Seurakuntalainen -lehti julkaisi 21.5. jutun, jossa kerrottiin kristinuskon jumalaan uskovan enää yksi neljästä. Tämä kirjoitukseni julkaistiin Vapaa Ajattelija -lehdessä 1/22.
Suomen ev. lut. kirkon jäsenmäärä vuoden 2021 lopussa oli 3 689 998. Noin 66,5 prosenttia väestöstä.
Pudotusta edelliseen vuoteen oli 1,2 %-yksikköä. Kuluvan vuoden lopussa osuus lienee olevan noin 65 prosenttia. Tällä menolla menee vain muutama vuosi, kun jäsenmääräprosentti alkaa vitosella. Mikäli ei kovin kummia tapahdu, eikä taivas putoa niskaan, noin 10 vuodessa kirkon jäsenmäärä jää alle puoleen väestöstä.
Tämä on melkoinen kurimuskurssi kirkolle. Kirkollisvero on kuitenkin elinehto isolle ja raskaalle organisaatiolle. YT-neuvottelut, väen vähentäminen, lomautukset, kiinteän omaisuuden myynti ym. ovat kirkon arkea jo lähitulevaisuudessa. Monet seurakunnat ovat jo joutuneetkin sopeuttamaan talouttaan.
Mutta siis, kun kirkon jäsenkato jatkuu tällaisena, on sen jäsenmäärä pian jo alle puolet Suomen väestöstä. Silloin kirkon julkisoikeudellinen asemaa on harkittava. Voiko julkisoikeudellinen yhteisö, joka edustaa vähemmistöä kansasta, pitää hallussaan hautaustoimen monopolia, säätää oman lakinsa, pitää oikeuden verottaa ja järjestää valtiollisia jumalanpalveluksia? Voiko vähemmistökirkon edustamaa oppia pitää enää pakollisena oppiaineena peruskouluissa?
Kirkolla oli aikoinaan merkittävä rooli julkisen vallan edustajana ja eräänlaisena valtion haarakonttoriverkostona kouluopetuksen järjestämisineen ja väestökirjanpitoineen. Mutta nämä, kuten sosiaalityökin, on jo aikaa sitten kirkolta otettu maallisen regimentin hoidettaviksi. Mutta vallan rippeistään kirkko on pitänyt kiinni niin paljon kuin suinkin on voinut.
Lapsikaste on yksi merkki kirkon hamuamasta vallasta. Valtaa ei ole ilman kannattajia. Ja rahaa. Lapsi liitetään seurakunnan jäseneksi aina kun tämä kastetaan. Aikaa myöten tästä tulee veronmaksaja kirkolle. Jos nuori syystä tai toisesta saa hyvät kuukausitulot ennen täysi-ikäisyyttä, saa maksaa kirkkoveroa, vaikka ei itse haluaisi, eivätkä vanhemmat ole kirjoittaneet lupapaperia. Ja kun suomalaisista suuri osa on edelleen tapaluterilaisia, ei kirkosta eroaminen ole etusijalla. Kirkon jäsenistöstä suurin osa onkin passiivisia kannattajia. Mutta jos postiluukusta tulisikin kerran vuodessa 200 – 350 euron jäsenmaksulappu riippuen tuloista ja kunnasta, ei eroamista kovin paljon mietittäisi. Siksipä kirkko ei halua siirtyä kirkkoveron kanto-oikeudesta jäsenmaksuperiaatteeseen.
On muuten hienoa sekin, että pääomatuloista ei tarvitse kirkkoveroa maksaa. Pieneläkeläiset ja työttömät joutuvat maksamaan samalla kun paksusti voivat pääomarikkaat nimellisine palkkatuloineen, jos niitäkään edes on, saavat olla rauhassa kirkolta. Kirkon yhteisöverokin on hienosti säädetty sikäli, että kaikki kirkkoon kuulumattomatkin sitä maksavat. Vaikka yrityksen kaikki omistajat ja työntekijät olisivat kivenkovia ateisteja tai eivät muuten kuuluisi kirkkoon, on firman maksettava kirkolle veroa.
Lapsikaste on moraalisesti väärin. Siinä rikotaan lapsen oikeuksia, koskemattomuutta sekä uskonnonvapautta, mitkä ovat myös perustuslakiin kirjattu. ”Lapsia on kohdeltava tasa-arvoisesti yksilöinä, ja heidän tulee saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti.” Yksilön tulee saada itse päättää siitä, kuuluako uskonnolliseen yhteisöön vaiko ei, oli sitten aikuinen tai lapsi. Eihän poliittiseen puolueeseenkaan liitetä lapsia. Ainakaan ilman, että nämä sitä erityisesti itse haluavat. Partioonkaan ei liitetä lapsia vauvoina.
Uskonoppinut ja pappi voi nyt sanoa, että kastaminen ilman kirkon jäseneksi ottamista ei ole teologisesti mahdollista, koska kasteessa ihminen liitetään kirkon jäseneksi. Jäseneksi ottamista ei siis voi erottaa kasteesta? Mutta missä Raamatussa näin on kerrottu..? Kyse onkin aikaisten kirkkoisien säätämästä järjestyksestä. Kirkko on julkisoikeudellinen yhteisö ja siihen jäseneksi liittäminen on juridinen toimi. Tehköön kirkko omat teologiset mietelmänsä kasteesta ja sen hengellisestä merkityksestä, mutta viralliseksi jäseneksi liittyminen jätettäköön yksilön omaan harkintaan. Vaikka sitten itse halutessaan esim. 15-vuotiaana vanhempien suostumuksella, mutta muuten täysi-ikäisyyden saavutettuaan.
Tämähän ei tietty kirkolle käy. Selvitystila olisi pian edessä, vaikka taloudellisilla seikoilla kirkko ei asian vastustamistaan perustelisi. Esille tuotaisiin vuosisataiset perinteet, hengellinen yhteys, kirkon suoma henkinen tuki ja apu elämän kriisitilanteissa, diakonia, laupeudentyö ja kaikkea muuta mahdollista. Kirkko ei taloudellisissa kysymyksissä suinkaan vetoa teologisiin argumentteihin tai hengellisiin arvoihin, vaan se haluaa näyttäytyä tärkeänä ja julkishallinnon kanssa tasaveroisena yhteiskunnallisena toimijana.
Suomessa kirkko on valtionkirkko, vaikka kuinka sitä muuksi väittäisi. Sitä se käytännössä on, vaikka jäsenmäärä onkin sellaiseksi varsin pieni. Ruotsissa kirkon asema valtionkirkkona poistui vuonna 2000. Kirkkolain tilalle tuli kirkolliskokouksen säätämä kirkkojärjestys. Tuolloin kirkkoon kuului vielä 82,9 % Ruotsin kansasta. Nyt, parisenkymmentä vuotta myöhemmin, kirkkoon kuuluu enää noin 56 % väestöstä.