Papin ja pakanan keskustelut jatkuvat myös vuonna 2007. Nyt formaatti on hivenen erilainen kuin vuonna 2006. Tänä vuonna kirjoitamme yhdessä sovitusta aiheesta ilman, että näemme toistemme juttuja eli emme siis viime vuoden tapaan vastaa toistemme kirjoituksiin. Näin kirjoituksista tulee enemmän kirjoittajansa näköisiä. Toivottavasti lukijoille avautuu uusia näköaloja kummankin puolen maailmankuvaan ja ajatteluun. Keskinäinen ymmärrys ja toisen olemassa olon hyväksyminen on edellytys rauhanomaiselle rinnakkaiselolle.
Keskityn kirjoituksessani evankelis-luterilaisen kirkon, eli valtionkirkon merkitykseen Suomessa. Kirkolla on ollut ja on merkitystä suomalaisessa yhteiskunnassa. Tämän merkityksen hyvyyden tai huonouden arviointiin vaikuttaa arvioijan henkilökohtainen vakaumus, joten tästä asiasta tuskin koskaan päästään yksimielisyyteen. Mutta on oleellista keskustella tästä aiheesta, jotta ihmiset voisivat muodostaa siitä kunnollisen mielikuvan. Koska Suomi on ollut hyvin pitkään kristillinen maa, on tästä aiheesta aikaisemmin läpi päässyt vain kirkollinen näkemys.
Historiassa kirkolla on ollut merkittävä rooli, onhan se pitänyt vallassa lähes kaikki inhimillistä ja "taivaallista". Voidaan rehellisesti sanoa, että keskiajalla Suomessa ei edes metsässä kaatunut puu, ellei kirkko sitä tiennyt. Lähes kaikilla oppineilla oli papin koulutus, koska muuta koulutusta ei ollut tarjolla. Voidaanko näin ollen sanoa, että kaikki merkittävä edistys tapahtui kirkon ja kirkon miesten toimista. Rehellisyyden nimissä ei! Jos kaikki kehitys lasketaan kirkon ansioksi, niin silloin unohdetaan ja yksinkertaistetaan toimijoiden motiivit. Voihan hyvinkin olla, että uudistajien tausta-aatteet ovat peräisin renessanssista tai valistuksesta.
Suomessa kansakoululaitoksen isänä pidetään Uno Cygnaeusta. Hänet valittiin valmistelemaan kansakoululaitosta Suomeen vuonna 1858. Senaatin ajatukseen perustaa kansakoululaitos Suomeen vaikutti aivan varmaan huomattavasti enemmän valistus kuin kristinusko. Vaikka Cygnaeus oli pappi, niin on aivan varma, että suurin innoittaja hänellä oli valistus, ei kristinusko, joka näyttää monissa lähteissä olevan motiivina.
Uskovaisilla on taipumusta nähdä kirkko merkittävänäkin toimijana ja jopa aloitteen tekijänä myös sellaisissa asioissa, joissa sillä ei ole ollut osaa eikä arpaa. Tästä on hyvänä esimerkkinä yhteiskunnan tasa-arvoistuminen ja yleensäkin ihmisoikeuskysymykset. Uskovaisten piirissä kirkko nähdään merkittävänäkin tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolestapuhujana. Kirkko yrittää kerätä itselleen pisteitä, vaikka todellisuudessa se on ollut ennemminkin jarrumies ja tasa-arvon vastustaja.
Naiset saivat pappisoikeudet vasta kauhean tappelun jälkeen vuonna 1986. Miehillä tämä oikeus on ollut kirkon perustamisesta lähtien. Kirkon mielestä homoseksuaaleille ei kuulu samat ihmisoikeudet kuin heteroseksuaalille. Mitä tasa-arvoa tämä tällainen on? Kristityt jopa kehtaavat väittää, että kristinusko on tasa-arvon uskonto. Minun on hyvin vaikeaa löytää mitään tasa-arvoa kirkon naisten ja homoseksuaalien kohtelussa. Tasa-arvo ja ihmisoikeuskysymyksissä kirkon merkitys on ollut puhtaasti kielteinen. Kirkko on pyrkinyt määrätietoisesti hidastamaan naisten ja seksuaalivähemmistöjen tasa-arvoa ja täysien ihmisoikeuksien toteutumista. Kirkko käänsi kelkkansa naispappeusasiassa vasta, kun naispappeuden vastustaminen ei ollut enää poliittisesti mahdollista ilman merkittäviä yhteiskunnallisia tappioita. Kirkko ei todellakaan ole ollut näissä kysymyksissä aloitteen tekijä, vaan se on joutunut reagoimaan yhteiskunnan muutokseen.
Suomi on sekularisoitunut viimeisten vuosikymmenen aikana vauhdilla, eikä kirkko ole pystynyt siihen vaikuttamaan, vaikka sillä on ollut lähes esteetön mahdollisuus vaikuttaa mm. lainsäädäntöön. Nykyään kirkko on näyttänyt hukanneensa suoran yhteyden lainsäätäjiin. Kirkko ei pystynyt vaikuttamaan parisuhdelain säätämiseen, vaikka aivan varmasti oli tiedossa, että kyseinen laki tulee aiheuttamaan kirkolle aivan valtavia ongelmia. Voi hyvinkin olla, että parisuhdelaki ja siitä aiheutuneet ongelmat kirkolle tulevat olemaan yksi merkittävä syy, miksi kirkko lopullisesti erotetaan valtiosta muutaman vuoden päästä. Valtiohan ei voi tukea sellaista yhteisöä, joka ei allekirjoita valtion ihmisoikeusnormeja. Toisaalta, jos kirkko päätyy hyväksymään homoseksuaalien ihmisoikeudet, niin silloin on tiedossa monin verroin pahempi sota kirkon sisällä, kuin mitä naispappeuden hyväksyminen tiesi.
Parisuhdelaki ja sen ympärillä käyty kirkollinen keskustelu kuvaa hyvin kirkon nykyistä merkitystä yhteiskunnassa. Kirkko on nykyään vastaanottaja ei määrittäjä, eli kirkko joutuu sopeutumaan maallisen vallan normeihin eikä toisin päin, mikä oli ollut tapana vielä jokin vuosisata sitten. Tämä on hyvin terve kehitys, koska Suomessa ei tarvita ulkoparlamentaarisia valtakeskittymiä.
Merkitys on hankala sana. Joillakin asioilla on paljon merkitystä ihmisen elämään, vaikka hän ei sitä itse tiedostaisi. Jokaisen ihmisen elämään DNA:lla on keskeinen merkitys. Painovoimalla on ratkaiseva merkitys, että pysymme maan pinnalla. Terveydellemme on merkityksellistä, mitä syömme ja miten kuntoilemme. On asioita, joiden merkityksestä olemme selkeämmin tietoisia ja asioita, joiden merkitys saattaa valjeta vasta pitkän pohdinnan jälkeen.
Luulen, että monelle ihmiselle kirkon merkitys kuuluu enemmän sarjaan, jonka merkitystä joutuu hetken aikaa pohtimaan. Merkitys saattaa silloin korostua, jos elämässä on tapahtumia, joihin kirkko perinteisesti liitetään. Tällaisia ovat esim. kaste, konfirmaatio, hääjuhlat tai hautajaiset. Mutta epäilen, että kirkon todellinen vaikutus ja merkitys kirkastuu vasta hetken viiveellä.
Voisimme leikkiä hetken ajatuksella, minkälainen Suomi olisi ilman kirkkoa. Lapsia ei kastettaisi, ei olisi seurakunnan lapsikerhoja eikä pyhäkouluja, kouluissa ei olisi seurakuntien iltapäiväkerhoja eikä aamuhartauksia, rippikoululeirejä ei pidettäisi eikä konfirmaatiojuhliakaan. Seurakuntien leirikeskusten puuttuessa erilaisia lasten, nuorten, eläkeläisten ja diakonian järjestämiä leirejä ei olisi.
Suomalaisille aviopareille ei olisi perheasiain neuvottelukeskusta.
Luonnollisesti seurakuntien kuorotoimintaa ei olisi, ei diakoniatyötä, ei yhteisvastuukeräyksiä eikä erilaisia lähetystapahtumia. Ei vankiloissa, ei sairaaloissa eikä puolustusvoimissa työskentelisi yhtäkään pappia. Eläkeläisten moninaiset piirit, retket ja tapahtumat puuttuisivat eikä kesäisin olisi yhtäkään hengellistä kesäjuhlaa.
