Kristinuskotietoudesta dogmittomuuteen

Ruotsalaisella sekulaarilla humanistilla on syynsä pälyillä ympäristön suhdetta uskontoon, sillä suomalaisten koulujen malli uskonnonopetukselle herättää tietynlaista ihailua. Jos sen siirtäisi ruotsalaisiin oloihin ja suhteuttaisi Ruotsin laajaan maahanmuuttoon, tulisi sen kaltaisesta uskonnonopetuksesta pian koulumaailman hallinnollinen painajainen. Riippumatta siitä, miten Suomi jatkossa hoitaa uskontokouluaineensa toteutuksen, haluan varoittaa siitä kehityksestä, mitä Ruotsissa on nähty.

Ennen vanhaan oli aineen nimi kristinuskotietous, ja sen opetusta oli runsaasti. Koulu oli alkujaan kirkollinen tehtävä, toki valtion määräyksestä. Tämä oli rakenne luotiin Kustaa Vaasan aikana 1500-luvulla ja sen myötä protestantismi ja luterilainen valtiokirkko saatiin muodostettua. Pitkälle 1900-lukua oli uskonnolla valta väestöstä ja koulu oli tärkeä väline sen vallan saamiselle ja säilyttämiselle. Ruotsin kansalaisista piti kasvattaa hyviä, Jumalaa pelkääviä kristittyjä. Kirkon työntekijöillä oli lisäksi pitkään suuri vaikutus kouluihin ja he istuivat mm. koulujen hallintoelimissä.

Kaksi tärkeää tapahtumaa pakotti muuttamaan tavan käsitellä uskontoa kouluissa. Lakisääteinen vapaus olla ja pysyä yhteisön ulkopuolella tuli voimaan 1.1.1952. Kristinuskotietouden opettaminen ei siis voinut enää olla tunnustuksellista, mutta käytännössä toisuskoiset oppilaat vain vapautettiin opetuksessa. Me, jotka kävimme koulua tuohon aikaan muistamme, että usein joku koulutoveri lähti luokkahuoneesta kun kristinuskotietouden oppitunti alkoi. Vuoden 1969 uudessa opetussuunnitelmassa kristinoppitietous muutettiin uskontotietoudeksi, ja siitä tuli valmentava oppiaine, johon kaikki pystyisivät osallistumaan. Sen myötä myös vapautuksen saamisen vaatimuksia on tehokkaasti tiukennettu. Tänä päivänä tulisi koulun ja uskontotietouden toimia kaikille. Mutta onko asia näin?

Ruotsissa on nähtävissä, kuinka ”neutraali” uskontotietousaine on viimeisten vuosien aikana taas antanut enemmän näkyvyyttä kristinuskolle. Tätä perustellaan kristinuskon historiallisella asemalla maassamme. Onko se siis enää neutraali aine, jollainen sen aluksi tarkoitettiin olevan? Ei, tuskin, on minun mielipiteeni. Päinvastoin on selkeää, kuinka uskontoa on alettu käyttää identiteettitunnistimena, kun nationalistiset virtaukset alkavat tulla merkityksellisiksi. Ei niinkään uskonnon tunnustamisena vaan lähinnä uusvanhana, hieman pölyttyneenä symbolina ruotsalaisuudelle. Tämä näkyy todella selvästi jokavuotisessa ja silminnähtävästi tulehtuneessa keskustelussa koulujen kirkoissa pidettävistä päättäjäisistä.

Historian valossa on mielestäni vaarallista päästää uskontoa siviiliyhteiskuntaan uudelleen. On myös hyvin onnetonta elvyttää ja kehottaa uskonnolliseen identifiointiin, kun (enemmän tai vähemmän hyvin perusteluin) aletaan nähdä toinen uskonto (lue: islam) uhkana. Lähestymme sitä omituista tilannetta, että vuonna 2014 Ruotsissa priorisoidaan kristinuskoa väärinsuunnattuna kansallisena uskollisuutenamme. Yhä useammin kuuluu sanottavan ”mehän olemme siis kristittyjä tässä maassa”. Haluaisin sanoa vastalauseen, koska sitä emme todellakaan ole. Valtiomme on sekularisoitu hyvin suurilta osin ja kirkon jäsenmäärä laskee tahtiaan hidastamatta.

Se, että olemme valtion kansalaisia, on täysin eri asia kuin se, että olisimme jonkin yhteisön jäseniä. Valtion kansalaisuus ei ole valinnaista. Se on ongelma, että uskonnolta puuttuu vakiintunut vastaavuus ”valtiottomalle”. Ehdottaisin sellaiseksi ”uskonnoista vapaata” ja totean, että tämä kategoria ruotsalaisia kasvaa kovaa vauhtia, ja sen on puolestaan vaikutettava koulun toimintaan.

