Yhdysvaltojen riippumattomuusjulistus vuodesta 1776 ja perustuslain sisältämän kirkon ja valtion ero 

Yhdysvallat myöhemmin perustaneiden Englantia, emämaataan, vastaan kapinaan nousseet Pohjois-Amerikkaan 13 siirtokuntaa antoivat itsenäisyysjulistuksen vuonna 1776. Julistuksessa to­detaan, että me ihmiset synnymme ja pysymme vapaina ja tasa-arvoisina omilta oikeuksiltamme. Ihmisillä on myös järki ja omatunto, joiden vuoksi he nautti­vat oikeuksi­amme. Näiden kohteina ovat elämä, vapaus ja pyrkimys onnellisuu­teen.

Itsenäi­syysjulistuksen lauseet muistut­tavat Ranskan vallankumo­uksen yleistä ihmisoikeuk­sien ja kansalais­oikeuksien julistusta. Yhdysvalto­jen itsenäisyysjulistuk­sen sa­namuodoista on vastuussa Thomas Jefferson, itsenäisyys- ja vallankumousmies ja maan myöhempi presidentti, järjestyksessä kol­mas. Ranskan suurlähettiläänä suu­ren vallankumouksen aikoina hän oli tutustunut ranskalaisiin vallankumoukselli­siin ja osallistui myös Rans­kan tasavallan ihmisoikeuk­sien julistuk­sen laadintaan. Siinä voi­daan siis nähdä myös hänen kättensä jälki.

Monikansallisessa Puolassa Kościuszko (1746-1817 oli liettualaista ja itäslaavilaista aatelistoa, äidinkielenään hän oppi valko-venäjän, mutta identiteetiltään hän oli puolalainen. Hän oli kastettu sekä roomalais- että kreikkalaiskatoliseksi, mutta suuntautui ajan tavan mukaan deistisesti.  Matkustaessaan Pohjois-Amerikkaan hän oli maaorjuutta vastaan, ja tutustuttuaan Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistukseen hän löysi kiteytettynä ajatuksen, että ihmiset ovat syntyneet tai luodut vapaiksi, tasavertaisiksi ja pyrkimään vain omin avuin onnellisiksi sellaisten lakien turvaamima, joiden perustana oleva luonnonoikeus on  kaikesta pakotuksesta vapaa ihanteellinen järjestys, jota yhteiskuntajärjestys ei voi voi mitatöidä: tyrannimainen järjestys on aina luonnonvastainen. Puhe luomisesta viittaa siihen deistisen vapaa-ajattelun periaatteeseen, ettei voida puhua muunlaisesta jumalasta kuin pelkästään rationaalista luonnon ja yhteiskunnan järjestystä pelkästään ylläpitävästä. Valistusajattelijoille ihmeitä eikä yliluonnollisuutta voinut ola olemassa.    

Kolmetoista siirtokuntaa oli Englannista irrottauduttuaan aivan itsenäisiä. Sotaa ja ulkosuhteita varten ne olivat muodostaneet valtioliiton. Kapinan tavoitteena oli ollut pakottaa emämaa myöntämään siirtokuntalaisille samat ja yhtä vahvat oikeudet kuin mistä emämaan asukkaat nauttivat.

Englantilainen ammattivallankumouksellinen ja deisti Thomas Paine oli osallistunut vallankumoushankkeisiin Pennsylvaniassa omilla kirjoituksillaan, jotka kohdistuivat Englannin kuninkaan tyrannin­valtaa vastaan. Hän vetosi siihen, että ihmiset syntyvät ja jäävät vapaiksi ja tasa-arvoisiksi kaikilta oikeuksiltaan. Noita luonnonoikeuksia hän al­koi nimittää ihmisoi­keuksiksi. Myöhemmin hänkin, kuten aiemmin mainittu Tho­mas Jef­ferson, osallistui Ranskan vallankumoukseen ja sen ensimmäiseen vaiheeseen. Hän vai­kutti moniin ranskalaisiin vallankumouksellisiin.   

Thomsa Painen tavoin myös edellä mainittu Kościuszko oli vallankumouksen lapsia, kuten Thomas Jefferson luonnehti läheistä ystäväänsä: puolalainen vaali vapautta, ei vian joiden harvojen vapautta, vaan aivan kaikkien ihmisten yleistä vapautta: kunkin pitäisi olla vapaa olemaan sellainen kuin haluaa ja tehdä kaikkea mitä haluaa kunhan vain luonnonoikeuden järjestystä ei järkytetä.

Kościuszkosta tulee Puolen vuoden 1794 epäonnistuneen kansannousun johtaja sen jälkeen, kun hän oli taistellut Puolan armeijan joukoissa Venäjän, Preussin ja Itävallan vallaoitusjoukkoja vastaan vuonna 1793. Ulkomaiden väliintulo tarkoituksellisesti keskeytti Puolan kansan pyrkimykset modernisoida omaa valtiota Yhdysvaltojen ja Ranskan poliittisten innovaatioiden rohkaisemina.  

