Maallistuminen valtaa Suomessa alaa päivä päivältä enemmän ja enemmän, mutta tutkimukset ovat näyttävinään aivan muuta. Puhtaasti jäsentilastoja katsoen Suomi on erittäin uskonnollinen maa, kuuluuhan suomalaisista vähän alle 85% evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Mutta miltä Suomen uskonnollisuus näyttää, kun tutkitaan suomalaisten uskonnollisuutta vähemmän kirkollisilla menetelmillä?
Aluksi on todettava, että suomalaisten todellista uskonnollisuutta / uskonnottomuutta on vaikea selvittää, koska Suomessa ei juurikaan tehdä puolueetonta tutkimusta tästä asiasta. Lähes kaikki tästä aiheesta tehty tutkimus on kirkon tutkimuskeskuksen tekemää tai teettämää. On aivan selvä, että kirkon omat tutkimukset eivät voi olla kovinkaan objektiivisia.
Ihmisten uskonnollisuutta voidaan määrittää monella tavalla. Paras mittari puhuttaessa ihmisten uskonnollisuudesta on sitoutuneisuus. Kirkollisella sitoutuneisuudella tarkoitetaan sitä, miten usein ihminen käy kirkollisissa toimituksissa ja miten kiinteä on hänen suhteensa kirkkoon. Sitoutumista uskontoon voidaan ajatella tutkittavan myös sen perusteella, kuinka hyvin ihminen on omaksunut uskontoon liittyvät rituaalit ja dogmit. Hyvinä esimerkkeinä rituaalista ja dogmeista voivat olla rukoileminen ja usko helvettiin. On aivan selvää, että jos ihminen ei tunne oman uskontonsa pyhien kirjojen sisältöä, niin ei hän voi olla kovin syvällisesti uskovainen. Kun tutkimme ihmisten kirkollista ja uskonnollista sitoutumista, saamme varsin kattavan kuvan suomalaisten todellisesta ja käytännöllisestä uskonnollisuudesta. Voidaan varsin yksioikoisesti väittää, että ne asiat kiinnostavat ihmisiä ja ovat lähellä heidän sydämiään, mihin he ovat valmiita käyttämään niihin aikaansa.
Uskonnollisuutta tutkittaessa ihmisiltä usein kysytään, uskovatko he jumalaan. Suomen kaltaisessa maassa, jossa yhdellä uskonnolla on erittäin merkittävä tiedotusmonopoli, on kysymykseen myönteisesti vastaaminen enemmänkin perinne, kuin osoitus ihmisen uskonnollisuudesta. Suomessa ei vain olla totuttu vastaamaan jumalan olemassaoloon koskevaan kysymykseen kielteisesti. Todellinen uskonnollisuus ratkaistaan käytännössä, eikä kysymällä ihmisiltä kulttuurisidonnaisia kysymyksiä.
Jumalauskon käyttäminen arviointiperusteena tutkittaessa ihmisten uskonnollisuutta kohtaa myös toisen perustavaa laatua olevan ongelman. Mitä ihminen tarkoittaa käsitteellä jumala? Tutkimusten mukaan 28% (Valittujen palojen 1998 tekemän tutkimus) kirkkoon kuuluvista sanoo uskovansa jumalaan niin kuin kirkko opettaa. Tutkimuksen tulos on sinänsä erikoinen, kun ottaa huomioon suomalaisten erittäin laiskan kirkossa käymisen ja Raamatun lukemisen. Jos ihminen ei lue Raamattua, eikä käy kirkossa, miten ihmeessä hän voi tietää, mitä kirkko opettaa jumalasta? Tässäkin kohdassa on varmaankin kyse enemmänkin perinteestä kuin todellisesta tiedosta.
Kun haluamme tutkia suomalaisten uskonnollisuutta, voidaan keskeisiksi mittareiksi ottaa kirkossa käyminen ja Raamatun lukeminen. Näillä mittareilla saadaan varsin kattava kuva ihmisten sitoutuneisuudesta. Näiden mittareiden hyvä puoli on se, että ne ovat aktiviteettiä vaativia, eli ihminen joutuu konkreettisesti tekemään jotakin osoittaakseen uskonnollisuutensa. Hyvää näissä mittareissa on myös se, että ne eivät ole täysin riippuvia perinteestä. On vaikea kuvitella ihmistä kovinkaan uskonnolliseksi, jos hän ei käy uskontonsa tilaisuuksissa, eikä lue uskontonsa keskeisintä kirjallisuutta!
Kirkossa käymistä voidaan oikeutetusti pitää tärkeimpänä mittarina tutkittaessa ihmisten uskonnollisuutta. Tosiasiallisesti suomalaiset käyvät erittäin harvoin kirkossa. Kirkossa käyminen on rankasti polarisoitunut. Pieni osa käy erittäin usein kirkossa ja suuri enemmistö ei juuri koskaan. On arvioitu, että 75 prosenttia kirkon jäsenistä käy kirkossa harvemmin kuin kerran vuodessa. Aktiivisia kirkossa käyviä ihmisiä, joita voisi vaikka kutsua kirkkokansaksi on alle 3 prosenttia kirkon jäsenistä. Kirkon aktiivisimpia jäseniä ovat maaseudulla asuvat vanhat naiset, joille kirkossa käyminen on sunnuntaiaamun rutiini, kuten maitopurkin kaupasta hakeminen arkiaamuna. Tämä ei tietenkään tarkoita, että vanhoissa naisissa olisi jotain vikaa, mutta kirkon jatkuvuuden kannalta ns. kirkkokansan ikäjakauma ei lupaa hyvää. Niin kuin varmaan arvaattekin, nuoria ei juurikaan näy jumalanpalveluksissa. Edellä kuvatun kirkon eläköitymisen puki hyvin sanoiksi Englannin kirkon johtaja Canterburyn arkkipiispa George Carey toteamalla, että heidän kirkkonsa on "sukupolven päässä hajoamisesta".
Sitä paitsi kysymys, jossa kysytään kirkossa käymistä on sinänsä harhaanjohtava ja antaa väärän kuvan ihmisten aktiivisesta kirkossa käymisestä. Jos kysymyksessä kävisi selvemmin esille oman tahdon varainen osallistuminen jumalanpalveluksiin, olisi kirkossa käymättömien prosenttiluku huomattavasti suurempi. Nykyinen kysymys laskee kirkossa käymiseksi myös ne kerrat, jolloin ihminen on kutsuttu ystäviensä tilaisuuksiin kuten kirkkohäihin, ristiäisiin, konfirmaatioon tai hautajaisiin. Ystävänsä häiden yhteydessä kirkkoon joutunutta ihmistä ei voi pitää kovinkaan uskonnollisena ihmisenä vain sen takia, että häiden takia sattuu käymään kirkossa.
Jotta ihminen voisi pitää itseään jonkin uskonnon kannattajana, on hänen tutustuttava uskontonsa pyhiin kirjoihin. Tähän tutustumiseen ei riitä pelkkä pintapuolinen selailu, vaan se pitää olla jatkuvaa ja pitkäkestoista. On varsin pelottavaa ajatella, että ihminen sanoo olevansa uskonnon kannattaja tietämättä, mitä kyseisen uskonnon pyhät kirjat sanovat ja velvoittavat.
Evankelis-luterilaisen kirkon pyhiä kirjoja ovat Raamattu ja tunnustuskirjat. Raamattu on pyhäkirja kaikille kristillisille kirkoille, mutta tunnustuskirjat kertovat mitä erityistä on evankelis-luterilaisessa kirkossa. Jotta ihminen voisi rehellisesti väittää olevansa evankelis-luterilaisen kirkon kannattaja, pitäisi hänen olla tarkkaan selvillä, mitä Raamatussa ja tunnustuskirjoissa sanotaan.
Pahin vaihtoehto uskonnon kannalta on, että ihmiset eivät ole kiinnostuneita uskonnon pyhästä kirjasta. Suomessa näyttää käyneen juuri tällä tavalla. Tutkimusten mukaan suomalaiset eivät juurikaan lue Raamattua ja vain erittäin harva edes tietää tunnustuskirjojen olemassaolosta. Tämä asia korostuu mitä nuorempaan sukupolveen mennään. Raamatusta ovat kiinnostuneita vain jo edellä mainittu pieni kirkkokansa ja ammatikseen teologiaa harjoittavat ihmiset. Raamattua ja eritoten tunnustuskirjoja vieroksuvat nuoret kaupunkilaiset ja keski-ikäiset miehet. Tässä ryhmässä on myös suurimmat kirkostaeroamisluvut.
