Lapsen ei ole pakko osallistua päiväkodin toimintaan mahdollisesti liitettyyn kirkolliseen ohjelmaan. Elokuun ja yleensä syyskauden alku on erityisen hyvä aika ilmoittaa asiasta päiväkodin henkilöstölle. Tosin asiasta voi ilmoittaa koska vain myöhemminkin.

Päivähoitolaissa tärkeällä sijalla on kodin katsomusperinteen kunnioittaminen. Jos kodissa uskonto ei ole tärkeällä sijalla eikä kirkossa käynti ja rukoilu kuulu normaaliin elämäntapaan, vanhempien on paikallaan ilmoittaa, että lapsi ei osallistu uskonnolliseen ohjelmaan, ei hartausluontoisiin ”pikkukirkkoihin” eikä kirkossa pidettäviin lastenhartauksiin.

Asiasta voi ilmoittaa henkilöstölle oma-aloitteisesti. Ei siis tarvitse odottaa varsinaista kasvatuskeskustelua, jonka pitoaika voi venyä. Suhtautuminen katsomuksellisiin asioihin ja mahdolliseen kirkolliseen ohjelmaan on yleensä sitten myös kasvatuskeskustelun työjärjestyksessä.

Päiväkoti voi toteuttaa eduskunnan säätämän uskontokasvatuksen monella tavalla. Henkilöstö voisi hoitaa asian aivan riittävästi omin voimin ammattitaitoonsa luottaen. Kuitenkin varsin monissa päiväkodeissa ja jopa kokonaisissa kunnissa on sovittu läheisistä yhteistyösta evankelisluterilaisen seurakunnan kanssa, jolloin kirkon papit vierailevat säännölliesti päiväkodeissa ja kirkoissa on erityisiä tilaisuuksia päiväkotilapsille.

Uskonnollisten seremonioiden järjestäminen pikkulapsille ei melestäni kuulu verovaroin ylläpidettävään päivähoitotoimintaan, eikä päivähoitolaki sellaista vaadi. Päiväkodit tulisi pitää uskonnollisten yhdyskuntien toiminnan ulkopuolella. Uskontonnollinen tai muu katsomuksellinen kasvatusvastuu on kodeilla eikä kunnalla.

Molempien tai toisen vanhempien kuuluminen kirkkoon ei edellytä sitä, että lapsen jotenkin tulisi tai pitäisi osallistua mihinkään uskonnollisiin juttuihin päiväkodissa. Luonnollisesti ev.lut. kirkkoon kuulumattomien perheiden lapsille ev.lut. uskonnollinen ohjelma ei kuulu, mikäli vanhemmat eivät sitä erikseen pyydä. Päiväkodin henkilöstön tehtävänä ei ole heiltä kysyä, ”saako lapsi osallistua”.

Nykyaikana pitää olla täysin selvää, että mahdollisen kirkollisen ohjelman vaihtoehtona on normaalia päiväkotitoimintaa. Henkilöstöä on resurssoitava siten, että ainakin normaaliin, uskonnottomaan toimintaan on väkeä riittävästi. Mahdolliseen henkilöstöpulaan vedoten perheitä ei saa painostaa ”yhteiseen ryhmään”, jossa olisi kirkollista ohjelmaa. Yhteisen ohjeman tulee päiväkodeissa olla uskonnotonta.

Esiopetuksessa päiväkotien on huolehdittava lakisääteisen elämänkatsomustietokasvatuksen asianmukaisesta toteuttamisesta. Siihen on paikallaan ensisijaisesti ohjata ainakin uskonnolliseen yhdyskuntiin kulumattomien perheiden lapset niin kuin kouluissakin tehdään. Myös ne lapset, joiden perheessä toinen tai molemmat huoltajat kuuluvat kirkkoon, voivat vanhempen sitä toivoessa osallistua elämänkatsomustietokasvatukseen päiväkotien esiopetuksessa. Yhteisellä eettisellä ja tapakasvatuksella on hyvä olla keskeinen sija esiopetuksen katsomuksellisessa opetuksessa.

Nyky-Suomessa vanhemmilla ei ole enää riittävää syytä arastella omien katsomuskasvatusta koskevien toiveidensa esittämisessä päivähoidon henkilöstölle. Lasta ei todellakaan syrjitä sen vuoksi, että hän ei osallistu kirkollisiin tapahtumiin. Koska turhia pelkoja vanhempien keskuudessa vielä saattaa ilmetä, pelot eivät väity kuin siten, että yhä useampi perhe ilmaisee omat toiveensa avoimesti. Se on hyvä tehdä jo nyt elokuussa, mitä pikemmin sen parempi.

Esa Ylikoski