Mikä siinä on, että on niin vaikeaa pyytää kunnioittamaan lapsen ihmisoikeuksia ja kohtelemaan häntä lakien mukaisesti? Ehkä se on jotenkin hävettävää, kun kysymys on uskonnottomuudesta. Vanhempi pelkää saavansa hankalan maineen, josta lapsikin joutuu kärsimään. Uskonnottoman perheen lapsella on kuitenkin oikeus uskonnottomaan kasvatukseen ja koulutukseen yhdenvertaisesti kristittyjen lasten kanssa. Oikeuksista kiinni pitämistä ei pitäisi joutua häpeämään.

Helsingissä on vähän uskovaisia, varmastikin alle 20 prosenttia asukkaista. Opettajissa heitä on todennäköisesti enemmän, mutta silti pieni vähemmistö. Kuitenkin pidetään luonnollisena, että päiväkodeissa ja kouluissa harjoitetaan kristinuskoa – niin vain on tapana. On helppo jatkaa perinteitä; niin pääsee vähimmällä vaivalla, ja olo on turvallinen. Vanhemmat laittavat lapsensa mukaan, vaikkeivät itse ole uskovaisia. He ajattelevat ehkä, että on hyvä, mikäli lapsi oppii perinteistä kulttuuria ja ymmärtää kristinuskoa. Ehkä he eivät kehtaa sanoa opettajalle asiasta tai eivät edes ajattele koko asiaa. Niin pääsee vähimmällä vaivalla. Tulee huono omatunto, jos on hankala – ei halua herättää huomiota. Ei haluta, että lapsi erottuu joukosta; pelätään, että lasta kiusataan. Kun kaikki ajattelevat näin, kaikki lapset osallistuvat uskonnon harjoittamiseen, vaikka kaikki vanhemmat haluavat niin vain siksi, että kaikki muutkin tekevät niin. Missäköhän menee se raja, että kun sitä useampi haluaa lapsensa pois, niin sitten kaikki muutkin haluavat? Mutta oikeasti: uskonnon harjoittaminen ei kuulu julkiseen päiväkotiin tai kouluun. Opetusvirastonkin mukaan lasten uskonnollinen kasvatus on kotien tehtävä.

Asiasta kannattaa puhua johtajan, rehtorin tai opettajan kanssa. Hän todennäköisesti ei ole uskovainen ja ymmärtää. Hän saattaa havahtua, että on aika muuttaa käytäntöjä. Jos keskustelun kuluessa ilmenee, että kyseessä onkin uskovainen henkilö, saattaa olla turha jatkaa, mutta ainakin voi tuoda esiin, että erilaisia vakaumuksia on olemassa. Itselläni on hyviä kokemuksia keskusteluista: ne ovat aina olleet hedelmällisiä, uskoakseni molemmin puolin. Ehkä rehtori ei ole aiemmin vain tullut ajatelleeksi asiaa. Uskonnonvapauteen liittyviä säännöksiäkin tunnetaan yllättävän huonosti.

Tuntuu, ettei päiväkodeissa ja kouluissa ole oikein sisäistetty, että uskonnottomia koskevat samat ihmisoikeudet kuin muitakin. Lapsia ei saisi syrjiä sillä perusteella, että heidän vanhempansa ovat vakaumuksellisia uskonnottomia. Ohjelma ei saisi olla sellaista, että uskonnollinen toiminta on pääsääntö, johon kaikkia ohjataan ja painostetaan, ja ohjelmasta kieltäytyvät määrätään siksi ajaksi johonkin luokkaan aikaa tappamaan tai käytävälle odottamaan. Hankalaa vanhempaa ei saisi painostaa jäämään puoleksi päivää kotiin päiväkotilapsen kanssa. Lapsia ei saisi erottaa muista silmätikuiksi uskonnottomuuden vuoksi. Kysymys on ihmisoikeuksista. Ne ovat nykyaikaa, ei uskonnonharjoitus kunnan järjestämänä. Helsinkiläisistä enää 59 prosenttia kuuluu kirkkoon, ja alle puolet vauvoista kastetaan. Silti toiminta päiväkodeissa ja kouluissa on vielä samantapaista kuin kansankirkon aikoina. Opettajissa on uskovaisia, mutta silti on vaikea ymmärtää, miksi lapsia edelleenkin viedään kirkkoon osana päiväkodin tai koulun toimintaa. Kouluissa on vieläkin seurakunnan pitämiä aamunavauksia; joissain jopa keskusradion kautta kaikkiin luokkiin kuuluvina. Päiväkoteihin päästetään esittämään uskonnollista nukketeatteria ilman, että vanhemmille edes kerrotaan sisällöstä etukäteen. Kirkon annetaan houkutella päiväkotilapsia jumalanpalveluksiin jakamalla niissä karkkia.

