Miksi en usko – miksi uskoisin?
kimmo / 2.10.2011
"Mä en muuten usko joulupukkiin, Lasse". "Ai, en mäkään ja musta tuntuu, et se on toi Kuhajärven Seppo". Tämä sanailu käytiin Helsingin Pukinmäessä kesällä vuonna 1959 erään omakotitalon pihamaalla. Puhujat […]

"Mä en muuten usko joulupukkiin, Lasse". "Ai, en mäkään ja musta tuntuu, et se on toi Kuhajärven Seppo". Tämä sanailu käytiin Helsingin Pukinmäessä kesällä vuonna 1959 erään omakotitalon pihamaalla. Puhujat olivat minä, silloin viiden vanha ja veljeni, joka on minua vuotta vanhempi.

Asuimme silloin äitini vanhempien omistamassa vaatimattomassa talossa, jonka isoisäni oli rakentanut vuonna 1935 muutettuaan perheineen Punavuoresta "maalle", Pukinmäkeen. 

Meitä asui pienessä talossa silloin yhdeksän henkeä, isovanhempani ja heidän teini-ikäinen tyttärensä, isäni, äitini ja heidän neljä lastaan. Ahdasta oli, mutta niin silloin oli asia monessa muussakin perheessä.

Isoisäni, jota mufaksi kutsuttiin, oli kiivas uskovainen ja meillä järjestettiin hengellisiä kokouksia aina sunnuntaisin ja tunnelma oli harras. Tilaisuuksien jälkeen keskusteltiin äänekkästi raamatun tulkinnoista ja erimielisyyksiltäkään ei aina vältytty. 

Kun mufa kuoli keuhkotautiin, tunnelma perheessä vapautui ja joskus minusta tuntui, että mummuni ei tainnut sittenkään olla ihan niin uskovainen kun mufan eläessä oli antanut ymmärtää. Omat vanhempani eivät olleet lainkaan uskovaisia. Vaikka äitini oli pakotettu lapsena pyhäkouluun, hän vähät välitti uskovaisuudesta ja isäni oli taas uskomuksiin pikemminkin huvittuneesti suhtautuva agnostikko kuin minkään mantran manaaja. 

Menin kansakouluun kuusivuotiaana syksyllä 1960 ja arvata saattaa, mitkä olivat ajan hengen mukaiset menetelmät siihen aikaan. Koulumme johtajaopettaja, lyhyenläntä, tanakka ja aina mustaan pukuun pukeutunut tumma mies, oli kiivas uskovainen ja se näkyi kyllä koko koulun opetuksessa. 

Yritin käydä partiossa, mutta sama meno jatkui sielläkin. Partion johtaja muistutti koulumme johtajaa kaikin tavoin, jopa ulkoiselta olemukseltaan. Partio aloitettiin virren veisuulla ja lopuksi rukoilimme. Tai minä olin rukoilevinani, sillä jumalaan en uskonut silloin, enkä sen jälkeen. 

Virsiä lauloin kyllä, koska hyvänä laulajana laulaminen oli minusta hauskaa, mutta sanoma ei kerta kaikkiaan auennut minulle. 

Ilmapiiri 1960 luvun kuluessa alkoi muuttua sallivammaksi ja kouluissakin luovuttiin asteittain aamuhartauksista ja ryhdyttiin pitämään aamun avauksia. Niissä ei välttämättä puhuttu mitään uskontoon liittyvää, ja minulle se sopi hyvin. Vuosikymmenen loppupuolella tuli sitten hippiliike ja uusvasemmistolaisuus, joka muistutti sekin omalla tavallaan uskontoa. En osallistunut siihenkään, koska kaikenlainen yhteen asiaan uskominen ja kiihkomielisyys ovat minusta olleet aina osoitus kapeakatseisuudesta.

Kun olin kahdeksantoistavuotias, alkoi isäni äiti olla vanha ja minun annettiin ymmärtää, että rippikoulu on edelleen käymättä. Olin silloin jo kihloissa ja kävin Malmin kauppaopistoa. Kun ilmoittauduin Tapanilan kirkkoherranvirastossa, kirkkoherra katsoi vasemman käteni nimetöntä ja kysyi, että onko kiirekin? Vastasin huvittuneesti, että ei tässä siitä ole kyse, että morsiameni olisi raskaana, vaan minä nyt haluaisin hoitaa tämän asian ennen armeijaa pois päiväjärjestyksestä. Sekin oli annettu ymmärtää, että siitä olisi ehkä sotilasurani kannalta hyötyä, jos en olisi kovin uskonnoton sinne mennessäni.

Rippikoulu hoidettiin ns. yksityisopetuksena ja se oli tavallaan kiva juttu, sillä Tapanilan kirkkoherra oli mukava nuori ja modernisti ajatteleva kaveri. Ei siellä paljon jumalasta puhuttu, mutta muuten mielenkiintoisia keskusteluja kävimme. Kaiken kaikkiaan kokemus oli positiivinen ja kun asiat oli hoidettu tiettyyn pisteeseen, hän antoi minulle katekismuksen kotiin luettavaksi ja sanoi, että tuo pitäisi hallita ennen konfirmaatiota. Ihmettelin, että mitään kuulustelutilaisuutta ei järjestetty ja siitä päättelin, että kirkkoherra jätti asian minulle vähän niin kuin omantunnon asiaksi. 

Seuraavan kerran jouduin uskonnon kanssa tekemisiin armeijassa. Minut valittiin aliupseerikoulun jälkeen Karjalan Tykistörykmentin varusmiestoimikunnan puheenjohtajaksi ja siinä kohtaa minun tehtäväni menivät osittain ristiin varuskunnan sotilaspastorin kanssa. Minun tehtäväni oli valvoa varusmiesten etuja yleisesti ja sotilaspapin tehtävä oli hoitaa hengellinen puoli. Vuorottelimme esimerkiksi putkassa olleiden varusmiesten hyvinvoinnin valvomisessa. Papin kanssa tulin juttuun hyvin, mutta uskonnosta en suostunut puhumaan hänen kanssaan.

Jumala ei puhunut minulle silloinkaan kun minut vihittiin ensimmäisen kerran Helsingin Vanhassa kirkossa vuonna 1978. Näitä vihkimisiä kertyi sitten kaikkiaan kolme kertaa ja viimeinen kerta oli Pornaisten kirkossa vuonna 1998. Jostain syystä en ollut saanut erotuksi kirkosta, vaikka mielipiteeni kirkosta ja sen vallankäytön metodeista alkoi kypsemmällä iällä selvitä kiinnostuttuani historiasta enemmän. Minulle alkoi valjeta, että lähes kaikessa, mikä liittyi historian suuriin ikäviin tapahtumiin, oli kirkko osallisena tavalla tai toisella.

Jos ei lasketa mukaan 1900-luvun suuria sotia, oli kirkolla tai jollain uskonnollisella liikkeellä aina sormensa pelissä, kun ihmisiä tapettiin tapahtui se sitten Euroopassa tai Afrikassa. Yhdysvaltain sisällissodassa ei uskonnolla ollut virallista roolia, mutta muuten veritekoja tehtiin historian kuluessa uskontojen ja hengellisten liikkeiden nimissä sumeilematta. 

Ristiretkiä pidän inkvisition rinnalla kristinuskon kaikkein häpeällisimpinä tekoina. Paavi Urbanus II antoi sen alkaa ja niitä jatkettiin vuosisatoja aina Pohjolan perukoita myöten. 

Miksi en usko, on kysymys, joka minulle on esitetty monta kertaa elämäni aikana. Ei tuollaiseen kysymykseen voi vastata. Miksi uskoisin, on vastaukseni, jolla kuittaan tuon kysymyksen. En voi mitenkään ymmärtää ajattelutapaa, että uskominen olemattomaan olisi jotenkin niin itsestään selvää, että sitä oikein pitää erikseen kysyä, miksi joku ei usko.

Jouni Nurmi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *