Suomalainen radikaalikristillisyys
Fundamentalismi-termi on perua 1900-luvun alun Yhdysvalloissa käydystä uskon ’perusteita’ (fundamentals) käsittelevästä keskustelusta. Tuolloin konservatiivisen raamatuntulkinnan edustajat olivat nousseet vastustamaan kirkon maallistumista ja opin liberalisointia.
Raamatun tulkitseminen kirjaimellisena totuutena ja tarkkana historiankirjoituksena sekä darwinistisen teorian vastustaminen olivat konservatiivien tärkeimpiä tavoitteita. Lisäksi he perustivat oppinsa tiukkaan moralismiin, samalla hyläten maanpäällisen elämän merkityksen.
Nykyisin fundamentalismi-termillä viitataan laajalti moneen oppiin tai aatteeseen. Perustavaa määritelmää ei – ironista kyllä – ole. Periaatteena voi kuitenkin pitää sitä, että fundamentalistinen liike esiintyy usein yhden totuuden edustajana, ei ole avoin eikä suostu avoimeen dialogiin omasta totuudestaan.
Tällaisen opin tunnistaminen on tärkeää ja tuo huomattavasti syvyyttä kirkon asemasta ja kirkon merkityksestä käytävään keskusteluun. Myös hengellistä kotia etsivälle ihmiselle on tärkeä olla perillä käsiinsä saaman esitteen tai seurakuntakutsun suhteen.
Myös Suomen kristillisessä perinteessä elää oma fundamentalistinen virtauksensa, joka ei ole aivan uusi eikä usein kovin näkyvä. Kyse on kuitenkin yhteiskunnan tasa-arvoa ja oikeidenmukaisuutta uhkaavasta maailmankatsomuksesta. Lisäksi Suomessa konservatiivinen ja hurmoksellinen äärikristillisyys vaikuttaa sekä kansankirkossa että sen ulkopuolisissa kristillisissä liikkeissä.
Suomessa kristillisten virtausten fundamentalistisia piirteitä voidaan luokitella eri aikoina eri tavoin. 2000-luvulla radikaalikristillisyys ammentaa voimiaan helluntailaisuudesta, amerikkalaisista karismaattisista liikkeistä ja protestanttisten kirkkojen omista, usein pietistisistä, liikkeistä.
Tuloksena on laajalle levinnyt ja hyvin vaikeasti näkyviin saatettava konservatiivinen maailmankatsomus, jonka karttaa on vaikea piirtää ja joka muuttuu alati. Kohupappien ja uskontojen uhrien ilmaantuminen mediaan on merkki kristinopin liberaali- ja fundamentalistisiiven välisestä kamppailusta.
Valtiokirkko ei nimestään huolimatta ole homogeeninen kokonaisuus vaan sisältää useita erilaisia ryhmittymiä. Suomessa nämä eri virtaukset ovat kiintein sidoksin liitetty kirkkoon erilaisten herätysliikkeiden kautta.
Osa näistä sitoutuu enemmän maltillisuuteen, osa ei. Erityisesti uuskarismaattiset tai niin sanottu viides herätysliike edustavat konservatiivisempaa ”luterilaisuutta”.
Perinteisiä herätysliikkeitä on Suomessa neljä. Alkujaan herätysliikkeet katsottiin keinoksi säädellä kristinuskon tulkintoja ilman, että liikkeet eroaisivat omiksi kirkkokunnikseen. Tuloksena on ollut toisaalta rikas kristillinen perinne, toisaalta selkeän keskusjohdon puute. Herätysliikkeiden lisäksi niin sanotut vapaat suunnat (mm. Helluntaiherätys, Vapaakirkko) niveltyvät osaksi suomalaisten kohtaamaa kristillisyyttä.
1900-luvun alussa muotoutui maailmalla niin sanottu uuspietistinen liike, joka toisinaan tunnetaan myös viidentenä herätysliikkeenä. ’Viidesläisyys’ levisi nopeasti 1930-luvulla luterilaisena herätyksenä ja vakiintui 1960-1970-lukujen aikana osaksi suomalaista kristillisyyttä. Uuteen viidesläisyyteen periytyy ajatuksia 1600-luvun Saksan pietistiliikkeestä ja toisaalta pääosin Amerikasta levinneestä evankelioimisliikkeestä.
1960-luku oli radikalismin aikaa myös kirkossa. Osa kirkkokansasta radikalisoitui ja takertui entistä lujemmin karismaattiseen kristillisyyteen. Säröilyä kirkon virallisen linjan ja yksittäisten seurakuntien tai pappien uskontulkinnoista ei ole tavatonta. Sen sijaan 1900-luvun lopulla kiistoissa alkoi näkyä entistä voimakkaammin ääri-ilmiöt, mikä näkyy muun muassa keskusteluissa naispappeudesta tai seksuaalietiikasta.
Yhtenäiskulttuurin aika Suomessa on koko yhteiskuntaa luonnehtivana maailmankuvana menneisyyttä.
Luterilaisen kirkon työtekijöiden uskonnonvapauden ja toisaalta kirkon kansankirkkoluonteen välinen ristiriita tulee ilmeiseksi, jos kirkon työntekijä ei suostu noudattamaan työnantajansa oppia esimerkiksi suhteessa moraaliopetukseen.
Äärikristillisyyden erottaminen maltillisesta kristillisyydestä ei ole vaikeaa, mikäli seurakunnat toimivat avoimesti ja etenkin, mikäli asianosaiset saavat rehellistä tietoa uskonnosta. Tämä sysää paljon yksilön ja etenkin vanhemman tai kasvattajan vastuulle.