(julkaistu 21.11.2022 blogimetsa.fi)
Seurakuntavaalit tulivat ja menivät. Äänestysprosentti oli 12,7. Edellisissä, vuoden 2018 vaaleissa, se oli 14,4. Melkein kaksi prosenttiyksikköä pudotusta ja peräti noin 12 % pienempi äänestysaktiivisuus vain neljässä vuodessa. Vuonna 2018 jäsenmäärä putosi alle 70 %:n. Kirkko voinee lohduttautua sillä, että kun jäsenmäärä on laskenut neljän vuoden aikana yli neljä prosenttiyksikköä, on määrällinen äänestys nyt kuitenkin suhteellisesti pienempi kuin tuo äänestysprosentin lasku. Mutta siis trendi on selvä. Kirkon jäsenmäärä putoaa ja lopuiltakin kiinnostus seurakunnan asioihin vähenee.
Suurimmat äänestysprosentit olivat Taivalkoskella ja Kinnulassa, jossa molemmissa prosentti oli 36. Melkoinen ero maan keskiarvoon. Mikähän tämän selittää? Ehkäpä se, että valtuusto kummassakin on keskustaenemmistöinen ja ko. puolueessa uskovaisuus taitaa olla enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Valtuusto yleensä antaa ainakin suuntaa kunnan asukkaiden näkemyksistä.
Mutta sitten toisaalta Hausjärvellä, missä äänestettiin laiskimmin, n. 10% äänioikeutetuista, niin Kokoomuksella ja Keskustalla on molemmilla 8 paikkaa, Perussuomalaisilla 5 ja KD:lla 1, ja ”vihervassareilla” yhteensä vain 7 paikkaa. Siis porvareilla, joilla yleensä on koti-uskonto-isänmaa-eetos, peräti 22 paikkaa.
Ja sitten Roman Schatzin Maamme-kirjan 14.11. jaksosta, jossa mietiskeltiin seurakuntavaalien niukkaa kiinnostusarvoa:
”Ei se minulle henkilökohtainen kipu ole, vaan se, ettei äänestetä vaaleissa, vaan se, ettei olla kiinnostuneita kirkosta ja ennen kaikkea jumalasta.” – pastori Elina Koivisto, Ylen Papisto -sarjassa mukana ollut.
Teologian tohtori Eero Junkkaala komppaa Elinaa ja lisää, että ”kirkossa on paljon jäseniä, jotka eivät ole aktiivisesti mukana, mutta he haluavat olla kirkon jäseniä ja se on hyvä sinänsä”.
Mutta itse asiassa Jumalan näkökulmasta tuo äänestysprosentti onkin varmaan ihan ok. Eihän jumalan määräämästä järjestyksestä ja käskyistä äänestetä. Tämän näkökulmasta ainoa oikea järjestys ihmisten keskuudessa on teokratia, jossa jumalan laki menee kaiken muun yli.
Tämä teokratia -ajatus ei ole ollenkaan yliampuva. Jokunen vuosi sitten sisäministerinä toiminut Päivi Räsänen julkisessa puheessaan Kankaanpään lähetyspäivillä antoi ymmärtää, että voi olla tilanteita, joissa ”jumalan laki menee maallisen lain” yläpuolelle. Samoin hän on erinäisissä tilanteissa tuonut tämän eetoksen esille. Kristillisissä piireissä on paljon sellaisia fundamentalisteja, joille Jumalan sana on yli kaiken muiden säännöstöjen. Suomessakin.
Päivi Räsäsen uskonnollisuutta on käsitelty mediassa varsin paljon ja sitä pidetään ongelmallisena. Jopa Kristillisdemokraateissakin, ainakin tätä pidetään kovasydämisenä seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Ja niinhän hän onkin. Hän on kovettanut sydämensä, vaikka asian pitäisi olla kristillisen eetoksen mukaan päinvastoin. Mutta hänhän toimii kuten oikeaksi näkee ja kokee. Jumalan sana menee kaiken muun yli. Mutta mitä kummaa varten Kristillisdemokraatit sitten ovat, jos puhdasoppinen uskovaisuus on pahasta? Sitä paitsi jo Kristillisdemokraattien nimi viittaa selvästi maallisuuteen. Eihän Jumala ole mikään demokratian kannattaja, vaan puhdas autokraatti.
Perussuomalaiset poliitikot KD:n ohella puhuvat keskimääräisesti enemmän uskonnosta kuin muut puolueet. Samoin populistipuolueet kaikkialla muuallakin. Tämä on mielenkiintoista. Nämä populistipuolueet kun ovat useimmiten kallellaan autoritääristä johtamistapaa kohti, mikä käy yksiin teokratian olemuksen kanssa. Uskonnoissa on yksi johtaja, uskon kohde, jumala, jota uskotaan ja seurataan. Perussuomalaisilla oli ensin Soini, sitten Mestari. Unkarissa on Viktor Orban, joka valtaan noustuaan ei kannata uskonnonvapautta, sananvapautta eikä demokratiaa. Ja hän on väittänyt kristinuskon olevan ainoa Euroopan pelastus. Tosin hän ei taida sisimmässään tunnustaa muita johtajia kuin hän itse.
Mutta keitä siis kiinnostaa Suomen kirkon asiat, kun se niin harvoja kiinnostaa? On kuitenkin niin, että gallupien mukaan Kokoomuksella on nyt noin 24 % kannatus, demareilla 18 %, Perussuomalaisilla 17 % ja Keskustalla 10 %. Ja näiden puolueiden keskuudessa kirkon jäseniä lienee enemmistö. Mutta tämä ei tunnu välittyvän seurakuntavaaleissa. ”Ketä kiinnostaa…”, ”EVVK”, ”not my business”. Kirkko ei siis näytä kiinnostavan, vaikka omaisuusmassaa tällä laitoksella on runsain mitoin. Ja rahan kyllä luulisi kiinnostavan.
Siis 12 % surkeampi äänestysaktiivisuus kirkon omassa jäsenistössä vain neljässä vuodessa. Mikähän tuon selittää? Tuskin sentään Päivi Räsäsen oikeusjuttu, vaikka monet mieltävätkin Räsäsen olevan yhtä kuin kirkko päätellen siitä, että kun Räsänen on avannut sanaisen arkkunsa, kirkon ovet kolisevat.
Taitaa olla niin, että kirkko edustaa eilistä ja vanhakantaista hengellisyyttä, mikä ei nykynuorissa ja keski-ikäisissäkään sytytä. Kirkko ei kykene uudistumaan ja hankalaa se oikeasti onkin, kun sen perussanoma on ”ikiaikainen”. Ja mitä enemmän jäsenmäärä vähenee, sitä konservatiivisemmaksi jäsenistö käy. Kirkko on peruskirjansa vanki ja siitä irrottautumaan kykenemätön. Siispä se ennen pitkää surkastuukin asianharrastajien asiaksi.