Tässä vaiheessa uskontotietousoppiaineesta tulee mielenkiintoinen. Se elää menneessä kuin jokin opetustoimen elävä fossiili. Ennen vanhaan se oli kirjaimellisesti tunnustuksellinen oppiaine, joka sai uuden tehtävän yleissivistävänä oppiaineena. Tällaisena sen olisi tullut sisältää kaikki se mielikuvituksellinen ajatusrakennelma, jonka ihminen on luonut. Mutta koska aika on rajallinen, mihin raja vedetään? Tuleeko kaikkia suuria uskontoja opettaa syvällisesti – vai tasapuolisesti mutta pinnallisesti käydä läpi myös kaikki uskontojen ilmenemismuodot? Mihin vedetään raja siinä, mitä edes kutsutaan uskonnoksi?

Ruotsin humanistit käyttävät aika tarkastellakseen ja kritisoidakseen sekulaarin humanismin saamaa pienen pientä palstatilaa uskontotietouden oppikirjoissa. Onko relevanttia pitää uskonto-oppiainetta maalitauluna ja lähestyä kysymystä palstatilan kautta? Sekulaari humanismi ei ole uskonto. Sekulaari humanismi on elämänkatsomus ja sellaisena se on myös esiteltävä. Uskonnotkin ovat erilaisten elämänkatsomusten ilmenemismuotoja. Tämä näyttää vain sen, kuinka tärkeää on tehdä jotain radikaalia ja poistaa koko uskontotietousaine, ja muodostaa sen tilalle uusi aine uudella suuntauksella ja toisella tarkoituksella.

Tehdäänpä ajatusleikki. Puhdistetaan opetussuunnitelma kaikista aineista ja aloitetaan uudestaan puhtaalta pöydältä. Tällöin uskontotietouden kanssa tapahtuu jotain mielenkiintoista. Mikä sen tarkoitus on ja miten se tulisi muodostaa? Uskonnollisen kasvatuksen tehtävä putoaa pois välittömästi. Historiaa opiskellaan, jotta vahvistetaan kansallista identiteettiä, tulisiko uskonnon tehdä sitä samaa? Voiko se tehdä sitä? Monet ajattelevat, että pystyy ja tulisi, ja perustelevat sen ”kristillisellä kulttuuriperimällä ja identiteetillä”. Mutta kuinka kauan uskonnoista vapaan odotetaan hoitavan uskovaisen identiteettiä?

Jotta kysymykseen voi saada vastauksen, tulee ensin olla samaa mieltä uskonnonvapauden käsitteen merkityksestä. Perusteltu kysymys silloin on se, että jos valtio on tehnyt pesäeron valtionkirkkoon, voiko se silloin vaatia kansalaisiltaan yleissivistystä pyhästä kirjasta?

Toinen ponnistuslauta uskonnon tutkimiseen on akateeminen. Ongelma on siinä, että aika ei riitä siihen tavallisissa kouluissa. Tuloksena on pinnallinen tiedon välittäminen. Tämän päivän uskontotietous on luonteeltaan sirpaleinen jäänne kasvatuksellisesta aineesta, joka on muuttunut tunnustuksettomaksi kuriositeetiksi ja on luonteeltaan anekdoottinen.

Suhteellisen uusi ilmiö viime aikojen uskontotietoustunneilla on se, että niistä on tullut kaiken maailman ”uskonnollisten suuntauksien aineasiantuntijoiden” muokkailupaikkoja ja lähetystyökenttiä. Raamattuseura ja sen seikkailijat ovat vain yksi monista. Puolustuksekseen he sanovat kuin yhteen ääneen, että oppilailla on tarve ”ymmärtää omaa uskoaan, että voivat ymmärtää toisten ihmisten uskoa”.

Tämä on tarkoituksellinen väittämä, sillä yhä useammalla oppilaalla ei ole yhtään uskonnollista uskoa ylipäätään, ja sitä paitsi puolustuslause paljastaa lähettäjänsä agendan. Käsi sydämellä, onko edes mahdollista oppia ymmärtämään uskonnollista uskoa? Vai käytetäänkö tässä hyväksi lapsen ”mentaalista ikkunaa” uskolle, ikkunaa, jonka tiedetään sulkeutuvat myöhäisteini-iässä? Uskonnollisuudella on hyvin harvoin mitään tekemistä älyllisen ymmärtämisen kanssa, se on ennemminkin sokeaa uskoa ja alistumista dogmeille. Kiusaaminen, joka johtuu uskonnoista, on paras torjua laittamalla vähemmän huomiota erottaviin uskontoihin. Lapset ovat viisaita ja heidät tulisi jättää rauhaan.

