Omaa uskontoa tai ET:tä, kaikille uskontotietoa vai ET:tä tai uskontotietoa? Katsomusaineet kouluissa tuntuvat olevan ikuisen erimielisyyden aihe. Ateistit pitävät uskontotietoa turhana tai pelkäävät, että sitä opettaa uskovainen opettaja uskoaan paasaten ja uskovaiset pelkäävät, että yhteistä katsomusainetta opettaisi ateisti uskontoja väheksyen. Uskonto tai uskonnottomuus ovat niin voimakkaasti asenteiden pohjalla ja herättävät niin voimakkaita tunteita, että eri puolet ovat syvästi epäluuloisia toisiaan kohtaan. Ei luoteta opettajien kykyyn opettaa neutraalisti, ja siksi oppilaat jaetaan kouluissa lukuisiin eri ryhmiin opiskelemaan katsomusaineita erikseen.
Mitä tämä sitten käytännössä tarkoittaa pääkaupunkiseudun kouluissa tänään? Helsingin Seudun Rehtorit ry:n puheenjohtaja Heikki Hirvonen kertoi minulle tosielämästä.
Koulujen välillä on jopa tällä seudulla suuria eroja johtuen eroista koulualueen asukkaiden kirjon laajuudessa. Joissakin Helsingin ja Vantaan kouluissa luetaan kahdeksaa eri katsomusainetta, ja Espoossa on koulu, jossa ei ole yhtään maahanmuuttajataustaista oppilasta eikä siten uskonnonopetusta sellaisille. Viisi tai kuusi katsomusainetta on tavallinen määrä yhdessä koulussa.
Lehtiä lukiessa on saanut käsityksen, että joihinkin uskontoihin on vaikea löytää päteviä opettajia. Hirvosen mukaan tämä on jo vanhentunutta tietoa ainakin Helsingin seudun kunnallisten koulujen osalta. Täällä on tavallisimmissa uskonnoissa niin paljon oppilaita, että kaupunki pystyy palkkaamaan kokopäivätoimisen pätevän opettajan, joka kiertää eri kouluissa opettamassa.
Tuskaa rehtoreille aiheuttaa sen sijaan lukujärjestysten laatiminen. Hirvosen omassa koulussa Vantaan Koivukylässä esimerkiksi on paljon maahanmuuttajia, ja noin 30 % oppilaista opiskelee muuta kuin luterilaista uskontoa – yhteensä katsomusaineita on kuusi. Oppilaat on jaettu luokkiin tasaisesti siten, että jokainen luokka on mahdollisimman heterogeeninen kulttuuritaustojen suhteen, joten uskonto- ja ET-ryhmien kokoaminen on monimutkaista.
Pienimmissä ryhmissä uskontoa opiskeleville tulee yläasteella väkisinkin hyppytunteja ja koulupäivistä tulee pitkiä. Oppilaat eivät kylläkään ole valittaneet hyppytunneista, koska he voivat viettää vapaa-aikaa keskenään vaikka pingistä pelaten. Usein samat oppilaat käyvät vähemmistöuskonnon tuntien lisäksi myös kotikielen tunneilla, mikä vaikeuttaa lukujärjestysten tekemistä vielä lisää, ja tunteja saattaa olla päällekkäin muiden oppituntien kanssa. Ala-asteella hyppytunteja ei voi olla, mutta koska siellä on luokanopettaja, järjestelyt ovat joustavampia.
Kaikissa kouluissa ei ole opetusta kaikissa oppilaiden uskonnoissa, joten monet oppilaat joutuvat siirtymään toiseen lähiseudulla olevaan kouluun uskonnonopetusta varten. Jotkut näistä oppilaista joutuvat tekemään samoin myös saadakseen kotikielen opetusta. He saavat kaupungilta bussilipun matkaa varten tai ajavat pyörällä toiselle koululle.
Katsomusaineiden suuri määrä tulee kouluille ja kunnalle myös kalliiksi. Koska erillisiä ryhmiä on niin paljon, ryhmät ovat väkisinkin pieniä, yleensä 3-16 oppilasta. Katsomusaineet ovat siten suhteellisesti kalleimmat oppiaineet. Suomen Rehtorit ry esitti viime vuonna lausunnossaan perusopetuksen tuntijaosta, että eri uskontojen sijaan kaikille opetettaisiin yhteistä oppiainetta, joka yhdistää elämänkatsomustiedon, eri uskontojen uskontotiedon, etiikan ja moraalikasvatuksen. Myös Hirvosen mielestä kaikille yhteinen etiikka olisi paras ratkaisu katsomusaineeksi.
Monikulttuurisessa koulussa tarvitaan vuorovaikutusta eri ryhmien välillä. On hyvä, että kaikki joutuvat tekemisiin toistensa kanssa. Katsomusaine on juuri se oppiaine, jossa aidosti keskustellaan ja esitetään eriäviä näkemyksiä kaikkia koskettavissa asioissa. Miksi siis oppilaat pitäisi jakaa eri huoneisiin taustojensa perusteella sen ajaksi, ihmettelee Hirvonen. Kaikissa katsomuksissa on kuitenkin samat aiheet keskusteltaviksi. Arvokysymykset ovat universaaleja, eivätkä arvot poikkea toisistaan edes erilaisten kulttuuritaustojen perusteella. Sitä paitsi arvoja pitäisikin pohtia yhdessä, jotta löydetään ne kaikille yhteiset arvot.
Usein kuulee arvostelua siitä, että muiden uskontojen kuin luterilaisen opetus on säännösten vastaisesti tunnustuksellista. Hirvosen mukaan ongelmana ei kuitenkaan välttämättä ole uskonnon opettajan pätemättömyys, vaan ongelma voi syntyä kotikielen opetuksessa, missä opetetaan kielen ohella kulttuuria.
Etelä-Suomesta löytyy päteviä opettajia, jotka osaavat opettaa eri katsomusaineita neutraalisti. Vanhemmassa polvessa saattaa edelleen olla opettajia, joiden hengellisyys kuuluu opetuksessa, mutta he ovat lähellä eläkeikää. Jos opettaja ei opeta asianmukaisesti, oppilaiden vanhemmat kuulevat siitä lapsiltaan ja valittavat rehtorille.
Nykyään opettajat kouluttautuvat päteviksi moneen alaan ja he ovat tietoisia roolistaan. Epäilykset opetuksen neutraalisuuden suhteen ovat Hirvosen mielestä aiheettomia ainakin pääkaupunkiseudulla, ne perustuvat vanhentuneisiin tietoihin. Siksi etiikka kaikille yhteisenä katsomusaineena olisi tarkoituksenmukaisin ratkaisu, paitsi käytännöllisistä ja taloudellisista myös pedagogisista syistä.
Kaisa Robbins