(Keskiaikainen jumalaa esittävä maalaus. Kädessä regaali, jollaista nykyiset kunkut ja kunkuttaret pitelevät käsissään heitä kruunattaessa. Oikealla kuva oikeasta ”valtakunnanomenasta”)
Halleluja! Herra, meidän Jumalamme, Kaikkivaltias, on ottanut kuninkuuden.” (Ilm. 19:6)
Kuningaskunta on outo jäänne ammoisilta ajoilta. Tuntuu käsittämättömältä, että maallisessa maailmassamme monet kansakunnat ylläpitävät kuningashuoneita, joissa loisii yhteiskunnan kalliina elätteinä ”korkea-arvoisia” tyhjäntoimittajia. Euroopassakin näitä on vielä peräti kahdeksan. Euroopan maat ovat kuitenkin olleet jo pitkään enemmän tai vähemmän länsimaisia demokratioita. Tosin muutamassa entisessä Itä-Euroopan maassa demokratia on alkanut jälleen olla lähinnä korulause vailla sisältöä. Nämä näennäisdemokratiat ovat kuin entisaikojen kuninkaitten itsevaltaisesti hallitsemia maita. Itsevaltiaat valitsevat itse seuraajansa – usein oman poikansa. Näin käy monarkioissa. Valta periytyy, oli perillinen sitten pätevä tai ei.
Varsin usein kruunu (ja valtakunnanomena, hassu regaali, joka kuvastaa maapalloa eli periaatteessa rajatonta valtaa ja jossa on risti merkkinä kuninkaan jumalallisesta asemasta) on periytynyt pojille. Monissa kuningashuoneissa kruunun periytyminen sukupuolesta riippumatta on varsin tuore juttu. Monacossa ja Espanjassa naispuolinen ei edelleenkään voi periä kruunua. Tämä on jäänne esihistoriallisilta ajoilta, jolloin jumalan katsottiin olevan niin ylivoimaisen mahtava, että tämän oli pakko olla miespuolinen – onhan mies fyysisesti vahvempi kuin nainen. Aikoinaan kuninkaat olivat niin saavuttamattomia ja niin mahtavia, että näiden täytyi olla itse jumalia. Monet antiikin Rooman keisarit julistautuivatkin jumaliksi. Japanin keisari Hirohito katsoi itse olevansa jumala aina toiseen maailmansotaan saakka, kunnes jenkit sanoivat tälle, että from now on you are no longer a god…
Kristinuskolla on myös nämä rojalistiset piirteet. Se on aivan luonnollista, kun koko uskomusjärjestelmä juutalaisuudesta kristinuskoon kehittyi aikana, jolloin kuninkaat olivat mahtavia ja rahvaalle saavuttamattomissa korkeuksissa. Kuninkaita kutsutaan edelleen ”teidän korkeutenne”. Oli luonnollista ottaa käyttöön sana ”valtakunta”, Jumalan valtakunta. Ja ”kuningas”. Jeesuksen kuvattiin ja kuvataan edelleenkin olevan ”kuningasten kuningas”. Jos ei aikoinaan kuningaskunnissa ollut demokratiaa, ei ole sitä myöskään tuossa kristinuskon määrittelemässä ”Jumalan valtakunnassa”. Kaikkivaltias, kuningas, kuninkaitten kuningas, säätää lait ja määräykset, eikä kenenkään ole pullikoiminen vastaan, eikä niistä äänestetä. Hän tietää, mikä on oikein ja mikä väärin. Hänen Valtakunnassaan ei mikään ole väärin. Se on täysin mahdotonta. Se on mahdotonta jopa kaikkivaltiaalle.
Tämä rojalistinen jumalakuva lienee lähtöisin Vanhan testamentin kuvaamasta kuningas Daavidista, tämän edeltäjästä Saulista ja näiden kuningashuoneesta, olivat nämä sitten oikeasti olleet olemassa tai eivät. Arkeologisesti vastaansanomattomia todisteita ei taida olla. Mutta joku lähtökohta tälläkin legendalla kaiketi on ollut. Joka tapauksessa kuningas on aina ollut muiden yläpuolella ja suunnilleen kuolematon. Ei ole ihme, että kristinuskon jumalaa sanotaan kuninkaaksi ja tämän hallintoaluetta valtakunnaksi. Tosin, jos Jumala hallitsee ikuisesti kaikkeutta tyyten ilman rajoja, onko tarvetta käyttää termiä valtakunta? Valtakunta sisältää merkityksen rajatusta alueesta, jossa se valta on.
Tampereen seurakunnan nettisivulla lukee: ”Jumalan valtakunta toteutuu lopulta yksin Jumalan voimasta. Ihmisten parhaatkaan ponnistelut eivät saa aikaan ”maanpäällistä paratiisia”. Monia yrityksiä tosin historia tuntee, mutta aina ne ovat päätyneet tuhoavaan yksinvaltiuteen ja lopulta tuhoon.” Ja kyllä totisesti: yksinvaltius johtaa aina tuhoon. Yksinvaltiaat ovat oikukkaita ja epävakaita persoonia. Ja niin kävi Vanhan testamentin yksinvaltiaan kanssa. Tämä hävitti kiukuspäissään koko ihmis- ja eläinkunnan kahdeksaa ihmistä ja jokusia elukoita lukuun ottamatta ja tuhosi kansoja, jos nämä eivät olleet samaa mieltä tämän yksinvaltiudesta. Kukaan muu kuin epävakaa persoona ja mieleltään häiriintynyt oikkupää ei tee tällaisia.
En muista enää, milloin aloin pitää kuninkaita, kuningattaria, prinssejä ja prinsessoja (huomaa tärkeysjärjestys) absurdina ilmiönä. Siitä on kauan. Minua jaksaa hämmästyttää näiden nykyisten eurooppalaisten monarkioiden ihmisiä, jotka ovat takertuneet kuninkaallisiin, jotka ovat järjettömän kalliita, jotka aikoinaan ryöstivät itselleen omaisuuksia ja jotka antavat passuuttaa itseään ns. ruhtinaallisesti. Ja nämä kansalaiset siis arvostavat ja kunnioittavat näitä tyhjäntoimittajia. Hieman absurdiutta puolustaakseen ja sitä peitelläkseen nämä kuningashuoneitten puolustajat pitävät korkeita syöttiläitään maidensa edustavina keulakuvina. Mutta kyllä suomalaisetkin olivat täpinöissään, kun Ruotsin kruununprinsessa prinsseineen käväisivät taannoin kylässä täällä.
Myöhempien aikojen ja nykyisetkin kuninkaat ovat myös perustelleet valta-asemaansa Jumalan säätämyksenä ja tahtona. Ja niinpä uuden monarkin aloittaessa huudetaan ”Jumala kuningasta suojelkoon!” Näin teki myös Tanskassa kuningatar Margareeta II, kun homman sikseen jätti ja antoi valtikan pojalleen, joka on nyt sitten Fredrik X. Hänestä tuli ensimmäinen kuningas 175 vuoteen, joka jätti ”valtaan” noustessaan mainitsematta jumalan. Ja siitäkös riemu syntyi – suorastaan jumalaton someraivo. Kuinka kehtasikaan. Fredrik ilmoitti olevansa ”huomisen kuningas”. Minä mielelläni näkisin sellaisen huomisen, jossa ei valta periydy ja jossa kuninkaat, prinssit ja prinsessat kuuluvat vain satuihin.
Mietin vielä, että missä ja milloin se Jumala otti sen kuninkuuden itselleen ja keneltä tämä sen kaappasi.