Enkeli on vähän niin kuin Helinä-keiju
kimmo / 8.10.2013
Uskonnottoman perheen elämää "Enkeli on vähän niin kuin Helinä-keiju, siis sellaista satua… Siis se olisi hauskaa jos enkeleitä olisi, tai Poseidon oikeasti ratsastaisi merihevosilla, tai se norsujumala tulisi kylään… Oho, kamalan paljon jumalia… Mutta jos pitäisi valita, niin Poseidon olisi se paras kaikista… Mutta kyllä ne kaikki taitavat ihan oikeasti olla vain satua", mietiskeli 5-vuotias […]

Uskonnottoman perheen elämää

"Enkeli on vähän niin kuin Helinä-keiju, siis sellaista satua… Siis se olisi hauskaa jos enkeleitä olisi, tai Poseidon oikeasti ratsastaisi merihevosilla, tai se norsujumala tulisi kylään… Oho, kamalan paljon jumalia… Mutta jos pitäisi valita, niin Poseidon olisi se paras kaikista… Mutta kyllä ne kaikki taitavat ihan oikeasti olla vain satua", mietiskeli 5-vuotias poikani taannoin tehtyämme googlen kuvahaun eri jumalista.

3- ja 5-vuotiaat lapsemme ovat uskonnottomia. Heitä ei ole kastettu, eikä heillä ole jumalaa. Heille elämä, ja sen yhtenä osana kuolema, ovat luonnollisia asioita joita kumpaakaan ei tarvitse pelätä.

Käytännön elämässä esikoisemme kiinnostus uskonnollisia asioita kohtaan vaihtelee suuresti; välillä etsimme kuvia jumalista ja mietimme otsa rypyssä erilaisia uskomuksia, kun seuraavaksi huomion varastaakin jo ötököiden jännittävä maailma. Samaan aikaan kuopusta kiinnostaa enemmän Hello Kitty tai mikä tahansa muu söötti asia. Koska lapsemme ovat vielä pieniä, ei heillä ole juurikaan ymmärrystä, tai usein kiinnostustakaan, filosofoida elämänkatsomuksista. Uskonto ei kuitenkaan ole perheessämme tabu, ja pyrimme aina tarvittaessa käsittelemään eteen tulevia asioita ja antamaan tietoa tasapuolisesti erilaisista uskonnoista ja maailmankatsomuksista samalla korostaen, ettei mikään uskonto ole muita parempi.

Keskustelemme uskonnoista ja uskonnottomuudesta ainoastaan silloin, kun lapsemme sitä itse haluaa. Vähitellen iän karttuessa toivomme lastemme kykenevän muodostamaan itse kuvan maailmastaan – elämästä ja sen tarkoituksesta, ja siitä, kokevatko he uskonnon itselleen tarpeelliseksi. Toisinaan tuntuu, että mitä enemmän pohdiskeluun taipuvainen esikoisemme saa tietoa uskonnoista ja ihmeistä, sitä enemmän hän pitää niitä satuina. Tietenkin hän kysyy välillä minunkin mielipiteitäni asiasta, ja olen kertonut rehellisesti, etten kaipaa mitään uskontoa, eikä minulla ole minkään uskonnon tarjoamaa jumalaa. Kukaan ei voi kuitenkaan tehdä toisen puolesta päätöstä, vaan kaikkien pitää valita itse oma polkunsa.

Uskonnottomuus ei ole meille arjen ongelma. Joulua ja pääsiäistä vietämme omalla tyylillämme ilman uskonnollisuutta, ja ristiäiset korvattiin nimijuhlilla. Voimme käydä katsomassa kirkkoa halutessamme, ja lapset saavat laulaa sielunsa kyllyydestä suvivirttä ja joulupuuta tarhan juhlissa. Koulussa he tulevat opiskelemaan elämänkatsomustietoa ja rippi-ikäisinä voivat halutessaan mennä Prometheus-leirille. Kaikkeen on olemassa toimiva vaihtoehto.

Ryhmästä eristäminen harmittaa

Tällä hetkellä ainoa asia, mikä on aiheuttanut mielipahaa, on ollut tarhan harrastama ryhmästä eristäminen johtuen vakiintuneesta käytännöstä mennä jumalanpalveluksiin. Pienelle uhmaikäiselle, vasta omaa minäkuvaansa muodostavalle esikoisellemme oli kova paikka, kun hän ei päässyt ryhmän mukana joulukirkkoon ja seurakunnan järjestämään raamattukuvaelmaan. Jouduin useaan kertaan varmistamaan hänelle, ettei hänessä ole mitään vikaa, vaikkei hän "kelvannutkaan" joukkoon. Onneksemme lastemme päiväkodissa oli monia muitakin kirkkoreissun väliin jättäviä, ja tarha päätti järjestää vaihtoehtoisena ohjelmana elokuva-aamun tarhaan jääville. Lasteni tarhassa asiat ovat siis hyvin verrattuna niihin, joissa kehotetaan pitämään lapsi kotona niinä päivinä, kun uskontoa harjoitetaan.