Kun tuota listaa lukee, niin tulee väistämättä sellainen olo, että kovin tyhjäksi muuttuisi suomalainen yhteiskunta, jos kirkko katoaisi keskuudestamme. Varmasti jotakin uutta kehitettäisiin pikkuhiljaa tilalle, mutta miten laajan suosion "se uusi" saisi kansan syvien rivien keskuudessa?
Olen viime vuosina miettinyt, miksi suomalaiset ovat niin jähmeitä taputtamaan erilaisissa tv:n yleisöohjelmissa. Esitän väitteen, että ilmiön taustalla on useimpien ohjelmien täydellinen merkityksettömyys. Ihminen ei taputa asialle, joka ei hänestä ole merkittävä. Luulen, että sen verran suomalaisessa yhteiskunnassa on jäljellä hengellisyyden rippeitä, että mikä tahansa tyhjänpäiväisviihde ei saa suomalaiselta taputuksia. Vähän enemmän odotetaan.
Uskallan väittää, että jos kirkon merkitys katoaa ihmisten mielistä, niin pinnallistuminen tulee kiihtymään vieläkin radikaalimmalla tavalla. Kun ei osata enää hakea elämään mitään syvempää ulottuvuutta, niin jää jäljelle viihde. Tiedehän ei tuo lohtua eikä sisältöä kenenkään elämään. Se vain kuvaa, miten asiat ovat. Jos uskonto ja kirkko pyyhitään pois, niin mikään taho ei sen jälkeen pyri vastaamaan kysymykseen: Mikä antaisi elämälleni sisällön? Onko elämälläni mitään syvempää tarkoitusta? Onko mitään syytä elää?
Näihin kysymyksiin ja moniin muihin elämän syvärakenteisiin liittyviin asioihin kirkko on pyrkinyt vastaamaan vuosisatojen aikana. Kun katson nykyajan ihmistä monine vaikeuksineen ja kysymyksineen, niin ajattelen että kirkolla olisi tälle hyvinkin paljon merkityksellistä sanottavaa, mutta yhä harvempi haluaa sitä kuunnella. Kirkon rooli on siirtynyt eturivin aktiivisesta vaikuttajasta takarivin osittain näkymättömäksi hahmoksi.
Kirkon merkitys tulee jatkossa olemaan korostuneemmin elämän syvien vesien äärellä seisominen. Kirkko tulee jatkossa olemaan enemmän niiden pakopaikka, jotka saavat tarpeekseen nykyajan oravanpyöristä ja tyhjäksi muuttuvista arvoista. Totta kai kirkko pyrkii tarjoamaan mahdollisimman pitkään omia palvelujaan kaikille halukkaille ja tuomaan syvällisempää pohdiskelua ihmisten arkeen, mutta valitettava tosiasia on, että jokainen kirkosta eroaja jouduttaa sitä kehitystä, että edellä kuvattuja palveluja joudutaan karsimaan pois. Luultavasti monikaan suomalainen ei tajua, kuinka ainutlaatuisen monipuolinen, korkeatasoinen ja tasavertainen suomalaisen kirkon tarjonta on maassamme ollut.
Uskon, että vähitellen ajaudutaan tilanteeseen, jossa vain kirkon jäsenille tuotetaan palveluja. Vähenevät veroeurot eivät riitä kaikille jaettaviksi, jos yhä suurempi osa kansalaisista haluaisi päästä kirkollisiksi vapaamatkustajiksi. Toivottavasti kirkosta eronneet hyväksyvät tällöin muuttuneen asian tilan eivätkä ala tasa-arvon nimissä vaatia palveluja, joita eivät ole valmiita maksamaan.
Lopuksi totean niille, jotka kirjoitukseni suututtamina sanovat, että hengellisyyttä löytyy muualtakin kuin kirkosta, että niin löytyy, mutta miksi pitäisi sen takia ajaa alas toimintamuoto, joka on vuosisatoja tarjonnut toimivaa apua ihmisten hengellisiin tarpeisiin.
Seuraava juttu: Etsikää itse