Vanhemmat ja kasvattajat äärikristillisyyttä vastaan
Fundamentalismilla on monet kasvot. Sanana termi on monelle tuttu ja usein se aivan oikein ymmärretään vastenmieliseksi aatteelliseksi ilmiöksi. Käsitteen monipuolisuuden takia on monen vanhemman tai kasvattajan vaikea arvioida, milloin lapsen tai nuoren seurakuntaharrastus sitoutuukin äärikristillisyyteen.
Kirkon tavoite, tarjota lapsille ja nuorille yhteistä tekemistä, on yhä enemmän vaarassa joutua ahdasmielisten ja lapsen kehitystä haittaavien uskonilmiöiden valtaan. Suomessa on mahdollista puhua konservatiivisesta tai fundamentalistisesta kristillisyydestä. Osa tästä liikkeestä on sitoutunut kirkon sisäisiin herätysliikkeisiin, osa on perua ulkomaalaisista ”amerikkalaistyyppisistä” teologisista liikkeistä.
Puhumattakaan niistä lukuisista äärikristillisistä kodeista, joissa kasvaneet lapset ovat vaarassa jäädä tasapuolisesta ja tasa-arvoa korostavasta kasvatuksesta paitsi. Koulun uskonnonopetuksen sisältö ja laatu on täten merkittävässä asemassa.
Kasvatuksessa kyse on ihmisoikeuksista. Ihmisoikeuksissa säädetään uskonnonvapaudesta. Tämä oikeus ei kuitenkaan saa olla ristiriidassa muiden ihmisoikeuksien kanssa. Itsemääräämisoikeus, omantunnonvapaus ja oikeus omaan ruumiiseen ovat keskeisesti uhattuna ahdasmielisen uskonnon tulkinnoissa.
Vapaa-ajattelijoiden näkemyksen mukaan ihmisellä on oltava vapaus valita oma hengellinen maailmankatsomuksensa tai sen puute. Kyse on katsomusten tasa-arvosta.
Koska suomalainen kristinuskon kenttä on kirjava; missä tahansa kaupungissa voi toimia vaikkapa evankelisluterilainen seurakunta, jonka todellinen oppi ammennetaan muualta kuin maltillisesta kristillisyydestä. Seurakunnassa lapselle jaeltu opetus on tärkeä osa kasvua. Tämän opetuksen ei soisi suistuvan vastuuttomiin käsiin.
Vanhemmilla, opettajilla ja lasten ja nuorten kanssa työskentelevillä on velvollisuus tukea tulevien sukupolvien kasvatusta ihmisoikeuksiin perustuvan humanismin hengessä, tarjoten myös sekularismi selkeänä vaihtoehtona uskonnolle.
Uskonnon tilalle ei ole tarpeen myöskään tuoda tiedeuskoa. Kyse on ensisijaisesti vaihtoehtojen tarjoamisesta ja sellaisen maailmankatsomuksen suomisesta, joka korostaa totuuden etsintää ja useiden näkökulmien huomioon ottamista.
Lasten ja nuorten kohtaaman kristinuskon kenttä
Suomalaisen kristillisyyden historiasta rakentuu erikoinen kirkon ja valtion suhde. Suomessa puhutaan kansankirkosta, ja sillä tarkoitetaan evankelisluterilaisen kirkon asemaa Suomen kansallisessa historiassa.
Historiallisen roolin ohella valtiokirkko on sidottu yksilön ja yhteiskunnan arkeen monin sitein. Nykyisin uskonnottomuus on entistä laajemmin saavuttanut suomalaisen kansankulttuurin, ilmiö, joka on seurausta sekularismin, tieteellisen maailmankatsomuksen ja hyvinvointivaltion aatteellisesta läpimurrosta.
Vaikka kirkon virallinen kanta on yhä useammin maltillinen ja ihmisoikeuksia kunnioittava, kirkon sisällä on liikkeitä ja voimia, jotka pyrkivät toiminnallaan ja sanomallaan selvästi haastamaan oikeusvaltion ja liberaalin ihmiskuvan. Näiden pyrkimysten tunnistaminen nuoren kasvuympäristössä on ensiarvoisen tärkeä tavoite.
Kirkon sisäisten liikkeiden lisäksi Suomessa näkyy paikoin myös ulkomailta saapuneita äärikristillisiä virtauksia. Myös niin sanotut ”vapaat suunnat”, kuten Helluntaiherätys ja Vapaakirkko tekevät aktiivista ”evankeliointityötä” nuorten ja lasten keskuudessa.
Lasten oikeus monipuoliseen maailmankatsomukseen
Lapsen tai nuoren uskonnollisen vakaumuksen tasapainoinen tukeminen ei voi toteutua mikäli nuorelle tarjotaan yksipuolinen, ainoana totuutena esitetty, maailmankatsomus.
Maailmaan osallistuminen ja vastuulliseksi aikuiseksi kasvaminen edellyttää yhä monimutkaisempia taitoja käsitellä tietoa ja muodostaa mielipiteitä. Vapaus ei tule ihmeenä vaan siihen pitää kasvaa.
Vanhempien ja kasvattajien vastuullaan on tunnistaa tätä kehitystä uhkaavat ilmiöt, tulivatpa ne ”kirkon sisältä” tai vaikkapa internetistä.
Koululla ja julkisella keskustelulla on tärkeä rooli myös siinä mielessä, että maamme lukuisissa äärikristillisissä kodeissa kasvavat lapset eivät saa nauttia samasta vapaudesta, kuin sekulaarissa yhteiskunnassa kasvaneet lapset. Valistuksen avulla myös heille on mahdollista tarjota vaihtoehtoja ja tietoa oman uskonnollisuuden tai uskomattomuuden puntaroimiseen.
Tärkeä keskustelu on sekin, missä vaiheessa ihminen on kypsä tekemään päätöksen uskonnollisesta sitoutumisestaan. Selvä on, että pieni lapsi ei osaa punnita tai kritisoida ympäristöstään saamia vaikutteita.
Mikäli huoli herää, lapsen tai nuoren kanssa keskustelu on syytä aloittaa ja tarvittaessa jokainen vanhempi voi vapaasti tutustua lapsensa kotiseurakuntaan. Tälle sivustolle on myös koottu joukko ilmiötä, jotka ovat tyypillisiä fundamentalistiselle kristillisyydelle. Niistä keskustelemalla saa usein riittävän selvyyden lapsen harrastuksista.