyväksymään, ettei Joulupukki valmista meille epäitsekkäästi lahjoja toiveidemme sanelemana vaan meille ostetaan valikoidusti lelukatalogista osoittamamme asiat sekä sen, että vanhempamme eivät ole yli-ihmisiä, jotka suojaisivat meitä kaikelta pahalta vaan tuntevat asioita ja ovat välillä irrationaalisia kuten kaikki muutkin. Sen tajuaminen, että uskonnot olivat ei-fiktiivisessä asemassa muille, ei kuitenkaan ollut verratavissa näihin. Siinä, missä muissa kokemuksissa olin tuntenut oloni tyhmäksi, koska en ollut tajunnut asiatilaa aiemmin, tässä minulla ei vallinnut vastaavaa tunnetta vaan pikemminkin päinvastoin. Muut ihmiset tuntuivat pelottavilta, epäjohdonmukaisilta enkä kokenut voivani luottaa heihin. En osannut sanoa, mikä oli heidän mukaansa todellista ja mikä kuvitteellista, joten en kyennyt hahmottamaan, kuinka ihmiset saattaisivat toimia erilaisissa tilanteissa. Pettymys ihmisiin näin laajassa mittakaavassa oli uutta, masentavaa ja vittumaista.

En maininnut asiaa tai tuonut sitä esiin, koska pelkäsin ihmisten reaktiota. Katselin kulmien alta, kun muut menivät kirkkoon jouluna opettajan johdolla ja pohdin, miksi ihmeessä näin toimittiin.

Ala- ja yläasteikäisenä kyräilin, ihmettelin ja pudistelin päätäni maahan tuijottaen pettyneenä. Näkemykseni oli pääosin sisälleni hiljaisena ja olemattomana, mutta aiheen noustessa esille, sisällä mammiskellut viha kumpusi ulos tavalla, jossa mielipiteeni uskontoa kohtaan ei jäänyt epäselväksi.

Vaikka muiden sokea ja kyseenalaistamaton usko oli minulle absurdia, en kuitenkaan noudattanut omaa metodiani ennen kuin lukioon päästyäni. Aloin pohtia, oliko mielipiteessäni jotain, mitä tulisi korjata ja olinko muodostanut sen järkeävästi – kenties olin tehnyt perinteisen filosofisen virheen kuvitellessani, että voisin saavuttaa absoluuttisesti täydellisen näkemyksen istumalla nojatuolissani vihan kietoutuessa ympärilleni tiukemmin päivä päivältä. Päätin keskustella muiden ihmisten kanssa eri tavalla ja kuunnella, mitä heillä on sanottavaa. Jos näkemykseni oli oikea, se kestäisi kritiikin eikä kuluisi pois muiden sanomisten takia. Jos se taas oli virheellinen, pystyisin keskustelujen perusteella ehkä osoittamaan korjattavat kohdat. Kyseenalaistavan metodin omiin uskomuksiin (mielipiteisiin) soveltamisen ja poikkeaviin näkemyksiin tutustumisen lopputulos: havaitsin, että ei uskonto sanellutkaan näiden ihmisten kokonaisvaltaista epäjohdonmukaisuutta ja jotkut minun kanssani samaa mieltä jumalista olevat eivät jakaneetkaan kantaani muissa asioissa. Vahva yhteys muihin ateisteihin oli ollut kuvitteellista. Ihmiset eivät ole yhtä kuin heidän mielipiteensä uskontoihin.

Kuinka minun sitten kuuluisi suhtautua uskontoihin? En edelleenkään uskonut jumaliin. Uskonto näyttäytyi outona ja suhteellisen turhana perinteenä sekä helppona ratkaisuna filosofisiin kysymyksiin intellektuaalisesti laiskoille ihmisille. Turhautumiseen johtaneet väittelyt (lähinnä amerikkalaisten uskovaisten kanssa) olivat osoittaneet järkeen vetoavien argumenttien olevan tehottomia. Uskovaisten mielet olivat kuin teflonia; oli argumentti rationaalinen tai ei, se ei jäänyt kiinni miltään osin vaan luisti välittömästi toisesta korvasta ulos. Luovutan. En yritä vakuuttaa teitä, älkää te yrittäkö vakuuttaa minua. Usko jumalaan/jumaliin muodostui asiaksi, josta joku yksilö on eri mieltä kanssani – mikäli hän pystyi hyväksymään sen, etten usko samoihin olioihin ja olen onnellinen näin, ei ystävyytemme tiellä kuuluisi olla uskonnon takia mitään. Osittain tämä on vielä saavuttamaton ideaali.

Myöhemmin raja fiktion ja faktan välillä on käynyt läpi toisen muodonmuutoksen filosofian hiivittyä kokonaisvaltaisen salakavalasti elämääni. Ymmärrys, moraali, toiseus ja olemassaolo monien muiden asioiden kanssa joutuivat ankaraan tarkasteluun, jonka seurauksena voidaan todeta yksinkertaisesti vain se, että kaikki on monimutkaista. Rajasta tuli hädintuskin vapisevalla kädellä veteen piirretty. Aina se ei ole edes sitä.

Huu Tiainen