En ole aina ollut ateisti. Olen yhteen aikaan ollut hyvinkin uskovainen. Kävin jopa vapaaehtoisesti kirkossa tätini kanssa. Uskoin Jumalaan, aaveisiin ja ufoihin. Olin tietysti siihen aikaan hyvin nuori.
Kasvoin ja tiedon määrä lisääntyi. Ufot olivat hölynpölyä ja aaveet melkein unohtuneet. Enneunet olivat lähinnä huvittavia.
Koulussa seurasin tarkasti uskonnonopetusta, kun kyse oli muista uskonnoista ja uskonlahkoista. En tuntenut luterilaisuutta itselleni sopivaksi. En välittänyt mistään Jeesuksesta tai opetuslapsista. Uskoin vain jumaluuteen... jonkinlaiseen. Etsin uskontoa joka olisi parhaiten sopinut omaan uskonnolliseen näkemykseeni. Sellaista ei ollut (paitsi ehkä nykyiset Totuuden Ystävät).
Kuitenkin varsinainen epäily kristinuskoa kohtaan alkoi orastavasta feministisyydestä. Pohdin miksi Jeesus oli mies eikä nainen. Miksi yksikään opetuslapsista ei ollut nainen. Miksi naiset oli laiminlyöty Raamatussa, lyöty alas? Oliko se jumalallista tasa-arvoa? Oliko minut luotu miehen palvelijaksi? Hitot ei! Ja minähän en miehiä palvelisi.
Uskoni oli yhä olemassa, mutta se vieraantui jokaisen ajatuksen myötä kristinuskosta. Uskokin alkoi rakoilla.
Ripari oli minulle tärkeä tapahtuma, mutta eri syistä kuin muille. Ripari jonka kävin oli uuspietistien ripari Sotkamossa. Ilmapiiri oli lämmin ja leirillä oli hauska olla mukana. Ainoa inhottava asia oli tunnit, jotka olivat varsin tylsiä. Tunneilla meihin yritettiin iskostaa kristinuskoa esim. kello-vertauksen avulla, mutta minulla iti mielessä vastaväitteet jokaiselle todistusyritykselle. Leiri muuttui vähitellen käännytysleiriksi, jossa Jumalan olemassaolo yritettiin todistaa monin tavoin. Kertakaan siinä onnistumatta. Kaikki kämppikseni olivat jo uskossa.
Riparin jälkeen olin kuitenkin vielä jonkin aikaa uskonhurmiossa. Olin täynnä ristiriitoja, joille usko ei antanut vastausta. Ainoa joka sai minut vielä uskomaan oli uskonnolliset laulut, joita niin mielelläni lauloin. Lopulta laulu haihtui mielestäni jättäen jäljelle järjen. Ehkä tässä kohden joku voi sanoa, että minun pitäisi ajatella sydämelläni, eikä järjellä. Tunteeni olivat niin ristiriitaiset, että niihin ei voinut tukeutua.
Sinä aikana aloin pohtia uskoa tarkemmin. Olin heilunut eri väitteiden välissä jo jonkin aikaa ja halusin asiaan selvyyden. Jos Jumala olisi kaikkivoipa kuten opetettiin niin hän voisi estää kaiken tuskan. Jos Jumala olisi, hän voisi antaa selvän merkin olemassaolostaan. Jumalan täytyi olla aika hullu luodessaan ihmiset tietäen kaiken sen pahan mitä he tulevat tekemään, pettyy silti päätökseensä ja hukuttaa suurimman osan ihmisistä onnistumatta kuitenkaan hävittämään syntiä. Sen jälkeen ihmiset käyttäytyvät odotetusti ja hän silti suuttuu (persoonallisuushäiriö?), jakaa itsensä kolmeen osaan: Jumalaan, Pyhään Henkeen ja Jeesukseen. Sitten hän tapattaa osan itsestään, jotta voisi antaa itselleen anteeksi. Järjetöntä? Ja jos on Jumala, niin miksi on niin monta eri uskonlahkoa, jotka tappavat toisiaan vähän väliä. Miksi Jumala ei yhdistä niitä ja tee yhtä suurta uskontoa. Vai nauttiiko Jumala yksinkertaisesti ihmisten tuskasta?
Tästä voi vetää kaksi johtopäätöstä. Joko on mielipuolinen jumala (tai jumalat) tai ei ole sellaista. Ja minä päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Kaikki muuttui selvemmäksi. Tieto ei enää riidellyt uskon kanssa. Sain olla sellainen kuin halusin murehtimatta syntitaakkaani ja kuitenkin elää niin hyvä elämä kuin mahdollista. Lopetin syntien pohtimisen ja keskityin pohtimaan maailmankaikkeutta ja sitä kuinka olla parempi ihminen - ja toteuttaa se käytännössä. Moraalini ei hävinnyt minnekään.
Pidän yhä kiinni päätöksestäni ja ymmärrän uskovaisia, jotka hyökkäävät uskon nimessä kimppuuni. Olen heille heidän omien epäilystensä ruumiillistuma, jota he tuntevat uskoaan kohtaan. He haluavat vaientaa minut kuten epäilyksensä. Heille usko on turva ja ateismi kuvastaa tyhjyyttä. Sitä se ei ole. Ateismi on vapautta uskonnon kahleista, vapautta olemaan juuri oma itsensä ja vapautta erittäin rajoittuneista uskonnollisista ajatusmalleista.
Vapautta moraalista? Kaikkea muuta. Olen mielestäni parempi ihminen nyt kuin uskovaisena ollessani. Uskossa ollessani valehtelin ja olin pihi. Mennyttä. Uskossahan voi aina pyytää ja saada anteeksi pahat teot, mutta ateisti ei voi pyytää maailmalta anteeksi tekemäänsä pahaa ja tehdä sitä olemattomaksi. On vain pyrittävä elämään mahdollisimman hyvä elämä ilman tekohurskautta.
Olen loppujen lopuksi onnellinen näin. Suuntaan katseeni tähän maailmaan, koska muuta ei ole. Ei helvettiä tai taivasta. Katselen sitä ainokaista maailmaa joka meillä on, pohdin kuinka voisin tehdä siitä paremman. Ja tiedän että olen vain yksi ihminen.
Pohdin. Kuinka monet ihmiset tappavat toisiaan uskonnon takia. Kunpa he näkisivät saman kuin minä. Maailman, jonka muokkaamisessa jokainen ihminen, eliö ja kasvi on ollut mukana. Ja kuinka paljon parempi paikka se olisi jos ei olisi keskenään riiteleviä uskontoja. Haaskalintuja tappelemasta ilmasta ja luonnontuhoajia uskonnon nimissä.
Seuraava juttu: Uskonnot huijausta - valhe on huono kivijalka