Aina antiikin Kreikan stoalaisuudesta ja roomalaisesta ihmisyysajattelusta saakka oli kehitetelty ajatusta moraalisesta aivan vapaasta luonnonjärjestyksestä, jota myös sosiaalisten ja oikeudellisten normien tuli heijastaa, jotta näitä saattoi kunnioittaa ja totella. Tämä perinteinen internationalistinen, kosmopoliittinen ja rationalistinen vakaumus sai uuden modernisoidun muodon Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistuksessa ja sitä seuraavassa  1700-luvun ja 1800-luvun vallankumouksellisessa liberalismissa. 1800-luvulla 1700-luvun kosmopoliittinen ja internationalisitnen vallankumousaate nimettiin Espanjassa liberalismiksi. Mainitun maan myöhemmässä anarkismissa sekä 1800-luvun internatuionalistissa sosialismissa ratuionalistinen vaakumus vahvistui, ja deismi vaihtui vähitellen ateismiksi sekularisaation edetessä. Demokraattiset ihanteet yhdistettiin edustuksellisuuden periaatteeseen silloin, kun usko siihen, ettei ainakaan toistaiseksi ole mahdollisuutta elää kokonaan ilman valtiota.

Thomas Paine on kuuluisa opistaan, jossa hän erottaa valtion ja yhteiskunnan. Niiden välillä on tietty ero: valtio perustuu ainoastaan siihen, että ihmisillä on paheita, joita valtion laeilla on välttämätöntä hillitä; yhteiskunta taas perustuu sellaisiin hyveisiin, so. kykyihin ja taipumuksiin, joiden käyttö tarjoaa mahdollisuuden elää vapaasti siten, ettei ihmiselämää ja yksilönvapautta tarvitse suojella laeilla. Meissä on valmiuksia, joita oikein käyttämällä voimme saavuttaa tilan, jossa valtio olisi tarpeeton. Voimme antaa yhteiskunnan tuolle tilalle klassisesta kreikasta lainatun nimen anarkia. Paine ei käyttänyt tuota nimitystä. Hänen maamiehensä William Godwin kehitteli eteenpäin Painen ajatusta valtiottomasta yhteiskunnasta. Tätä hänkään ei nimittänyt anarkiaksi.

William Godwin katsoi yhteiskunnan voivan järjestyä valtiottomasti, jos sen jäsenet järjestäytyvät yhteiskunnan pohjatasolla vapaasti yhteenliittymiksi, joissa heidän omat tar­peensa voidaan tyydyttää. 

Ajatuksen- ja uskonvapaus tulee poliittiseen kieleemme

Yhdysvaltojen perustuslain varhaisempiin vaikutteiden antajiin kuuluu John Locke, ja hä­nen ajatuksensa siitä, että kristittyjen piirissä tulee toteuttaa vapauden periaate, jonka mukaan hallitsijan ei pidä sekaantua pelastuskysymykseen. Tunnustussuuntiin tai us­konnollisiin yhdyskuntiin ei ole velvollisuutta kuulua. Kukin ihminen saa liittyä vapaasti, erota vapaasti ja vapaasti pysytellä yhdyskuntien ulkopuolella sen mukaan, katsooko hänen pelastuksensa edellyttävän sitä. Kristillisiä katsomuksia ei tulisi siis pakottaa kenellekään kristitylle. Locke asettaa sen varauksen, että valtiovallalla on oikeutettu valta kieltää kansalaista toteuttamasta ateistista vakaumusta. Hän näyttää olevan konservatiivisempi kuin esimerkiksi ranskalainen Pierre Bayle, joka katsoo uskonnonvapauden kuuluvan myös ateistille. Locken todistelun mukaan ateisti pitäisi sulkea kansalaisten joukosta siksi, ettei hän täyty minimiluottavuuden kriteereitä.

Kun puhumme ajatuksen ja uskon vapaudessa, käytämme perinteistä tapaa ilmaista se, josta nykyään puhutaan uskonnon- ja omantunnonvapautena. Ajatuksenvapauden voi nähdä uskonnon- ja omantunnonvapautta laajemmaksi tavaksi puhua vapaudestamme ajatella itse. Kun nykyään vaaditaan katsomusvapautta, puolustetaan oikeutta samaan kuin kannatettiin aikaisemmin sanalla ajatuksenvapaus. Keskiajalta asti Saksassa on laulettu vallanpitäjien kiusaksi laultua Die Gedenken sind frei, mikä osoittaa sitä, että ajatuksenvapaus on klassinen humanistinen tapa puhua katsomusvapaudesta 

Thomas Jefferson katsoi, että Pohjois-Amerikan intiaaniheimot elivät valtiottomasti. Hänen käsityksensä mukaan kooltaan pienet yhteiskunnat voivat olla valtiottomia. Hän mainitsee esimerkkeinä Pohjois-Amerikan intiaanien heimoyhteiskunnat. Nykyi­sin niitä kutsutaan kansakunniksi (nations) ja suomeksi voidaan puhua kansanhei­moista.

Kansanheimojen oloissa valtiottomuus on mahdollista, kun taas niiden koon ylittävät yhteiskunnat ovat valtioyhteiskuntia eli edellyttävät valtiolaitosta. Pohjois-Amerikan valkoisten asukkaiden siirtokunnat olivat valtioita, kun niiden valtioliittoa emme voi sanoa valtioksi, vaan yhdistykseksi, jonka jäseniä yksittäiset siirtokunnat ovat. Näiden löy­hästä valtioliitosta siirtokuntalaiset halusivat muodostaa liittovaltion, jolla osiensa tapaan on valtiosääntö ja kansanedustuslaitos.   

Thomas Jefferson ehdotti Yhdysvalloille valtiosääntöä, jonka mukaan ihmisyksilö on sekä liitto- että osavaltion kansalainen. Sekä osa- että liittovaltio saa valtioelimet niin lainsäädäntöään, lakien toimeenpanoa kuin oikeudenkäyttöä varten. Siirtokunnat siis säilyivät itsenäisinä tasavaltoina, ja on tarkasti määritelty se, milloin liittovaltion lait voivat määrätä ihmisyksilöä osavaltion kansalaisena. Liittovaltion lakien vaikutus tulee rajoittaa vain ulko- ja puolustusasioihin. Jeffersonin ajatusta, että osavaltioiden tuli säilyä mahdollisimman riippumattomina, alettiin sanoa antifederalismiksi. Hän oli jyr­kästi sitä ajatusta vastaan, jonka mukaan liittovaltion tulisi säädellä osavaltioiden asioita. Lisäksi Jefferson kannatti kirkon erottamista valtiosta.      

