Helsingin Vapaa-ajattelijoiden hallituksessa päätettiin tänä vuonna ottaa kantaa uskontojen ja uskonnottomien asemaan päiväkodeissa ja kouluissa. Itselläni ei ole jälkeläisiä, mutta voinhan minäkin siitä jotain sanoa koska olen lapsuudessa itsekin ollut.

Ottaisitko Jeesukselta kitaran?

Ilmeisesti jo 1970-80-luvuilla uskonnonopetuksen kouluissa oli tarkoitus olla jotenkin tasapuolisesti yleissivistävää. Päiväkodissa ja ala-asteella käytiin välillä kirkossa ja kerrottiin erityisesti Jeesuksesta mm. pahvitaulujen avulla. Saimme myös kirjan, jonka valkeita sivuja saattoi hinkata lyijykynällä saadakseen Raamatun tapahtumia esittäviä piilokuvia näkyviin. Aika pian tajusin, että kuvat erottuivat kirkkaassa valossa kellertävinä, ei tarvinnut hinkata.

Sitten yläasteella kerrottiin muista uskonnoista teknisluontoisesti, minkä nimisiä jumalia on ja kuinka paljon. Minkä valtioiden ja jokisuistojen alueilla uskoo kuinka monta prosenttia mitenkin. Koska eksoottisempien uskontojen edustajia oli tuolloin maassamme vähemmän, heistä näytettiin lähinnä kuvia.

Aina välillä jonkin paikallisen seurakunnan edustajat kävivät "esittäytymässä". Ne olivat suosittuja, musiikkipitoisia tunteja vanhoihin opettajannaamoihin kyllästyneille. Muistan erityisesti kaksi hauskaa romanimiestä helluntaiseurakunnasta. Tunnin lopuksi toinen tarjosi toiselle kitaraansa. Toinen ei raaskinut ottaa hienoa soittopeliä. Tästä toinen pahastui. Meille kerrottiin, että Jeesuksen armo on kuin tämä kitara. Jeesus on antanut meille arvokkaan lahjan, on loukkaavaa olla ottamatta sitä vastaan.

Yläasteella meitä kävi toisinaan viihdyttämässä gospelmuusikko Christian-Charles de Plicque. Hänen olemuksestaan paistoi, kuinka Jeesuksen armo on iloinen asia. Paikallinen evankelisluterilainen seurakunta painotti rippikouluikäisille, että kirkon tiloihin voi tulla ihan vaan juttelemaan, pelaamaan pelejä ja tapaamaan muita nuoria.

Hullua hurksaammaksi?

Miten informatiivista tällainen uskontokasvatus oli? Ensin, kun olin aivan pieni, Jeesuksen ihmeteot opetettiin tapahtuneina tosiasioina. Sitten kristilliset seurakunnat tulivat kertomaan meille, että armolahja tulee ottaa vastaan ettei Jeesus pahastu, ja heidän tiloissaan on musaa ja pelejä.

Helluntailaiset musikantit eivät lopulta kertoneet meille yhtään mitään siitä, millaista heidän seurakunnassaan on. Mikä on kiellettyä, ketkä ovat ylimpiä auktoriteetteja, kuinka helppoa seurakuntaa on vaihtaa. Luterilaiset jeejeepapit eivät kertoneet, mitä mieltä ollaan esimerkiksi homoista. He tulivat koulutunneille pääasiassa kutsumaan meitä tapahtumiinsa. Jos Nastolassa olisi vaikuttanut riittävän näkyvästi vaikka krishnalaisia, hekin olisivat varmaan käyneet näyttämässä kuinka laulu raikaa ja tulkaa mukaan.

Veikkaisin, että myös ateismista kerrottiin, mutta en muista sitä käsittelevästä opetuksesta yhtään mitään. On vähän eri asia käydäänkö jonkin porukan olemassaolo läpi liitutaululla, vai käydäänkö toistuvasti heidän tiloissaan ja seurataan musiikkiohjelmanumeroitaan.

Informaatio ja markkinointi on erotettu muissa aineissa niin selkeästi, että taloustieteen tunneilla pankit eivät tulleet markkinoimaan meille lainojaan eikä kotitalouden tunneilla kerrottu kenen vehnäjauhoista tulee maistuvimmat pullat. Uskonnonopetus ei enää nykyisin liene noin räikeää markkinointia, mutta ei sen käsittääkseni silloinkaan pitänyt olla.

Kehittyvien aivojen rauhoittaminen

Minusta on kohtuutonta vaatia, että päiväkodissa tai koulussa vieraileva seurakunnan edustaja ei saisi esittää omaa uskoaan positiivisessa valossa. On niitä lähetyskäskyjäkin. Vastuu taitaa olla pikemminkin vierailujen järjestäjillä. Yläasteella jotkut varmaan jo uskaltavat suhtautua vierailijoihin kriittisemmin, kyselevät kiperiä eivätkä vain kuuntele ilosanomaa. Sen nuorempia en välttämättä altistaisi "esittäytymisten" ja "vierailujen" nimellä kulkeville markkinointisessioille lainkaan.

Entä pyhien kirjojen tarinat, kuten puhuva käärme, Nooan arkki ja Lasarus? Ne ovat jopa monien uskovien raamatuntuntijoiden mielestä todennäköisesti silkkaa legendaa, on aivan älytöntä toimintaa kertoa niitä pikkulapsille totuutena ja vuosia myöhemmin purkaa ohjelmointia. Ei Raamatun tarinoita voi piilottaakaan – ne ovat aika kiinnostavia – sen sijaan voinee kertoa niiden epäselvästä totuusarvosta: joidenkin mielestä tämä on totta, joidenkin mielestä satua, ehkä siltä väliltä. Sellaisesta epävarmuudesta kertominen voi, hyvänen aika, innostaa ajattelemaan asioita itse.

Itse luovuin uskonnosta vähän rippikoulun jälkeen, alettuani lukea Raamattua ja oltuani eri mieltä monien ehdottomien kieltojen ja käskyjen mielekkyydestä. Kirja olikin mielestäni synkkä eikä antanut mitään syytä hilpeyteen. Pidin maallisia iltasessioita kavereideni kanssa paljon myönteisempinä. Nuorempana en olisi edes voinut päättää, mitä mieltä olen kristinuskosta. Eihän ala-astelaiselle esimerkiksi "älä tee huorin" sano mitään, monelle parikymppiselle jo sanoo. Suhtautuminen uskontoihin ja uskonnottomuuteen on äärimmäisen henkilökohtainen juttu. Siihen sekaantuminen pelottelemalla tai manipuloimalla on kierouttavaa toimintaa.

Koulujen pitää jakaa uskonnoista ja uskonnottomuudesta laajaa ja puolueetonta informaatiota, kertoa myös ongelmallisista puolista joista niiden oma markkinointi vaikenee. Suositella hyvää luettavaa jostain suuntauksesta kiinnostuneelle. Opettajien pitää aktiivisesti suojata oppilaiden maailmankatsomusten vapaata kehittymistä, ei niinkään järkätä itselleen vapaatunteja kutsumalla propagandajoukkoja maanittelemaan alaikäisiä.

Pertti Jarla