Pakanasanomat 1/2000   /  Tampereen Vapaa-ajattelijat ry

Tiedon tuskasta ja uskon mahdottomuudesta

Kukapa meistä ei olisi joskus pysähtynyt miettimään syntyjä syviä tyyliin "Missä me oikeastaan olemme?", "Mihin tämä kaikki johtaa?" ja "Päättyykö tämä kaikki joskus?". Se voi pahimmillaan olla hyvinkin ahdistava kokemus, jos siihen liiaksi takertuu. Pahinta ei välttämättä edes ole oman kuoleman tiedostaminen vaan se, että kun tämä koko "systeemi" - mitä tämä nyt sitten loppujen lopuksi onkaan - joskus mahdollisesti päättyy, niin ei enää koskaan ole mitään missään. Se saa aikaan tunteen, jota on vaikea pukea sanoiksi, mutta se on jonkinlainen sekoitus pelkoa, raivoa, turhautumista, epätoivoa yms. Sen voi vielä ehkä jotenkin ymmärtää, että jokaisen yksilön täytyy joskus kuolla, mutta sitä, että kaiken elämän ylipäätään pitää ehkä joskus loppua, on paljon vaikeampi hyväksyä.

Uskaltaisin väittää, että jokaisessa ihmisessä se kuoleman tiedostamisesta aiheutuva ahdistus ainakin jonkin asteisena lymyää, eri ihmiset vain osaavat käsitellä sitä hyvin eri tavoin. Joidenkin ei tarvitse - tai he eivät uskalla - sille juurikaan uhrata ajatuksiaan elämänsä aikana, kun taas toisille on tärkeää käsitellä joskus myös näitä elämän perimmäisiä kysymyksiä. Jotkut meistä vain eivät ole riittävän vahvoja kestämään karua todellisuutta, vaan joutuvat turvautumaan mitä erilaisimpiin pelastustarinoihin taatakseen mielenrauhan itselleen.

Näin ateistina sitä väkisinkin pohtii miten aitoa kunkin uskovaisen usko loppujen lopuksi on. Eikö pikemminkin ole kyse uskottelusta ja itsensä pettämisestä, siitä, että syvällä sisimmässä toki tiedetään ja ymmärretään julma totuus, mutta halutaan se kuitenkin kieltää, juuri siksi, että se on niin sietämättömän ahdistavaa, ja sen sijaan uskotellaan itselle, ettei se kuolema vielä merkitsekään kaiken loppua. Väittäisin, että esim. nyky-Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa, jossa tietoa on niin paljon tarjolla, enää oikeastaan vain pieni lapsi voi uskoa aidosti. Muilla sen sijaan lienee enemmänkin kyse juuri siitä pakenemisesta ja itsepetoksessa elämisestä, eli ei pystytä eikä haluta kohdata tosiasioita.

Ehkäpä me ateistit sitten olemme keskimäärin kyynisempiä ja tunteettomampia, kun tiedostamme tämän raa'an totuuden ja pystymme kuitenkin elämään sen kanssa. Mieluummin tulkitsen kuitenkin niin, että me yksinkertaisesti olemme henkisesti niin paljon vahvempia, ettemme tarvitse mitään selityksiä ikuisesta elämästä vaan pystymme hyväksymään totuuden, niin surullinen kuin se onkin.

Mitään tuomittavaahan siinä ei toki ole, että jotkut joutuvat turvautumaan näihin yliluonnollisiin tarinoihin. Kaikki meistä vain eivät ole yhtä vahvoja henkisesti. Tärkeintähän elämässä on kuitenkin mielenrauhan säilyttäminen, ja jos joku siihen uskontoa tarvitsee niin se hänelle suotakoon. Uskonnoista sinänsä emme varmaan koskaan pääse täydellisesti eroon. Tieteen edistyessä ja maailmankaikkeuden saloja ratkottaessa nykyiset uskonnot voivat joutua korjailemaan oppejaan tai niiden tilalle voi syntyä kokonaan uusia uskontoja. Joka tapauksessa jonkinasteinen uskonnollinen tarve säilynee aina, koska yksittäisen ihmisen on kuitenkin kuoltava joskus, ja aina tulee olemaan niitä, jotka eivät sitä ajatusta kestä.

Timo Jokela

Seuraava juttu: Isoja edistysaskelia

Pakanasanomat 1/2000   /  Tampereen Vapaa-ajattelijat ry