Mielestäni tunnustuksellinen uskonnon opetus ei kuulu peruskoulun tehtäviin. Sen sijaan peruskoulussa tarvitaan eri luokka-asteille sovitettuna kohtuullinen määrä kaikille yhteistä kulttuuritietoa ja tapakasvatusta, ympäristöoppia ja kansalaistaitoa, historiaa ja yhteiskuntaoppia, etiikkaa, elämänkatsomus- ja uskontotietoa sekä terveyskasvatusta. Peruskoulun oppiaineita ja tuntijakoa uudistamassa istuu toimikunta, jonka tulee tehdä ehdotuksensä ensi keväänä. Periaateratkaisuja syntynee jo syksyn aikana, joten käsittelemäni asia on hyvinkin ajankohtainen.
Nykyinen peruskoulun ”oman uskonnon” opetus on perusluonteeltaan edelleen tunnustuksellista eikä suinkaan neutraalia tietoa, mikä ilmenee jo oppiaineen nimestä. ”Oman uskonnon” opetusuunnitelman ja oppikirjojen sisältö on tarkoitettu tukemaan kyseisen uskonnon omaksumista, ja monissa kouluissa tätä vielä vahvistetaan ev.lut. kirkon pappien usein pitämillä päivänavauksilla ja hartaushetkillä sekä koululaisjumalanpalveluksilla, mikä on kyseenalaista, sillä lain ja opetussuunnitelman mukaan uskonnon harjoittaminen ei enää kuulu koulun tehtäviin.
Oman opetussuunnitelmansa saaneita ”omia uskontoja” on Suomessa jo monta, ja monissa kouluissa varsinkin pääkaupunkiseudulla ja muissa suurimmissa kaupungeissa on myös käytännössä monen eri uskonnon opetusryhmiä. Jokaisen ”oman uskonnon” opetus poikkeaa toisista katsomusaineista selvästi, ja näin koulu eriyttää oppilaitaan kulttuurisesti ja katsomuksellisesti toisistaan varsin kyseenalaisesti jo ensimmäiseltä luokalta alkaen.
Uskontojen opetuksen järjestäminen on myös käytännöllisesti ja taloudellisesti haasteellista. Kirkot ja uskonnolliset yhdyskunnat tarjovat uskonnollisten seremonioiden ja muiden toimintojensa lisäksi myös uskonnon opetusta sitä haluaville niin, että kaikille säilyy mahdollisuus uskonnon opetukseen, vaikka julkisin varoin toimiva peruskoulu ei sitä enää tarjoaisikaan.
Elämänkatsomukselliset ja uskonnolliset asiat ovat yksilön ja perheen omia asioita, eikä niitä tule määrittää julkisen vallan päättämissä opetussunnitelmissa ja koulujen uskontokohtaisilla opetuspaketeilla. Katsomuksellinen kirjo myös uskontojen sisällä on erittäin suuri, joten kysymys siitä, mikä on ”omaa”, on monitahoinen ja muuttuva. Lisäksi monissa perheissä vain toinen vanhemmista on jonkun uskontokunnan jäsen ja toinen jonkun toisen – tai useimmiten ”sekaavioliitoissa” toinen vanhemmista ei kuulu mihinkään uskontokuntaan.
Uskontojen opetuksen määrä jo alaluokilta alkaen on nyt suhteettoman suuri kansalaistaitojen ja -tietojen sekä ympäristö-, media- ja kansainvälisyyskasvatuksen käytössä olevaan aikaan verrattuna. Nykyinen opetussuunnitelma, jossa yhteiskuntaoppi alkaa vasta 9. luokalta, kun taas Israelin kansan satuja ja tarinoita sekä Jeesuksen elämänvaiheita opetetaan ja käydään läpi jopa moneen kertaan heti peruskoulun 1. luokalta alkaen, on jopa skandaalimaisen huono aktiiviseen kansalaisuuteen kasvattamisen tavoitteen kannalta. Heikko äänestysaktiivisuus ja poliittinen osallistuminenkin voi osaksi juontaa juurensa siitä, että kansalaistaitoihin ja -tietoihin paneudutaan koulussa liian myöhään – jos paneudutaan 9. luokallakaan.
”Oman uskonnon” opetuksesta peruskoulussa ja lukiossa on näin ollen perusteltua luopua. Sen ei tule kuitenkaan merkitä uskonnonpetuksen vaihtoehtona nyt olevan tunnustuksettoman, neutraalin katsomusaineen, elämänkatsomustiedon, oppisisällöistä luopumista. Vaikka elämänkatsomustieto on ollut lähinnä vain uskontokuntiin kuulumattomille tarkoitettu katsomusaine, jota enemmistön uskontoon eli ev.lut. kirkkoon kuuluvat oppilaat eivät ole saaneet opiskella, siitä on 25 vuodessa kehittynyt merkittävä oppiaine, joka tunnustuksettoman ja neutraalin sisältönsä ja luonteensa vuoksi sopisi jo nyt hyvin myös kaikille oppilaille.
Elämänkatsomustieto ei ole ollut eikä ole luonteeltaan tunnustuksellista ”oman uskonnottomuuden” opetusta, vaan kulttuurisen ja katsomuksellisen tiedon sekä etiikan opetusta tavalla, joka muualla Euroopassa on tyypillistä etiikka-nimisen oppiaineen opetuksessa. Peruskoulun yläluokilla elämänkatsomustieto on antanut myös hyvää pohjaa lukion filosofian opiskelulle. Kulttuurisen tiedon ja yhteiskuntaetiikan osalta se pohjustaa hyvin myös yhteiskunnallisten aineiden kursseja lukiossa ja ammatillisissa oppilaitoksissa.
Nykyisille ”katsomusaineille” eli omalle uskonnolle ja elämänkatsomustiedolle on peruskoulun 9 lukuvuoden aikana käytössä yhteensä 11 vuosiviikkotuntia. Näiden nykyisten katsomusaineiden tilalle ei välttämättä tarvita yhtä uutta oppiainetta, koska perusopetuksessa tarvittavia asioita voidaan jakaa ja opettaa myös muiden aineiden yhteydessä.
Mikäli katsomusaineiden tilalle kuitenkin perustettaisiin uusi, kaikille yhteinen oppiaine, sen tuntimääriä voidaan vähentää nykyisestä katsomusaineiden tuntimäärästä varsinkin peruskoulun alaluokkien osalta. Aineen sisältöä tulee sovittaa muiden, niin uusien kuin vanhojen oppiaineiden kanssa. Peruskoulussa tarvitaan eri luokka-asteille sopivilla tavoin kohtuullinen määrä kaikille yhteistä kulttuuritietoa ja tapakasvatusta, ympäristöoppia ja kansalaistaitoa, historiaa ja yhteiskuntaoppia, etiikkaa, elämänkatsomus- ja uskontotietoa sekä terveyskasvatusta.
Mikäli nykyisten katsomusaineiden paikalle tulee uusi oppiaine, sen sisältö tulee rakentaa ensisijaisesti katsomuksellisesti neutraalin elämänkatsomustiedon pohjalta. Oppiaineen nimeksi ei voida missään tapauksessa hyväksyä julkisuudessa esillä ollutta ”uskontotietoa”, koska se jo nimenä painottaisi yksipuolisesti aineen luonnetta, sisältöä ja käytännön opetusta yhteiskunnan tarpeisiin nähden väärään suuntaan sekä lisäksi loukkaisi uskonnottomien katsomuksellisia oikeuksia.
Parempia ja kuvaavampia nimiä tarvittavalle oppiaineelle – tai eri luokka-asteille tarvittaville eri oppiaineille – ovat kulttuuritieto, ympäristöoppi, kansalaistaito, elämänkatsomus- ja uskontotieto sekä etiikka Monissa Euroopan maissa varsinkin yläluokilla on etiikan opetusta. Nimi sopisi kaikessa lyhykäisyydessään hyvin myös Suomen peruskouluun, mikäli elämänkatsomus- ja uskontotieto olisi liian pitkä. Lukiossa etiikan voisi yhdistää filosofiaan.