Kirkko on luonnollisesti huolissaan nopeasta jäsenkadosta ja rahoituspohjansa murenemisesta, joten kirkkohallitus on ohjeistanut kaikki seurakunnat toimimaan aktiivisesti, jotta ne pääsisivät tiiviiseen yhteistyöhön päiväkotien ja koulujen kanssa. Helsingin seurakuntayhtymäkin määrää jokaisen seurakunnan työntekijöitä hankkimaan yhdyshenkilön jokaiseen päiväkotiin ja kouluun, ja tämän yhdyshenkilön avulla mennään järjestämään erilaisia uskonnollisia tilaisuuksia. Seurakunnan nuorisotyöntekijä pyrkii myös menemään kouluihin puhumaan kaikille oppilaille kriisityöntekijänä, mainostaen samalla vaivihkaa kirkkoa ja sen jumalaa avun tuojina kriisitilanteisiin.

Kirkon aktiivisen markkinoinnin vuoksi johtajien ja rehtoreiden on vaikea vastustaa yhteistyötä seurakuntien kanssa. Vaikka he itse eivät olisi uskovaisia, hoitajien ja opettajien joukossa näitä usein on, ja nämä haluavat uskonnollisia perinteitä jatkettavan. On helpompaa jatkaa entiseen malliin kuin lopettaa. Uskovaiset vanhemmat ja henkilökunnan edustajat saattaisivat nostaa hälyn, ja he osaavat luoda sellaisen kuvan, että uskonto on hyvä ja uskonnottomuus paha. Uskonnollisuuden karsimisesta syyllistettäisiin ja luotaisiin huonoa omaatuntoa. Uskovaisissa on edelleenkin niitä, jotka eivät ymmärrä, mitä uskonnonvapaus merkitsee, eivätkä ujostele kovaan ääneen vaatia perinteistä kiinni pitämistä, kun taas uskonnottomat tuntuvat alistuneen kohtaloonsa. Jotenkin kirkko on onnistunut hiljentämään uskonnottomat luomalla tunteen, että he ovat hankalia ja huonoja ihmisiä, jos he vaativat tasa-arvoista kohtelua. Äänekkäät vapaa-ajattelijat leimataan ärhentelijöiksi, jotta uskonnottomat alistuisivat hiljaa häpeämään.

Omien kokemusteni perusteella voin kuitenkin kertoa, että puhuminen kannattaa. Uskonnottomuus on jo valtavirtaa Helsingissä, ja rehtoritkin tietävät tämän. Pääkaupunkiseudun kulttuuri on tullut niin sekulaariksi, että kaikkien muiden paitsi vanhimpien vanhusten parissa uskovaisuutta pidetään jo nolona. Kirkkoon kuulumista selitellään jonkinlaisella omalla katsomuksella; eihän kukaan enää kehtaa uskoa kirkon opetuksiin. Tällaisessa ympäristössä riittää pieni pehmeä sana, ja rehtori joutuu tunnustamaan, ainakin itselleen, että oikeastaan koulun uskonnolliset tilaisuudet ovat lähinnä vaivaannuttavia. Uskonnollisten perinteiden karsiminen saattaa edistyä yllättävänkin helposti, riippuen rehtorin näkemyksistä. Ei tarvitse haastaa riitaa; ystävällinen keskustelu ajaa asian. Keskustelun alussa selviää nopeasti, onko rehtori uskovainen vai voidaanko asiassa edetä. Kannattaa kokeilla! Jos rehtori on niin sokean uskovainen, että haluaa jatkaa selvästi lainvastaisiakin käytäntöjä, soitto kaupungin virastoon saattaa riittää saamaan viranomaiset puuttumaan asiaan. Sielläkin ollaan enimmäkseen uskonnottomia ja ainakin tunnetaan lait.

Kaisa Robbins