Itsenäisyyssota oli sivunäyttämö suursodassa, jota Englanti kävi Ranskaa, Hollantia ja Es­panjaa vastaan. Kapinan onnistuminen ja sen tuloksen kansainvälisoikeudellinen vahvistaminen johtivat siihen, etteivät kapinaan ryhtyneet siirtokunnat voineet jää­mään Englannin yhteyteen.     

Yhdysvaltojen valtiosääntö sai kymmenen lisäystä James Madisonin ehdotuksesta, ja niistä ensimmäinen turvaa uskonnonvapauden ja erottaa toisistaan kirkon valtion.

Lisäysten tarkoituksena oli tehdä siirtokunnille  Niiden ansiosta voitiin hälventää niitä ty­rannian- ja hirmuvallan pelkoja, joita tunnettiin keskusvaltaa vastaan siirtokunnissa.

Yhdysvaltojen perustuslaki

Heti siirtokuntien vallankumous- tai vapaussodan jälkeen ei ollut Yhdysvaltoja, koska on­nistuneen kapinan tehneet kolmetoista siirtokuntaa olivat aluksi valtioliitto, jota ei yhdistänyt mikään muu kuin yhteinen puolustus- ja sotalaitos ja ulkopolitiikka. Niistä tuli liittovaltio vasta sen jälkeen, kun niille oli laadittu yhteinen valtiosääntö. Tämä oli rati­fioitava riittävän monessa siirtokunnassa. Sitä kuitenkin vastustettiin laajasti, eikä otettu edes ratifioitavaksi kaikissa siirtokunnissa. Valtiosäännön hyväksyttäminen siis edellytti jonkin houkuttimen liittämistä valtiosäätöön. Siksi James Madison ehdotti, että valtiosääntöön lisättäisiin kymmenen artiklaa, jotka ovat perustuslain kymmenen ensimmäistä lisäystä eli Bill of Right-julistus.

Ensimmäinen lisäys on vapaa-ajattelun ja sekularismin historiassa tärkeimpiä lukuja. Siihen sisältyy uskonnonvapaus ja kirkon ja ero. Yhdysvaltojen perustuslaki ei aseta mitään yksittäistä kirkkokuntaa tai katsomus- tai tunnustussuuntaan toisen edelle. Se alkoi harjoittaa katsomusneuraalisuutta ainakin protestanttisten suuntausten kesken ja myöhemmin ulotti sen koskemaan myös muita kristillisiä suuntia ja juutalaisuutta ja lopulta muiden maailmanuskontojen tunnustajia.   

Yhdysvaltojen perustajaisistä monet olivat vapaamuurareja ja deistejä. Virallisista perustajaisistä ainakin Thomas Jefferson voidaan mainita sellaisena. Epävirallisista perustajaisistä tärkein Thomas Paine, radikaali ja ammattivallankumouksellinen, oli myös tunnettu deismin ja vapaa-ajattelun puolestapuhuja. Yhdysvaltojen historiassa hänet muistetaan ensimmäisenä, joka uskalsi esittää kartetun ajatuksen itsenäisyydestä. Pu­huessaan riippumattomuudesta hän ja muut Yhdysvaltojen perustajaisät tarkoittivat yhtä lailla kansalaisten kuin osavaltioiden ja liittovaltion riippumattomuutta, joka lain tuli turvata niille kaikille.  

Thomas Painen mukaan valtion ja yhteiskunan välillä on tärkeä ero: valtio perustuu ainoastaan siihen, että ihmisillä on paheita, joita valtion laeilla on välttämätöntä hillitä; yh­teiskunta taas perustuu sellaisiin hyveisiin, so. kykyi­hin ja taipumuksiin, joiden käyttö tarjoaa mahdollisuuden elää vapaasti siten, ettei ihmiselä­mää ja yksilönvapa­utta tarvitse suojella laeilla. Painen mukaisesti yhteiskunta on onnellinen tai kukois­tava missä tilassa tahansa, kun taas hallitusvalta parhaana mahdolli­sena on aina välttämä­tön paha. Tasavalta edistää ihmisten yhteistä hyvää ja säilyttää oikeuksien tasavertaisuuden. Tämä pätee siitäkin riippumatta, onko tasavalta valtio tai ei. 

Kansalaisten riippumattomuus merkitsee sitä, että he ovat valtiosta riippumattoman yhteiskunnan jäseniä. Kirkkokuntia ja uskonnollisia yhdistyksiä he saavat muodostaa täysin vapaina valtion valvonnasta tai toteuttamasta pakosta. Näitä järjestöjä koskevat siis samat periaatteet kuin muitakin yhdistyksiä eli yhdistysvapauden varaan luotuja yhteenliittymiä. Valtion velvollisuuksiin tulee ainoastaan suojella kunkin kansalaisen yhtäläistä oikeutta paitsi kuulua yhdistykseen vapaasti, myös vapaasti erota tai pysyä kokonaan minkä hyvänsä tai aivan kaikkien yhdistysten ulkopuolella.

Yhdysvalloista tuli siis ensimmäinen valtio, jossa periaatteellisella tasolla kansalaisen saattoi olla hyvä kansalainen, vaikka hän ei ollut minkään uskonnollisen yhdyskunnan jä­sen. Tietenkin tämä toteutui vain periaatteessa, eikä käytännössä. Thomas Paine ei säästynyt sosiaaliselta vieroksunnalta, kun hän muutti New Yorkiin viettämään omaa vanhuuttaan Yhdysvalloissa palattuaan Ranskasta, jossa hän oli ottanut osaa Ranskan vallankumoustapahtumiin aina alusta alkaen. 

Yhdysvaltojen valtosääntö ja perustuslaki perustuivat siirtolaisten Amerikkaan, niin Pohjois- kuin Etelä-Amerikaan tuliaisina tuomiin aatteisiin, mm. aateisiin vapaudesta yksilöille ja näiden muodostamille ryhmille, ihmisten tasavertaisuudesta sekä -arvosta ja ihmiskunnan käsittävästä veljeydestä. Euroopassa hallitsijanvallan vahvistuminen ja itsevaltaisen monarkian säilyminen 1500-luvun lopun ja 1600-luvun uskonsodissa oli ollut omiaan estämään mainittujen Euroopassa syntyneiden aatteiden toteuttamisen.  

Painen ystävän Thomas Jeffersonin mukaan Eurooppa oli 1700-luvulla ”tyrannien hautomo”. Lausuma heijastelee asiantilaa, jossa Euroopan maat olivat monarkkien itsevaltaisesti hallitsemia siten, että ihmisillä oli oikeuksia ainoastaan vallanpitäjien armosta tai että ne oli riistetty heiltä mielivaltaisesti.   

Mielivaltaiselta vapauden ja tasavertaisuuden oikeuksien riistolta säästyäkseen monen eurooppalaisen oli täytynyt paeta maistaan ja elää maapaossa Pohjois-Amerikan vapaudessa, jossa he olivat ennalta ilmoitettujen lakien suojaamia tavalla, josta Euroopassa asuva ihminen saattoi monin paikoin ainoastaan uneksia.    

Valtaistuimen ja alttarin liitto oli Euroopan despoottisten valtioiden perustana. Kirkkoa ja valtiota ei ollut erotettu Euroopassa, joten ajatuksen- ja omantunnonvapautta, saati sitten poliittista vapautta, ei ollut raattu eurooppalaisille. Silloinkin, kun ajatuksen ja omantunnon vapaus toteutui Euroopassa, toteutumiseslta puuttui se varma pohja, jonka kirkon ja valtion erottaminen turvasi mainituille vapauksille.

Ajatuksen- ja omantunnon vapaus oli tullut toteutetuksi paino- ja ilmaisuvapauden välityksellä hallitsijan armosta niin kauan, kuin ne eivät perustuneet toimeenpanovallasta erotetun lainsäädännön ja mielivallalta suojatun lain antamaan vakiintuneeseen turvaan.  

1600-luvun Englannissa parlamentin ja kuninkaan kappailussa, jossa jälimmäisen valtiaan itsevaltaisuuspyrkimykset olivat parlamentin alahuoneen lainsäädäntötehtävän syntymisen tiellä, parlamentin asemaa puolustaneet poliitikot ja teoreetikot olivat muistuttaneet siitä, että oikeudet jäävät nimellisiksi, jos ne ovat riippuvaisia valtion hallitsijan armosta tai jos valtiaalla jää etuoikeus mielivaltaan.  

Tasavaltaiset poliitikot tai teoreetikot suosivat vapauskäsitystä, jota voidaan sanoa ”uusroomalaiseksi” roomalaisten historiotsijoiden keisariajan tyrannian kuvausten pohjalta. Poliittinen vapaus tulee käsittää laajemmaksi kuin pelkästään rajoitusten puuttumiseksi, jota yksityiselämän vapaus luonnollisesti on. Vapauteen tulee sisällyttää myös takeet siitä, etteivät rajoituksia voi syntyä viranomaisten mielivallan pohjalta.   

 Tasavaltalaisten mukaan kuninkaalle voitiin korkeintaan uskoa vain toinmeenpanovalta ja mahdollisimman vähän etuoikeuksia sen hoidossa. Kuitenkin Euroopan tyranniuden alaisuudessa hallitsijalla oli toimeenpanovallan ja etuoikeuksien lisäksi myös lainsäädäntövaltaa. Maallisen poliittisen vallan lisäksi hallitsijan käsiin oli annettu myös kirkollinen valta, joka oli kuninkaanvallalle alistettu tai liitossa kuninkaanvallan kanssa.

Toimeenpanovallan ja lainsäädäntövallan erottamisvaatimus ja vaatimus tuomiovallan erottamiseksi niistä olivat vaatimuslistalla, mutta kolmanneksi täytyi lisätä myös kirkon erottaminen valtiosta, jotta viranomaismielivallan poistaminen saisi varmimmat takaat, jotka voidaan tarjota perusteuslailliselle oikeusvaltiolle. Tätähän tuollon tarkoitettiin, kun puhuttiin tasavallasta.    

Eurooppalaiset Yhdysvaltojen vallankumouksen airueet

Tadeusz Kościuszko (1746-1817) oli Yhdysvaltojen, Sveitsin ja Puolan kansalainen ja Ranskan vallankumoustasavallan kunniakansalainen.  Hän oli ansioitunut jo Pohjois-Amerikan vastaisessa vallankumoussodassa prikaatinkenraalina, kun hän palasi Puolaan osallistuakseen oman maansa uuden perustuslain ja valtiosäännön säätämiseen 1700-luvun vallankumouksen aatteiden mukaiseksi. Samoin kuin Puolan ratsuväkiarmeijen perinteitä eslvyttänyt nytteemin Yhdysvaltojen ratsuväen isänä muistettu Kazimierz Pułaski, Kościuszko oli tehnyt suuria palveluksia 13. brittiläisille kapaina- ja vallankumousssiirtolunnille, jota persutivat Yhdysvallat. 