Uskontokuntaan kuulumattomien oikeuksia ei saa nyt käsillä olevien muutos- ja uudistusmahdollisuuksien yhteydessä heikentää, vaan on tarpeen kiinnittää erityistä huomiota uskonnottomien oppilaiden ja perheiden oikeuksien turvaamiseen ja kehittämiseen. Elämänkatsomustieto tuli uskonnon opetuksen vaihtoehdoksi vuonna 1985, mutta jo sitä ennen, 1920-luvulta alkaen kirkosta eronneiden perheiden lapsille tuli tarjolle ”uskontojen historia ja siveysoppi”. Uskonnottomien etujärjestöt ovat vuosia toimineet ja taistelleet uskonnottomille tarkoitetun elämänkatsomutiedon saamisen ja kehittämisen puolesta. ”Oman uskonnon” opetuksen poistaminen ei saa johtaa uskonnottomille tarkoitetun ja hyväksi osoittautuneen elämänkatsomustiedon keskeisten sisältöjen poistumiseen koulun opetuksesta, ja tämä tulee näkyä myös katsomusaineiden paikalle tulevan oppiaineen nimessä.
Kaikille yhteisen oppiaineen, joka mahdollisesti tulisi nykyisten erillisten katsomusaineiden sijaan, opettajakunta tulisi käytännössä olemaan useita vuosia suurimmaksi osaksi nykyisiä uskonnonopettajia. Kaikille yhteisen oppiaineen opetussuunnitelman tulisi senkin vuoksi hyvin selvästi erottua nykyisen ”oman uskonnon” oppisisällöistä. Samoin opettajien uudelleen- ja täydennyskoulutukseen tulisi varata runsaasti resursseja.
”Uskontotieto” ei ole katsomusaineiden korvaajana hyväksyttävä nimi, ei tarvittavaa sisältöä kuvaavana eikä uskonnottomien katsomuksellisten oikeuksien kannalta. Yhteisen oppiaineen nimessä ja sisällössä tulisi näkyä katsomuksellisesti neutraalin elämänkatsomustiedon nimi tai mahdolliesti jokin uusi nimi. Myös eräissä Euroopan maissa käytettävä oppiaineen nimi etiikka voisi sopia varsinkin yläluokille. (Etiikan vanhahtava käännös on muuten ”siveysoppi”, joka on siis ollut elämänkatsomustiedon edeltäjän nimessä.) Lukiossa filosofia ja nykyisten katsomusaineiden paikalle tuleva katsomusneutraali opetus voisi hyvin yhdistyä.
Mikäli nykyiset ”katsomusaineet” säilyvät
Mikäli ”oma uskonnon” ja elämänkatsomustiedon opetus kuitenkin jatkuu, on peruteltua vaatia niihin käytettävän tuntimäärän radikaalia vähentämistä. Uskonto/elämänkatsomustieto voisi hyvin alkaa vasta yläluokilta tai aikaisintaan 5. luokalta. Elämänkatsomustiedossa nyt olevia sisältöjä voitaisiin kuitenkin käsitellä jo alaluokilta alkaen kulttuuri- ja ympäristötiedon sekä kansalaistaidon sekä myöhemmin historian ja yhteiskuntaopin yhteydessä.
Kannatan elämänkatsomustiedon avaamista vapaasti valittavaksi. Mikäli nykyisenkaltaiset ”katsomusaineet” halutaan säilyttää peruskoulussa ja lukiossa, myös evankelisluterilaiseen ja ortodoksiseen kirkkoon kuuluvilla oppilailla tulee olla mahdollisuus vapaan valinnan pohjalta osallistua elämänkatsomustiedon opetukseen kaikilla luokka-asteilla. Esiopetuksessakaan uskontokasvatuksen vaihtoehtona olevaa elämänkatsomustietokasvatusta ei ole rajattu kirkkoon tai uskonnolliseen yhdyskuntaan kuulumisen tai kuulumattomuuden perusteella.
Tällä hetkellä pienten uskontokuntien jäsenillä on mahdollisuus opiskella elämänkatsomustiedon ryhmässä, jos heidän oman uskontonsa opetusta ei ole tarjolla. Elämänkatsomustiedon opiskelija-aines ei ole ollut muutoinkaan erityisen homogeenista. Merkittävä seikka tämän ehdotetun valinnaisuusasian kannalta on myös se, että 18 vuotta täyttäneillä on jo nyt mahdollisuus valita vapaasti oman uskonnon ja elämänkatsomustiedon kurssien välillä. Elämänkatsomustiedon voi myös kirjoittaa ylioppilaskirjoituksissa riippumatta uskonnollisesta asemasta.
Elämänkatsomustiedon avaaminen vapaasti valittavaksi ei saa luonnollisestikaan johtaa sen opetussisältöjen ja oppikirjojen muuttumiseen uskontopainotteisemmaksi. Kurssiin toki pitää jatkossakin kuulua, niin kuin tällä hetkellä, myös eri uskontoihin tutustuttaminen, myös Suomessa vallalla olevaan perinteiseen enemmistöuskontoon perehtyminen. Elämänkatsomustiedolla tulee olla myös jatkossa uskonnottomien, kirkkoon ja uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomien oppilaiden kulttuurista identiteettiä tukeva rooli.
Kaikessa koulun toiminnassa tulee ottaa uskonnottomat muutenkin aikaisempaa paremmin huomioon, myös erilaisissa vuodenkiertoon liittyvissä juhlissa ja koulun ulkopuolisessa toiminnassa. Myös aamunavausten olisi oltava aina kaikille sopivia, yleiseettisiä ja aktivoivia. Ulkopuolisten vierailijoiden valinnassa on noudatettava monipuolisuutta niin, että aamunavauksissa, tilaisuuksissa ja oppitunneilla saadaan kuulla erilaisten kansalais- ja kulttuurijärjestöjen sekä kotikunnan toiminnoista.
Esa Ylikoski
FM, Vantaa
Liite:
Tunnustuksellisuus
Kommentoin artikkelin alun väitettä nykyisen uskonnon opetuksen ”tunnustuksellisuudesta”. En ala määritellä termiä, vaan annan yhden poiminnon opetussuunnitelmien perusteiden uskonto-osuudesta.
Lähde: http://www.oph.fi/ops/perusopetus/pops_web.pdf
Tuolta löytyy ET:n ja joidenkin uskontojen opetussuunnitelmien perusteet alkaen sivulta 204.
Uskonnon opetussuunnitelmassa on kohta (s. 205), luokat 1-5:
—
Keskeiset sisällöt* Jumala Isänä ja Luojana, Herran siunaus ja Jeesuksen opetukset Jumalan huolenpidosta
—
Mielestäni yllä oleva kohta on ”tunnustuksellista”, onhan siinä jo lähtökohtana, että on olemassa jokin jumala, ja että tämä jumala on luonut jotakin. Tietysti tuon voisi kiertää jotenkin seuraavasti: ..kristinuskon käsitys Jumalasta… Yllä oleva kohta olisi varmaankin sellainen, mitä ei voisi olla mahdollisen yhteisen katsomusaineen opetussuunnitelmassa.
Asia erikseen on vielä se, miten opetussuunnitelmat konkretisoituvat oppikirjojen teksteiksi. Nykyisissäkin ala-asteen luokkien 1-2 oppikirjoissa väitetään suoraan, että rukoilulla on vaikutusta, kerrotaan että Jumala on luonut maailman jne. Joitain poimintoja on listattu sivulle: http://www.et-opetus.fi/index.php/et-uskonto/uskonnon-opetuksen-ristiriidat