Pojan mentyä ensimmäiselle luokalle kouluun, vastakkainasettelu oman perheen ja muiden elämäntapojen välillä kävi yhä selvemmäksi. Oli me, jotka olemme uskossa ja sitten olivat muut, maalliset ihmiset. Kaikesta paistoi läpi, että me uskovat olimme jotenkin parempia ihmisiä. Muut olivat vain maallisen mammonan palvojia ja jumalankieltäjiä, jotka eivät taivaaseen pääsisi. Ristiriita tämän opetuksen ja käytännön havaintojen välillä oli ilmeinen. Poika havaitsi, että maallisten perheiden lapset olivat aivan yhtä mukavia tai ilkeitä kuin harvat hänen tuntemansa uskovien lapset, niin kuin aikuisetkin. Uskovaisuudella ei näyttänyt olevan asian kanssa mitään tekemistä. Häntä ei syrjitty maallisen kaveripiirin taholta, vaikka kaikki tiesivät kenen kotoa se virrenveisuu kuului ja kenen piti käydä sunnuntaisin kirkossa.
Miksi sitten piti käydä? Miksi poika kulki vielä kouluikäisenäkin vanhempien mukana jumalanpalveluksissa ja muissa hartaustilaisuuksissa? Miksei hän ryhtynyt kapinoimaan ja esittämään hankalia kysymyksiä? Vastaus ei ole helppo. Tilanteen täysin ymmärtääkseen täytyisi olla tutustunut sisältäpäin siihen henkiseen muuriin, jonka uskovien perheet ja yhteisöt ympärilleen rakentavat. Poika tajusi, että tässä eivät nyt järkipuheet auta. Paljon helpommalla pääsee kun roikkuu toistaiseksi mukana. Hän oppi sulkemaan korvansa ja rakentamaan oman näkymättömän muurinsa, jonka suojassa hän ajatteli omia asioitaan; oli paikalla vain fyysisesti, antaen ajatustensa lentää vapaasti. Hänellä oli tietyssä mielessä hyvin ahdasmielisestä kasvatuksesta huolimatta kuitenkin vapaus poistua perheensä uskonnollisen muurin sisältä, kulkea ulkomaailmassa pakanoiden ja syntisten joukossa. Hän aavisteli aiheuttavansa vain suurta vahinkoa vapaudelleen, jos avaisi suunsa. On kysymyksiä, joita oikein äärimmilleen harras uskova ei halua jälkikasvultaan kuulla. Niitä ei silloin kerta kaikkiaan kysytä, ei.
Itsenäistymisen aika kuitenkin tuli. Alun toisella kymmenellä ollessaan poika alkoi käydä kirkossa mieluummin yksin. Tämä hyväksyttiin mukisematta eihän iso mies iän kaiken voi isän ja äidin kainalossa kulkea. Ja kuten arvata saattaa, kirkkoreissut suuntautuivat pian aivan muualle kuin Herran huoneisiin ja saattoivat kestää myöhään iltaan saakka. Alkuun jaksoivat vielä muutamalla sanalla kuulustella, mistäs se pappi oikein tänään saarnasi (saarnan aiheena oleva raamatunkohta oli onneksi helppo tarkistaa etukäteen päivän lehdestä), mutta pian jäi sekin. Eikä siitä mennyt lopulta kauaakaan, kun kaikki uskonnolliset riennot jäivät. Aktiivinen urheiluharrastus, koulu ja kirjallisuus pitivät pojan tarpeeksi hyvin poissa pahanteosta, eikä syntien anteeksiantoa tarvinnut enää koko ajan paasata.
Ehkä voidaan kiteyttää, että ensin tietty kovapäisyys, vahva halu etsiä totuutta itse, antoi pojalle immuniteetin uskonnollista aivopesua vastaan ja sitten urheiluharrastus auttoi hänet siitä kokonaan eroon. Se, mitä kauniista tytöistä kiinnostuminen sitten puolestaan teki niille, olisikin jo toinen tarina
- - - - - -
Lupasin viimeksi hiukan potkia kristinuskon kompastuskiviä ja kertoa, miksi en vieläkään pysty uskomaan. Halusin kuitenkin ensin palata vielä hetkeksi menneisiin ja ehkä siinä samalla muutama kivenmurikkakin tuli esiin. Niitä riittää vielä moneen tarinaan, mutta aloitetaan nyt vaikkapa osoittamalla se suurin suorastaan jättimäinen ongelmajärkäle lyhyesti.
Kristinusko perustuu satuihin ja tarinoihin, jotka kirjoitettiin Maan ollessa maailmankaikkeuden keskus ja Ihmisen ollessa kaikkeuden pyhä tarkoitus. Raamattu kertoo monessa eri kohdassa litteästä Maasta. Luonnonilmiöille ei tunnettu selityksiä, vaan niiden oletettiin ilman muuta olevan jumalallista alkuperää. Nyttemmin tiedämme asiat paljon paremmin. Luojaa ei tarvita, eikä Paholaista. Raamatun globaalia vedenpaisumusta ei ole ollut, eikä minkään muunkaan siellä kerrotun ihmeellisen tarinan tueksi ole löytynyt kriittistä tutkimusta kestäviä todisteita. Kun Raamatusta ei ole luonnontieteen eikä historian oppikirjaksi, niin miksi siitä olisi mihinkään muuhunkaan? Mitä tekemistä tällaisille saduille ja vääriksi osoittautuneille luuloille perustuvalla itsepetoksella on nykyaikaisessa sivistyneessä yhteiskunnassa?
Kristinuskon peruskivi on murentunut. On vain ajan kysymys, milloin loputkin tuosta tyhjän päälle jääneestä ihmislajin itsekkyyden ylistyksestä luhistuu. Miksi siis uskoisin? Miksi kukaan enää uskoo?
Uskomatonta syksyä!Seuraava juttu: Ympärileikkaus on lapsen pahoinpitelyä