Nykyään lapsemme ymmärtävät ja hyväksyvät jaon luterilaisiin ja ei-luterilaisiin, eikä se aiheuta enää juurikaan mielipahaa, korkeintaan ihmetystä ryhmän jakamisesta. Luonnollisesti jokainen vanhempi joutuu miettimään, toimiiko oikein lapsensa kasvatusperiaatteiden suhteen. Olen sitä mieltä, että aivan kuten emme voi kuvitella liittävämme lapsiamme poliittiseen puolueeseen, emme voi liittää heitä kirkkoonkaan. Tosin puolueen nuorisojäsenyys sentään loppuu, ellei lapsi tee ilmoitusta jatkavansa aikuisjäsenenä, kun taas kirkkoon kuuluminen jatkuu automaattisesti, ilman mitään uusia sopimuksia.

Onneksi lapsella on luonnostaan moraalitaju, ja omat pienokaisemme joutuvat välillä pohtimaan paljonkin tekojensa vaikutuksia. He eivät tarvitse uskontoa kertomaan sitä, mikä on oikein tai väärin, vaan osaavat kuunnella omatuntoaan. Usein he miettivät asioita periaatteella "miltä minusta tuntuisi jos", ja molemmista on tullut empaattisia, muita huomioivia lapsia. Ei heistä mitään superlapsia ole tullut, mutta ainakin he osaavat nauttia elämästä – nauraa, pitää hauskaa, uhmata, tutkia, kyseenalaistaa, lohduttaa, surra ja iloita. He tietävät, että vaikka mitä tapahtuisi, rakkaus ei katoa. He eivät voi tehdä syntiä, ainoastaan virheitä. Ja koska he eivät voi tehdä syntiä, ei heidän tarvitse myöskään pelätä.

Koulun ja kirkon yhteistyökuviot uusiksi

On käsittämätöntä, että lapset jaetaan edelleen uskontokuntien mukaan, pakottaen heidät samalla paljastamaan oma uskonnollinen vakaumuksensa. Enää alle puolet helsinkiläislapsista kastetaan, eli ei-luterilaiset lapset tulevat pian olemaan enemmistö pääkaupunkiseudun päiväkodeissa ja kouluissa.

Ainakin monikulttuurisissa pääkaupunkiseudun kouluissa ja päiväkodeissa olisi korkea aika miettiä uusiksi yhteistyökuviot kirkon kanssa. Jos kaikkia lapsia haluttaisiin kohdella yhdenvertaisesti, pitäisi kirkkoreissujen lisäksi myös kaikkien muden uskontokuntien edustajille tarjota mahdollisuus uskonnon harjoittamiselle koulu- tai tarhapäivän aikana. Kaikkihan ovat yhtä arvokkaita! Vaihtoehtoisesti uskonnon harjoittamisen voisi jättää suosiolla vapaa-ajalla tehtäväksi. Olen varma, että jos perhe haluaa kasvattaa jälkikasvunsa tiettyyn uskoon, se pystyy sen myös tekemään. Uskontoa voi hyvin harjoittaa tarhan tai koulun jälkeen iltaisin ja viikonloppuisin. Nyky-yhteiskunnassa ei toimi enää perinteisiin vetoaminen puolustettaessa vakiintuneita käytäntöjä.

Kouluun menoa emme ole vielä paljoa pohtineet, mutta meitä ei miellytä ajatus seurakunnan järjestämästä iltapäiväkerhotoiminnasta. Kunnan on kyettävä tarjoamaan palvelunsa neutraalilta toimijalta! Emme myöskään toivo lastemme joutuvan käytävälle eristetyksi aamunavauksen uskonnollisen osuuden ajaksi, emmekä haluaisi heidän joutuvan pois ruokalasta ruokarukouksen ajaksi. Unelmakoulussani ei harjoitettaisi uskontoa lainkaan, vaan kaikki olisivat tasa-arvoisessa asemassa.

Toivomme lastemme saavan elää onnellisen elämän tasapainossa itsensä ja maailman kanssa, ja haluamme opettaa heidät kunnioittamaan kaikkia uskontoon, etniseen taustaan, seksuaaliseen suuntautumiseen tai yhteiskunnalliseen asemaan riippumatta. Toivomme, että lapsemme saavat myös osakseen kunnioitusta.

Sarita Vihersalo-Karén

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *