Papiksi ei tuosta vain ryhdytä. Omatekoiseksi saarnaajaksi ja julistajaksi voi ryhtyä jos niin tykkää ja siihen joku palo on. Tosin monilla se palo onkin rahan tienaaminen. Papin ura aukeaa vain yliopiston teologiseen pääsemällä. Sinne on kyllä helpompi päästä kuin oikeustieteelliseen tai matemaattis-luonnontieteellisiin opintoihin. Papiksi on hakeutunut moni sellainenkin, jolla ei oikeastaan sitä varsinaista hengen paloa ole. Papin palkka on varsin siedettävä, keskikuukausipalkka noin neljä tonnia, arvostusta saa seurakuntalaisten keskuudessa jo sokeripalaa eli papin kaulusta pitämällä ja ylenemismahdollisuuksiakin on aina piispaksi saakka, jossa palkka onkin jo sitten kymppitonni. Papin tutkinnolla ja hyvillä suhteilla voi saada muitakin kirkon hyväpalkkaisia johtajanvirkoja, jos papin palkka ei oikein riitä.
Mutta miten mahtaa käydä papeilta laupiaan samarialaisen homma? Princetonin yliopistossa tehtiin vuonna 1973 koe. Papeiksi opiskelevia pyydettiin kertomaan, miksi he halusivat ryhtyä papeiksi. Sitten näille annettiin tehtävä. Piti valmistella lyhyt esitelmä Raamatun laupiaan samarialaisen tarinasta. Sehän on eräänlainen moraliteetti. Sen jälkeen opiskelijat yksi kerrallaan ohjattiin siirtymään läheiseen rakennukseen, jossa näiden piti pitää tämä esitelmä.
Kolmannekselle opiskelijaryhmästä kerrottiin, että siirtymiseen oli hyvin aikaa. Toiselle kolmannekselle oman esitelmäluonnoksen laatimisen jälkeen kerrottiin näiden ehtivän hyvin, jos lähtisivät heti saman tien. Lopulle kolmannekselle kerrottiin, että he olivat jo myöhässä ja kiirettä tulisi pitää. Nämä joutuivat kulkemaan rakennusten välissä olevaa kapeaa kujaa pitkin. Kujalla oli mies, joka kärsi selvästi pahoista kivuista (tutkimusavustaja).
Ensimmäisestä ryhmästä 60 % pysähtyi auttamaan. Toisesta kolmanneksesta pysähtyi puolet. Lopuista, joilla piti olla kiire, pysähtyi vain 10 %. Tietty tästä kokeesta on jo viitisenkymmentä vuotta, mutta kuinka paljon ihminen on tässä ajassa muuttunut, ellei sitten vielä individualistisempaan suuntaan? Voi hyvin kyllä miettiä, mitkä motiivit ovat takana, kun nuori henkilö päättää lähteä opiskelemaan papiksi. Onko siinä halu auttaa lähimmäisiään, vai houkuttaako kohtuu hyvä palkka, siisti sisätyö ja ehkäpä pieni vallantuntukin? Ainakin kirkkoherroiksi pääsevillä on tiettyä valtaa. Johtajan asema sisältää aina myös vallan elementin.
Entä miten kirkolta sujuu laupias samarialaisuus? Kirkon budjetista noin 14 % menee diakoniatyöhön, josta suuri osa perheneuvontaa, palvelupuhelinta ja sairaalasielunhoitoa. Varsinaiseen hädänalaisten auttamiseen kirkon budjetista taitaa mennä varsin pieni osa. Yhteisvastuukeräyksen rahatkin tulevat tavallisilta kansalaisilta, ei kirkolta. Monille tämä kirkon vähäosaisten auttamistyö on syy kuulua kirkkoon. Mutta taas monille se ei riitä – ei se itsessään, eikä varsinkaan kirkon auttamistyöhön käyttämä osuus menoista. Koska kirkko on yksityinen taho, on sen tekemä auttamistyö myös viittaus hyväntekeväisyysyhteiskuntaan, mikä ns. hyvinvointiyhteiskunnassa ole mikään toivottava suunta.
Ehkäpä seurakuntien jäsenetkin alkavat vieraantua kirkon piiristä ja sen tehtävistä, koska kirkkovaaleissa äänestysaktiivisuus oli monta prosenttiyksikköä pienempi kuin neljä vuotta sitten, vaikka luulisi sen olevan toisin päin – kun nimittäin kirkosta erotaan, ja paljon on neljässä vuodessa erottu, voisi kuvitella eroajien olevan niitä hälläväliä-kirkosta-tyyppisiä ja jäljelle jäävien ikään kuin tislaantuvan kirkon asioista enemmän kiinnostuneiksi. Mutta ei. Kirkolla onkin tässä mietittävää. Ja kun väkimäärä vähenee, tulee ennen pitkää mietittäväksi, mistä menoja karsitaan. Raamatun laupias samarialainen oli köyhä ja syrjitty. Kuinkahan moni pappi suostuisi tinkimään omista eduistaan köyhien ja onnettomien auttamisen hyväksi?