Puolustus tulee puuttumaan yleissivistykseen. Yleissivistys on ihan hyvä argumentti, mutta samalla ainetta voisi laajentaa koskemaan yleistä tietoutta mytologiasta. Silloin siellä olisi vaikka kuinka paljon jännittävää tutkittavaa. Huomattavasti antoisampi perspektiivi taas olisi aloittaa filosofian opinnot, jotta oppilaita harjoitettaisiin ajattelemaan.

Uskontokeskustelut voisi siirtää koskemaan vain ylempiä vuosikursseja, jolloin oppilailla on jo tietoa, jota ovat saaneet uutismedioista ja voivat siirtää sitä tietoa asiayhteyksiin. Silloin uskontotietouskaan ei enää käsittelisi sitä, että jotkin ihmiset uskovat jumaliin, vaan että miksi jotkin uskovat – antoisa alku merkittävälle aineelle.

Kouluaine, jonka lähtökohta on filosofiassa, ihmisoikeuksissa ja länsimaisessa demokratiakäsitteessä voisi luonnollisesti kehittää oppilaiden kykyä paljastaa epädemokraattisia ja painostavia vaikutteita. Tarkoitan, että sen tyylistä opetusta tarvitsisimme enemmän tässä nykypäivän jaotellussa ja substanssittomassa selvityksessä kaiken maailman uskonnollisista ideoista ja käytännöistä.

Camilla Grepe
Päätoimittaja uskontokriittisessä debattilehdessä Bright
suom. Satu Siltaloppi

Från kristendomskunskapen till dogmafritt

Som svensk sekulär humanist har man anledning att snegla på omvärldens förhållande till religion. Den finska skolans modell för religionsundervisning väcker viss förundran. Översatt till svenska förhållanden och med vår omfattande invandring, skulle den troligen snabbt bli en administrativ mardröm för skolväsendet. Helt oavsett hur Finland kommer att hantera religionsämnet, vill jag ändå varna för den utveckling som vi sett i Sverige.

Här har kristendomskunskapen, historiskt, haft ett omfattande utrymme på schemat. Skolan var tidigt en kyrklig uppgift – om än på statens uppdrag. Detta var en ordning som grundades av Gustav Vasa på 1500-talet efter att han kastat ut den katolska kyrkan och infört protestantismen och den lutherska statskyrkan. Långt in på 1900-talet hade religionen makt över befolkningen och skolan var ett viktigt instrument för detta. Det svenska folket skulle fostras till goda kristna som fruktade Gud. Dessutom hade kyrkans folk länge inflytande över skolan och satt i dess ledning.

Två viktiga händelser tvingade fram förändringar i hur religionen hanterades i skolan. Den lagstadgade friheten att stå utanför samfund började gälla 1 januari 1952. Kristendomskunskapen kunde då inte längre vara bekännande, men elever med annan tro blev ändå regelmässigt befriade. Vi som växte upp under den här tiden minns att det ofta var någon skolkamrat som lämnade klassrummet när det var dags för lektion i kristendomskunskap. I den nya läroplan som kom 1969 ändrades kristendomskunskapen till ”religionskunskap” och blev ett orienterande ämne som alla skulle kunna delta i. Därefter har kraven på befrielse successivt skärpts. Idag ska skolan och religionskunskapen fungera för alla. Men gör den verkligen det?

I Sverige kan vi se hur det ”neutrala” religionskunskapsämnet under senare år återigen fått ge företräde till kristendom på grund av dess historiska ställning. Är det då längre ett neutralt ämne på det sätt som först avsågs? Nej, knappast anser jag. Tvärtom är det påtagligt hur religionen börjar användas som identitetsmarkör när nationalistiska strömningar börjar göra sig gällande. Inte som en bekännande religion, utan som en nygammal, men lätt avdammad symbol för svenskhet. Detta är mycket tydlig i den mångåriga och synnerligen infekterade debatten om skolavslutningar i kyrkan.  

Jag anser att det är en farlig historielöshet att återigen släppa fram en religion i civilsamhället. Det är också djupt olyckligt att underblåsa och uppmuntra en religiös identifikation när man – på mer eller mindre goda grunder – börjar se en annan religion (läs islam) som ett hot. Vi börjar närma oss den något märkliga situation, att kristendomen i Sverige år 2014 prioriteras och uppmärksammas av missriktad nationell lojalitet. Allt oftare hör han i debatten: ”Vi är faktiskt kristna i det här landet!” Jag vill hävda, att det är vi inte alls. Vi är sekulariserade i en mycket hög omfattning och kyrkans medlemsras pågår i oförminskad takt.