Omaksuttuaan Pohjois-Amerikan kapinasiirtokuntien peusoikeus- ja -vapausajattelun

Tadeusz Kościuszko välitti sitä Puolaa vuonna 1791 uudistaville valistusfilosofeille ja -poliitikoille. Ranskan vallankumouksesta saatujen vaikutteiden ohessa Tadeusz Kościuszko levitti maahan Pohjois-Amerikan deistishenkistä perusoikeus- ja -vapausajattelua. Filosofian valtavirtauksena oli deismi, toisin kuin romantiikan aikana, jota edustaa esimerkiksi 

Valistuksen rationalismin omaksuneita olivat Puolan vuoden 1791 perustuslain luonnoksen kirjoittajat Jan Śniadecki (1756 – November 9, 1830), Stanisław Staszic (1755 – 1826) ja Hugo Kołłątai (1750 – 1812).  Heistä ensimmäinen oli matemaatikko-upseeri ja kaksi jälkimmäistä, vaikkakin pappeja, vallankumousaatteiden ja deismin edistäjiä. Tavoitteena oli pyrkimys uudistaa Puolan perinteinen ylimysvaltainen, joskin aatelistoon kuuluvien vapauden ja tasavertaisuuden taannut tasavaltalaishyvitä korostanut vaalikuningaskunta, siten ettei se enää jäisi Preussin, Venäjän ja Itavallan imperialististen pyrkimysten uhriksi. Rationalisiseen filosofiseen virtukaeen kuului poliitikko Stanisław Kostka Potocki (1755-1821), myöhemmän Kongressi-Puolan yksi perustaja.   

Taisteltuaan vuoden 1793 sodassa Puolassa Venäjän, Preussin ja Itävallan joukkoja miehitysjoukkoja vastaan Puolan armeijassa Kościuszkosta ryhtyy tappiollisen sodan loputtua 1794 johtamaan kansannousua miehittäjää vastaan. Johtamassaan maan ja kansan epäonnistuneessa vapaustaistelua Kościuszkos pitää puheen ja laatii tärkeän ohjelman, jossa maaorjille luvataan kumota maaorjuus ja tavoitellaan yleistä vapautta kaikille, ei vain mahtaville ja rikkaille. Ohjelmassaan hän vaatii vapautta yksilöille ja heidän vapaasti persutamille kansallisille yhteiskunnille.  

Vapaus-, tasa-arvo- ja veljeysaatteiden eurooppalaista taustahistoriaa ja voitto Euroopassa

Sekularisaatio- eli maallistumisprosessin näkökannalta reformaatio eli uskonpuhdistus on nähtävä keskiaikaisen kristilisen yhtenäisyyskulttuurin hajoamisena. Kautta tuon aikakauden tai ainakin sen loppupuolen oli esiintynyt uskonnon monopolin syntyä katoliselle kirkolle ja tuon monopolin vastustamista. Rooman valtakunnan perintöön kuului kaiken kristillisyyden keskittäminen papiston ja erityisesti ylimmän papiston valtaan. Ylimmäisten pappien joukossa ensimmäisenä oli paavi, jonka istuin asettui Roomaan.

Koko keskiajan oli säilynyt paavinvallan rinnalla keisarinvalta ylimpänä maallisena valtana. Yliluonnolliseen auktoriteettiin perustuva ylin ”hengellinen valta” ja Rooman val­takunnan perinteiden auktoriteettiin perustuva ”saksalais-roomalainen” ylin maalli­nen keisarinvalta oli erotettuja eri henkilöille, malalinen valta keisarille ja kirkon pyhit­tämä valta paaville. Pappishierarkisen teoraattisen vallan haltijoiden ei onnistu­nut syrjäyttää kuninkaan ja aatelin sekulaarista valtaa yritykseistään huolimatta.

Kristikunnan lahkoistumisen kristinopin erilaisiksi tulkitsijaryhmiksi oli jatkunut läpi koko keskiajan, mutta sen ilmentyumät olivat jääneet paikallisiksi. Lahkolaisuusilmiö ei siis voinut johtaa kristikunnan hajoamiseen. Kirkollis-keistillinen yhtyenäisyys oli säilynyt keskiajan mittaan, kun pappien harhaoppisiksi leimaamat tunnustukselliset käsityk­set kirkko saikin pysymään asettamissaan rajoissa. 1400- ja 1500-luvuilla kuiten­kin lahkolaisten onnistui liittoutua ns. uskonpuhdistajien taakse voimaksi, jota vastaan katolinen kirkko ei onnistunut vastustamaan siellä, missä se järjestäytyi.

Valtioollisesti 900-luvulta 1400-luvulle Eurooppa oli ollut valtiottomuuden tai heikon val­tiollisuuden aikaa. Paavin vallan vahvistuminen oli samanaikainen ilmiö kuin tuo mainittu valtioolisuuden heikkeneminen. Katolinen kirkko pyrki valtioksi ja tulemaan johtoasemaan Euroopassa. Renessansiin vanavedessä syntyi varhaisnationalismi, joka vaikutti siten, että jotkut ruhtinaskunnat muuntuivat myöhempien kansallisvaltion kaltaisiksi, jos niiden yhteydessä voidaan puhua varsinaisista valtioista. Kuningas- ja ruhtinaskunnat lakkasivat muuntuivat uusien aluevaltioiden alkioiksi. Ne, jotka näistä epäonnistuivat muutoksessa, hävisivät historiasta, kun niistä tuli uusien aluevaltioiden osia. Saksalais-roomalainen keisarikunta joutui muuttumaan liittovaltion kaltaisekei, jotta se kykenisi estämään osaruhtinaskuntiensa istsenäistymisen.

Kaupan avulla vaurastuneet kaupungit itsenäistyivät kuninkaan- ja ruhtinaavallasta, ja ne kehittivät käsityötä ja varhaista teollisuutta. Kaupungeista tuli kaupunkivaltioita, joiden asukakille oli ominaista kansalaisen asema, jonka mallina oli se kansalaisuus, jonka renessanssihumanistit olivat löytäneet antiikista ja palauttaneet kunniaan. 1100-1200-luvuilta alkaen Italiassa, Pohjois-Saksassa ja Venäjän olhava-joella kauppallisiin elinkeinoihin erikoistuneet kaupungit itsenäistyivät ja tulivat tasavalloiksi. Tasavalta saattoi olla ylimysvaltainen, kansanvaltainen tai näiden sekoitus. Riippumatta siitä, minkä noista valtiomuodosta se omaksui, tasavalta perustui ajatukseen, ettei valtio voi olla minkään ruhtinaan tai kuninkaan yksityisomaisuutta.  Perintökuninkuuden aikana valtioissa ei ollut erotettu kuniknaan yksityisomaisuutta ja valtionomaisuutta. 1500-luvulla syntyi ajatus julkisesta vallasta, joka on ainoastaan uskottu hallitsijalle niille, jotka sitä käyttävät ja joka ei ole käyttäjiensä omaisuutta. Aluevaltioksi muuttuvissa kuningaskunnissa toteutetiin myös valtiontalouden ja yksityistalouden erottaminen.

Tasavaltaisia olivat keskiajalla kaupnkivaltiot, mutta 1649-1659 luotiin aluevaltion piirissä tasavalta, jonka johtajana oli Oliver Cromwell. Hän hallitsi yhdessä sellaisen parlamentin alahuoneen kanssa, josta monarkian kannattajat oli poistettu. Parlamentti tunnetaan tynkäparlamenttina. Brittein saarilla, pääosin Englannisa 1600-luvun alussa käydyn sisällissodan päätteeksi entiset kapinouineen alamaiset asettivat kuininkaan syytteeseen ja tuomitsivat hänet mestattavaksi. 

 Tämä Englannin tasavalta oli esimerkkinä Pohjois-Amerikan brittiläissiirtokunnille, kun nämä ottivat käyttöön itsenäistyneissä siirtokunniossa tasavaltaisen valtiotyypin sekä siirtokunnissa että niiden myöhemmin persutamassa liittovaltiossa. .     

Francisco Pí y Margall

Paitsi englannin, myös espanjankielisessä maailmassa kirkon ja valtion ero toteutui ensin Amerikan mantereella. Meksikon liberaali presidentti täysverinen zapoteekki-intiaani Benito Juarez alkoi ajaa menestyksellisesti kirkon ja valtion eroa, joten se toteutui lopulta hänen seuraajansa aikana 1800-luvun puolella. Ranskassa valtion ja kirkon ero toteutui vasta 1905. Italiaa kirkon ja valtion ero säädettiin vuonna 1984.   

Benito Mussolini oli lähentänyt kirkkoa ja valtiota toisiinsa sopiessaan Italian 1860-lubulla syntyneen kansallaisvaltion ja kirkon välisen kiistan, joka koski Vatikaanin kuulumista Italiaan. Perhetaustaltaan Mussolini oli antiklerikaalinen: mm. hänen isänsä oli Bakuninia kannattava anarkisti, joka antoi pojelleen nimen edellä mainitun zapoteekki-intiaani Benoto Juarezin mukaan.     

Espanjan vapaa-ajattelun yhteydessä ei voi jättää mainitsematta Francisco Pí y Mar­ga­ll (1824-1901), tasavaltalaista poliitikkoa ja romanttista katalaanikir­jailijaa. Lisäksi hän oli historioitsija, lehtimies, taidearvostelija, filosofi ja ekonomisti. Hän oli vallanku­mouksellinen ja kuuluisa harvinaisesta nuhteettomuudestaan poliitik­kona. Hän oli 1800-luvun tärkeimpiä poliitikkoja Espanjassa.

Pí y Margall kirjoitti maailaustaiteen historian, (Historia de pintura, 1851), joka kiellet­tiin heti, koska siinä tarkasteltiin kriittisesti kristinuskoa.  Piispat ja arkkipiispat painostivat hallitusta niin kovasti, että poliitikko Bravo Murillo määräsi kirjan vedettä­väksi pois markkinoilta. Myös Pí y Margallin teos Tutkimuksia keskiajasta (Estudios sobre la Edad Media, 1851) joutui katolisen kirkon kieltämäksi, ja se  julkaistiin­kin kirjoittamisankohtansa jälkeen vasta vuonna 1873.