Suomalaisten kiinnostuksesta kirkkoa ja uskontoa kohtaan kertoo myös jotakin kirkollisvaalien erittäin alhainen äänestysprosentti. Vaikka kirkko panosti merkittäviä summia vaalien kampanjointiin, joidenkin arvioiden mukaan noin 1.5 miljoonaa euroa, niin äänestysprosentti jäi kuitenkin valtakunnallisesti vain 14 prosenttiin. Nousua edellisistä vaaleista oli kokonaista 0.3 prosenttisyksikköä, joka tarkoittaa noin 10000 kirkon jäsentä. Tampereella kirkollisvaalien äänestysprosentti jäi huomattavasti alle valtakunnan tason eli 9.3 prosenttiin. Vielä erikoisemmaksi kirkollisvaalien äänestysprosentin tekee se, että kirkko ns. jalkautui tavallisen kansan pariin ja pystytti ennakkoäänestyspisteitä mm. kauppoihin ja elokuvateattereihin. Ilman suurempaa tutkimista voi väittää, että noin puolet kirkkoon kuuluvista näki ennakkoäänestyspisteen käydessään kaupassa, mutta ei kuitenkaan vaivautunut äänestämään. Äänestysprosentti kertoo hyvin ihmisten kiinnostuksen kirkkoa ja kirkon toimintoja kohtaan. Jos ihmisessä olisi edes ripaus uskonnollisuutta ja kiinnostusta kirkkoa kohtaan, niin kyllä hän olisi äänestänyt vaaliessa, varsinkin tämänlaisessa tilanteessa, jossa kirkko otti valtavan arvovaltariskin.
Kaupunkilaisten ja maaseudulla asuvien välillä on nähtävissä selvä eri puhuttaessa uskonnollisuudesta. Maaseudulla uskonnollisuus on enemmän näkyvissä, mutta kaupungissa sillä ei ole minkäänlaista merkitystä ihmisten arkeen. Kaikki yhteiskunnallinen kehitys on alkanut ja on ollut voimakkainta kaupungeissa, niin on käynyt myös kirkon heikkenevän roolin kanssa. Yhteiskunnan maallistuminen on kiihtyvä trendi, joka tulee erittäin ripeästi leviämään kaupungista maaseudulle.
Kirkko on menettänyt otteen ihmisestä ja siitä on tullut pelkkä seremoniamestari. Tutkimusten mukaan 66 prosenttia kuuluu kirkkoon pelkkien seremonioiden vuoksi. On hassua ajatella, että ihmiset rahoittavat varsin suurilla summilla yhteisöä, jonka oppia he eivät tunne, eivätkä tiedä sen perimmäisiä tarkoitusperiä. On surullista, että ihmiset eivät pääse irti tavasta kuulua yhteisöön, joka on heille vieras ja etäinen.
Onneksi jotain valoa on nähtävissä tunnelin päässä. Jopa kirkon omien tutkimusten mukaan alle 35-vuotiaat miehet ovat kirkon kannalta lähes menetetty sukupolvi. Jos alle 35-vuotiaista miehistä voidaan sanoa näin, niin on heidän oltava täysin kirkkoon sitoutumattomia ja kaikesta kirkollisesta ja uskonnollisuudesta vieraantuneita. Ehkä tämä nuori sukupolvi osaa ajatella itsenäisesti, eikä suostu olemaan holhouksen alaisena.
Kirkolla itsellään on hauska selitys ihmisten passiivisuudelle puhuttaessa suomalaisten uskonnollisuudesta. Kirkon mielestä suomalaiset ovat uskonnollista porukkaa, mutta he eivät halua näyttää tätä muille. Tämä väite on vailla minkäänlaista todellisuuspohjaa. Jos suomalaisten kansanluonne estää ihmisiä tulemasta nykyään kirkkoon, niin mikä piru ajoi suomalaiset kirkkoon sata vuotta sitten. Sata vuotta sitten kirkot olivat joka sunnuntai ääriään myöten täynnä. Suomalaisten kansanluonne tuskin on muuttunut sadassa vuodessa niin paljon, että sillä olisi merkitystä kirkossa käymiseen. Syy suomalaisten kirkossa käymättömyyteen on kaikessa yksikertaisuudessaan välinpitämättömyys ja vieraantuneisuus kirkkoa ja sen oppia kohtaan. Onko evankelis-luterilaisella kirkolla enää oikeutta käyttää itsestään nimitystä kansankirkko, muussa merkityksessä kuin veronkerääjänä?
Seuraava juttu: PUKILLE OMA SEURAKUNTA!