Vår tillhörighet som medborgare i staten är något helt annat än vår eventuella samfundstillhörighet. Den är inte valfri. Det är ett problem att det saknas en etablerad benämning på religionens motsvarighet till ”statslös”. Jag föreslår ”religionsfri” och konstaterar att den kategorin svenskar växer mycket snabbt och att det i sin tur måste påverka skolan.

Det är här som religionskunskapsämnet blir så intressant att studera. Det lever kvar som ett utbildningsväsendets levande fossil. En gång i tiden ett uttryckligen bekännande ämne, som fick en ny uppgift som allmänbildande ämne som skulle omfatta alla dessa fantasifulla tankebyggen som människa skapat. Men var drar man gränsen när tiden är begränsad? Ska man undervisa på djupet i de stora religionerna – eller rättvist men ytligt beröra alla ytterligheter? Och var går gränsen för vad som kan kallas religion?

Humanisterna i Sverige ägnar tid åt att granska och kritisera den sekulära humanismens snålt tilldelade utrymme i religionskunskapsböcker. Men är det verkligen relevant att angripa frågan från det hållet och med ett religionsämne som måltavla? Sekulär humanism är ju inte en religion. Sekulär humanism är en livsåskådning och ska naturligtvis presenteras som en sådan. Religioner är också yttringar av olika livsåskådningar. Det här visar bara hur angeläget det är att göra något radikalt och helt avskaffa religionskunskapsämnet till förmån för ett nytt ämne med annan inriktning och ett annat syfte.

För om man gör tankeexperimentet att rensa läroplanen från alla ämnen och startar om med tomt bord, händer något intressant med just religionskunskapsämnet. Vad ska det syfta till och hur ska det utformas? Den religiöst fostrande uppgiften faller bort direkt. Historieämnet lärs ut för att stärka den nationella identiteten, ska religionsämnet göra samma sak? Kan det göra det? Många anser detta, med hänvisning till ”kristet kulturarv och identitet”. Men hur länge förväntas en religionsfri förvalta en religiös identitet?

För att få svar på den frågan måste man enas om betydelsen av begreppet religionsfrihet. En given fråga blir då om en stat som gjort sig av med sin statskyrka, ens kan föreskriva att medborgarna ska avkrävas allmänbildning om en helig bok?

En annan ansats i studiet av religion är den akademiska. Problemet är att den tiden inte finns i den vanliga skolan. Resultatet blir en ytlig kunskapsförmedling, med dåliga förutsättningar att besvara elevens ”varför?” Dagens religionskunskap är till sin natur en splittrad rest av ett fostrande ämne som övergick till att bli ett icke-konfessionellt kuriosakabinett av anekdotisk karaktär.

Ett relativt nytt fenomen är att religionskunskapslektionerna på senare år ofta blivit tummelplats och missionsfält för allsköns ”ämnesexperter” från religiöst håll. Bibelsällskapet och dess äventyrare är bara en i högen. Till försvar hävdar de närmast unisont elevernas behov ”att förstå sin egen tro, för att kunna förstå andra människors tro”.

Ett tendentiöst påstående, då flertalet elever inte har någon religiös tro överhuvudtaget. Dessutom avslöjar det avsändarens agenda. Handen på hjärtat, är detta ens möjligt att lära sig att förstå religiös tro? Eller utnyttjar man barns ”mentala fönster” för tro, som man vet stängs i övre tonåren? Religiositet i sig handlar ytterst sällan om intellektuell förståelse, utan snarare om mer eller mindre blind tro och underkastelse under dogmer. Religiöst betingad mobbning bekämpas dessutom bäst med mindre uppmärksamhet på särskiljande religion. Barn är förnuftiga och bör lämnas ifred i det avseendet.

Försvaret kommer då att handla om allmänbildning. Ett bra argument, men i samma stund vidgas ämnet till att bli en generell kunskap i mytologi. Här finns förvisso mycket spännande att ge sig i kast med. Ett betydligt mer givande perspektiv vore däremot att starta med filosofi för att träna elever att tänka.

Man kan låta religionsdiskussionen anstå till högre årskurser där den kunskap som eleverna oundvikligen får via nyhetsmedia kan sättas i ett sammanhang. Då handlar det inte längre om att vissa människan tror på gudar, utan varför – en nog så givande ingång till ett angeläget ämne.

Ett skolämne som tar sin utgångspunkt i filosofi, mänskliga rättigheter och västerländsk demokratisyn skulle naturligtvis utveckla elevernas förmåga att snabbt avslöja odemokratiska och förtryckande tendenser. Jag menar att det är den sortens utbildning vi behöver mer dagens fragmenterade och substanslösa redovisning av allehanda religiösa idéer och praktiker.

Camilla Grepe
Redaktör för det religionskritiska debattmagasinet Bright