Muiden radikaalien tasavaltalaisten tavoin Pí y Margall kannatti kirjoituksin ja puhein kan­salaisvapauksia, erityisesti omantunnon-, opetuksen-, paino-, kokoontumis- ja yhdisty­misvapautta. Hän joutui vankilaan, koska hänen vaatimuksiaan pidettiin liian radikaaleina, suorastaan vallankumouksellisina. Pí y Margall suosi monarkian sijasta demokraattiseen tasavaltaan johtavaa poliittista vallankumousta. Hän oli sekularisti, jonka tavoitteisiin kuului perinteisesti vahvan katollisen kirkon ja kristinuskon ase­man vähentäminen tai hävittäminen. Hänen pääajatuksenaan oli radikaalinen libera­lismi, jossa yksilöiden suvereenisuus ja henkilökohtainen vapaus olivat etusijalla kaik­keen muuhun, ennen kaikkea kansansuvereeniteettiin nähden. Pierre-Joseph Proudho­nin teosten espanjantajana Pí y Margall vaikutti epäsuorasti myös Espanjan ja Ka­talonian yhteiskuntavallankumouksellisen anarkismin syntyyn.  

Pí y Margallin ajattelu muistuttaa mahdollisesti enemmän Thomas Jeffersonin kuin Pierre-Joseph Proudhonin ajattelelua. Hänellä on yhteneväisyyttä anarkistiliikeeseen tähän sisältyvän mutualismin kanssa, mutta ei Mihail Bakunin ajattelun eika juurikaan Pjotr Kropotkin ajattelun kanssa, joka vähimmin harrastettu teoreetikko iberialisessa anarkistiliikkeessä. 

Pí y Margall muistetaan poliittisessa historiassa siitäkin, että hän toimi Espanjan ensimmäi­sessä tasavallassa (11.2.1873-29.12.1874) maan toisena presidenttinä 1873. Hänen uudistusohjelmaansa kuuluivat mm. kir­kon ja valtion erottaminen toisistaan, orjuuden lakkauttaminen Kuubassa, pakolli­nen ja maksuton opetus, alle 12- vuotiai­den lasten työnteon kieltäminen, työpäivän pituuden rajoittaminen yhdeksään tuntiin sekä päivätyöläisten oikeus maan omistuk­seen.

Aktiivipolitikon uran jätettyään Pí y Margall julkaisi 1873 teoksen (La República de 1873), jossa hän esitti kokoavasti kananttamansa tasavaltalaisuuden ja vain lyhyen ajan kestäneen Espanjan ensimmäisen tasavallan pääajaukset. Teos kiellettiin. 3. 5. 1874 hän joutui kotonaan attentaatin kohteeksi, mutta säästyi vammoitta.  Myöhem­min Pí y Margall pidätettiin. Kirjallisen toimintansa vuoksi hän joutui vankeuteen joksikin aikaan viettäen tuon ajan vankilassa Andaluciassa. 1890-lu­vulla hän tuki vaatimuk­sia myöntää itsenäisyys Espanjan siirtomaille ja vastusti espanjalais- yhdysvalta­laista sotaa. Yhdysvaltoja Pí y Margall piti tasavaltalaisen demokra­tian ja federalismin malli­maana.

Francisco Ferrer Guardia (Francesc Ferrer i Guàrdia)

Kansainvälisestikin merkittävin espanjalainen vapaa-ajattelija ja koulunuudistaja oli Francisco Ferrer Guardia (1859-1909), katalonialainen anarkisti ja pedagogi. Hän perusti 1901 uudenaikaisen vapaa-ajattelijakoulun (Escuela Moderna) Barcelonaan.  Hänen tavoitteenaan oli perustaa järkiperäinen, sekulaarinen ja tieteellinen koulu; sen opetusohjelmaan ei kuulunut uskonto. Koulussa ei ollut kokeita, ei annettu palkintoja, ei määrätty rangaistuksia eikä rohkaistu oppilaita suoraan kilpailuun.Tytöt ja pojat kävivät sitä yh­dessä. Käytännöllistä otetta painotettiin, ja oppi­laat saatettiin viedä oppitun­nille tehtaa­seen, museoon tai maaseudulle.

Ferrer Guardia aloitti poliittisen uransa Pí y Margallin oppien kannattajana. Hän kuu­lui ta­savaltalaisten joukkoon, tämän puolueen federalisteihin. Samoin kuin jo mainittu  Pí y Margall, federalistisiiven tasavaltalaiset, joiden johtajana oli Z, saivat vaikutteita Pierre-Joseph Proudhonin ajattelusta. Ferrer Guardian alkoi 1890-luvulla suuntautua anarkismiin. Hän osallistuui vapaa-ajattelijoiden kansainväliseen kongres­siin Madri­dissa  heinä­kuussa 1892 

Vihdoin saatuaan mijoonan frangin perinnön vanhalta oppilaltaan, Jeanne Ernestine Meunierilta Ferrer y Guardia saattoi toteuttaa pitkään suunnittelmsa kouluhankkeen. Hän avaa elo­kuussa (tai syyskuussa: lähteissä on ristiriitaisuuksia) 1901 uudenaikai­sen koulun Barcelo­nassa; koulun osoite on Calle de Bailén 56. Koulun oppilaat saavat  yli 40 oppikirjaa kuuluisien tiedemiesten avustuk­sella. Hankkeen menestyksestä kielii se, että jo vuonna 1906 Kataloniassa on 50 uudenaikaista koulua, joita kävi noin 1000 oppilasta.

Espanjan konservatiivien ja maassa vaikutusvaltaisen roomalaiskatollisen kirkon linja ja asenne tiukkenevat entisestään, kun sekulaarien koulujen hanke menestyy niinkin hyvin kun voimmekin todeta. Maalliset koulut näyttivät konservatiivien näkökulmasta uh­kaavan tarkoin valalittua katolisen kirkon monopoliasemaa koululaitoksessa. Vuonna 31. 5. 1906 Ferrer Guardian- keskuksen entinen kirjastonhoitaja kaantäjä Ma­teu Morral joutuu syytetyksi attentaatista Espanjan kunin­gas Alfonso XIII:tta vastaan tämän hääpäivänä Calle Mayorilla, Madridissa. Kuningas ei vahingoitu, mutta 23-26 henkilöä kuolee ja sata haavoittuu. Kun viranomaisten pidättämää Mateu

Morralia viedään kasarmille, pakoyrityksessä hän ampuu yhden pidättäjänsä ja sen jälkeen myös itsensä. 

