Jo muinaiset roomalaiset sen tiesivät talvipäivänseisauksen aika on valon ja ilon juhlaa. Sol Invictus, voittamaton aurinko, on juuri saanut otteen pimeydestä ja päivät alkavat hiljalleen pidentyä. Heidän viettämästään, enimmäkseen hyvinkin pakanallisesta Saturnaliasta periytyvät monet nykyiset joulunviettotapamme. Vasta 300-luvulta alkaen joulusta tuli vähitellen kristillinen, kun katolinen kirkko halusi korvata pakanajuhlat uskonnollisilla menoillaan. Joulupäivästä tuli yleinen juhlapäivä vuonna 529. Itse nasaretilaisen syntymän kanssa joulupäivällä on todellisuudessa yhtä vähän tekemistä kuin sillä vuodellakaan on ajanlaskumme alun kanssa.(1)
Tänään, kolmannella vuosituhannella, huolimatta ihmislajin huimasta tiedollisesta kehityksestä, tuo joulusatu on yhä voimissaan. Puhutaan joulun ilosanomasta. Valitettavasti en osaa nähdä suurtakaan iloa siinä, ettei ihmiskunta onnistu karistamaan keskiaikaa niskastaan, vaan jopa meillä täällä Suomessa, tietoyhteiskunnan aallonharjalla, uskomattoman monet korkeasti oppineet ja kaikin puolin sivistyneen ja fiksun näköiset ihmiset ovat tämän taikauskon pauloissa, uskovat siis satuihin.
Entä me, jotka emme usko. Eikö meillä ole joulua? No onhan toki. Itse kannatan lämpimästi lähes kaikkia muita jouluperinteitämme. Väitän jopa tarvitsevani joulua. Tarvitsen sitä katkaisemaan arkisen aherruksen, irrottautuakseni edes pariksi päiväksi kiireistäni viettääkseni laatuaikaa perheen parissa ja nauttiakseni joulun tuoksuista ja tunnelmasta. Vanhat hyvät joululaulut koskettavat vuodesta toiseen jotain arkaa paikkaa, joulumieli vaeltaa muistoihin, lapsuuden jouluihin
Jouluateria. Kinkut, leivät, laatikot, kaikki herkut. Kynttilät. Onnellinen perhe koolla. Harras, hiljainen hetki, vain kuivan, ohuen paperin rapina. Isä rykäisee kurkkuaan ja aloittaa, mahtipontisella äänellä: Ja tapahtui niinä päivinä.
Luento kestää ja kestää. Alkaa ahdistaa. Sana häipyy kaukaisuuteen, mieli pakenee omille teilleen, turvaan. Isä, anna anteeksi. Minun ei ollut nälkä. Halusin ulos!
(valhe valuu korvistas
ja pyhyys muovinen
sulaa liekkiin helvetin
ja rukous rasvainen
on valkoinen
se vie sydämen)
Joulukirkko. Pakkasaamun ankea herätys, olisi väsyttänyt vielä. Lumen narske seurakunnan vaeltaessa jälleen kerran kuulemaan vuosituhantista, muuttumatonta totuuttaan. Totuutta, johon ei ajan hammas eikä tiedon kehitys pysty. Harras ja juhlallinen tunnelma. Sananjulistus, rukoukset, virret ihmislajin itsekkyyden ja tekopyhyyden korkeaveisu, kaikumassa taivaan tyhjyyteen Anna anteeksi isä, en pysty uskomaan!
(ja tykit sylkee kuolemaa
jää tuoksu napalmin
kun joulun lapsen nimeen
kaikuu käsky majurin
on jouluyö) (2)
Oi niitä aikoja. En minä heitä syytä, he tekivät parhaansa. He tekivät niin kuin heidät oli kasvatettu tekemään. Ja niin kuin sukupolvi toisensa jälkeen on Herran pelkoa uppiniskaiseen jälkikasvuunsa hakannut. Nyt, aina, ja iankaikkisesti. Surullista.
Ei. Joulun vietto ei vaadi uskontoa. Joulun viettoon voi jokainen hiljentyä ilman valmiiksi päntättyjä ilosanomia. Sitä voi viettää keskitalven kevättä kohti taittumisen, valon juhlana, yksin tai yhdessä rakkaittensa kanssa, kukin tavallaan ja mahdollisuuksiensa mukaan. Pyhän kokemiseen ei tarvitse kuin mennä ulos pimeään, miljardien ja taas miljardien aurinkojen kaukaista valoa ihmettelemään. Siellä voi mietiskellä ihmisen ja Maan pienuutta ja olemassaolomme, elämämme ihmettä. Olisiko tämä ääretön ja rannaton avaruus sittenkään vain ihmisen iloksi pantu pyörimään
Joulun hengen, henkisyyden, joulumielen, tavoittamiseen ei tarvita uskonnollisia joulurauhanjulistuksia virrenveisuineen. Ei tarvita, koska se on totta. Se loistaa puolison ja lasten silmissä, se loistaa kynttilöissä, takkatulessa, kimaltavissa hangissa. Se loistaa kynttilämerenä hautausmailla, se loistaa poskelle vierähtävänä kyynelhelmenä, se loistaa rakkautena, elämän ja luonnon kunnioituksena, lämpimänä tulena sydämessä. Joulumieli ei vaadi taikauskoa. No jaa, ehkä vähän sentään nimittäin sen punanuttuisen kaverin suhteen
Uskomatonta Uutta Vuotta 2007!
Toivotteleepi, Api
Viitteet:
(1) www.nic.funet.fi/~magi/metsola/arkisto/juhlat/joulu/historia.html
(2) Hakasulkeissa Ismo Alangon jouluisen herkkää lyriikkaa legendaarisesta kappaleesta "On jouluyö, nyt laulaa saa"
Seuraava juttu: Pappi vs. pakana