Epäiltyn kuoltua viranomaiset takertuvat siihen yhteyteen, joka hänellä oli ollut Ferrer Guardian-keskukseen. Ferrer Guardia ja muita anarkistaja seuraavaksi pidätetään, ja heitä syytetään myöhemmässä oikeudenkäynnissä osallisuudesta murhayritykseen, vaikka todisteet puuttuvatkin. Yli vuoden vankeuden jälkeen hänet vapautetaan vuonna 12. 6. 1907. Ferrer Guardia joutuu sulkemaan koulunsa ja maanpakoon mui­hin maihin, Ranskaan ja Belgiaan. 

Belgiassa Ferrer Guardia perustaa lasten rationalistista koulutusta ajavan järjestön, Kansainvälisen lasten rationaalisen opetuksen liiton (Liga Internacionalpara la Educa­ción Racional de la Infancia), jonka kunniapuheenjohtajna on aikanaan myös Suomessa mm. Eino Leinon kääntämänä luettua ranskalaista kirjailija Anatole France.

Liiton lehti, jota Ferrer Guardia toimittaa 1908 Brysselissä, on L´École Rénovée, jonka toimituksen hän siirtää myöhemmin Pariisiin. Siellä hän toimittaa myös Uudenaikai­sen koulun tiedotuslehteä (Boletín de la Escuela Moderna). Tämä  lasten vanhemmille ja eritoten opettajille suunnattu kuukausijulkaisu kertoo koulun hengestä ja opetusmenetel­mistä. Tiedotus­lehteä ilmestyy yhteensä 62 numeroa. Suurin osa leh­den artikkelesita oli käännöksiä ajan tärkeiden mielpidevaikuuttajien teksteistä, mm. seuraavien: Paul Robin, Elisée Reclus, Flammarion, Anatole France, Gustave Hervé, Herbert Spencer, Haeckel, Krapotkin, Gorki ja Tols­toi.

Heinäkuun lopulla 1909 puhkeaa Barcelonassa mellakka, joka tunnetaan historiassa

Traagisena viikkona (25.7.-1.8.1909). Kysymyksessä on Espanjan Marokon valtion käymään siirtomaasotaan liittyvä työläisten joukkoesiintyminen, jolla he vastustivat sotaväenottoja. Nämä oli määrätty Espanjan armeijan tappioiden korvaamiseksi. Tuo mellakka saa lopulta antiklerikaalisia muotoja, kun tasavaltalaiset ja anarkistit alkavat polttaa luostareita ja kirkkoja, joita tuhotaan jopa 80. Rakennus­ten lisäksi tuhoutuu mm. kirkollista taidetta.

Mellakan aikana Ferrer Gardia vierailee syntymäkylässään Alellassa, joka sijaitsee Barcelonan koillispuolella. Hänet pidätetään ja häntä syytetään meneillään olevaan mellakkaan kiihottamisesta. Syytekohtina ovat anarkismi, ateismi ja vapaamuurarius, jotka kiinkokatolilaisten mukaan ei tullut suvaita Espanjassa. Vanha yhteys Mateu Morraliin vaikut­taa taustalla. Ferrer Guardia ei voinut saada oikeutta, vaan hän joutuu sotilastuomioistuimen eteen, joka julistaa hänet syylliseksi ilman sitovia todisteita. Hänellä oli todistajia, joiden kuulemisen tuomiosituin aiheettomasti kielsi. Ferrer Guar­dia teloitetaan ampumalla 13.10.1909 Montjuïcin vankilassa. On selvää, että hä­nen syyllisyytensä jäi näyttämättä toteen.

Ferrer Guardia vastaa pappien tarjoamaan viimeiseen sakramentiin:.”Minulla on va­kaumukseni kuten teilläkin”, ja kohteli­aasti pyyttää heitä poistumaan. Sitten hän kir­joitti testamenttinsa. Teloituksen jäl­keen paavi Pius X lähettää kultakahvaisen miekan so­tilassyyttäjälle, joka onnistui aikaansaamaan Ferrer Guardian kuoleman. Siihen on kaiverrettupaavin onnittelut.

Suomen vapaa-ajattelun historian kannalta on mainitsemisen arvoista, että myös Suo­messa hänen tapauksensa herätti keskustelua. Vapaa Ajatus-lehti julkaisi asiasta S. E. Kristiansonin laatiman artikkelin (VAS 1914:2, 17-20). Artikkelissa julkaistiin myös lainaus Ferrer Y Gardian esittämä käsitys keinoista, joilla kansat vapautetaan henki­sestä ja aineellisesta sorrosta:

”Kukin aika antaa arvoa vain niille laitoksille, joita se itse on nostattanut. Sen minkä me tänään väkivallalla saavuttaisimme, sen me saattaisimme jo huomenna menettää toisen väkivaltaisuuden kautta. Vain ne kehitysasteet tulevat pysyväisiksi, jotka ovat juurtuneet ihmisten mieliin ja tietoisuuteen jo ennen kuin niille on annettu lainsäädännölli­nen vahvistus. Kasvatus ja esimerkki on ainoa keino toteuttaa sitä mikä on hyvää.”

{backbutton}