Lahden Vapaa-ajattelijoiden nettisivujen kaikkien aikojen ensimmäinen vieraskirjoitus käsittelee uskonyhteisöjen sisällä tapahtuvaa hengellistä väkivaltaa. Väkivallan uhri jää usein yksin, ja seurakuntalaisten, julkisen vallan ja muiden sidosryhmien asiaan puuttuminen on heikoilla kantamilla. Julkaisu ja siinä esitetyt väittämät edustavat kirjoittajan omia näkemyksiä, mutta julkaisemme sen koska aihe on tärkeä ja yhdistyksenä haluamme ylläpitää yhteiskunnallista keskustelua.
Kirjoittaja Maija-Leena Rova on valtiotieteiden tohtori, jonka väitöskirja vuonna 2006 käsitteli yritysten sosiaalista vastuuta. Sittemmin hän on julkaissut kolme uskonyhteisöjä käsittelevää kirjaa, jotka jatkavat sosiaalisen vastuullisuuden teemaa.
EROON HENGELLISESTÄ VÄKIVALLASTA
Maija-Leena Rova
Vuonna 2016 julkaistiin Uskonsota keittiössä –kirja. Se antaa äänen kymmenelle vanhoillislestadiolaisesta uskonyhteisöstä irtautuneelle. Kerron kirjassa myös omakohtaisista kokemuksistani. Kasvoin Oulussa yhdeksänlapsisessa perheessä. Perheeni jakautui kahteen leiriin uskontulkintojen takia, syttyi uskonsota. Olin tuolloin noin kymmenvuotias. Se tuntui pienen tytön mielessäni käsittämättömältä ja aiheutti voimakkaan ahdistavia ristipaineita. Sisäinen maailmani romahti ja viha nousi. Kukaan perheenjäsenistäni ei sitä kuitenkaan huomannut, olihan heillä omatkin tunteensa pelissä. Päätin jättää uskonyhteisön ja kaiken hengellisyyden, kunhan pääsen omilleni.
Uudessa kirjassani, Eroon hengellisestä väkivallasta – demokratiavajetta ja ihmisoikeusloukkauksiako uskonyhteisöissä? (https://www.bod.fi/kirjakauppa/eroon-hengellisestae-vaekivallasta-maija-leena-rova-9789528099703), siirryn askeleen eteenpäin: miten uskonyhteisöt voivat päästä eroon hengellisestä väkivallasta? Kirjassa analysoin ensin laajasti uskonyhteisöjen hengellisen väkivallan syitä. Fundamentalistisen tiukat opilliset tulkinnat ovat hengellisen väkivallan vahva takapiru. Lisäksi kunkin uskonyhteisön yhteisölliset erityispiirteet sekä hallinto ja johtaminen heijastuvat hengellisen väkivallan ilmiasuihin.
Kirjassa vertaan toisiinsa uskonyhteisöjen ja maallisten yhteisöjen – esimerkiksi poliittisten puolueiden – johtamista ja toimintatapoja. Merkittäviä eroja on havaittavissa. Kirjan fundamentalistisia esimerkkiuskonyhteisöjä ovat jehovantodistajuus, vanhoillislestadiolaisuus ja helluntailaisuus.
Ennakkoluulojen ylläpitäminen
Fundamentalististen uskonyhteisöjen johto ei mielellään kerro avoimesti ulkopuolisille yhteisöjensä epäeettisistä toimintatavoista ja turvautuu jopa tietoisesti kryptiseen, ulkopuolisille huonosti avautuvaan, uskonnolliseen kieleen. Ennakkoluulot maallisen yhteiskunnan ja uskonyhteisöjen välillä syntyvät siitä, että yhteisöjen johto haluaa rakentaa valemaailman oman yhteisönsä erinomaisuudesta ja maallisen maailman raadollisuudesta. Fundamentalistiset uskonyhteisöt pitävät itseään erityisen jumalallisen kutsun saaneina ja pelastettujen valittuna joukkona. Yhteisöt aivopesevät seurakuntalaisensa uskomaan kuvitteellisiin eroihin ja rajoihin yhteisönsä ja maallisen yhteiskunnan välillä. Niin on helppoa pitää yllä ennakkoluuloja ulkopuolisesta maailmasta.
Ihmisoikeudet demokratiassa
Hengellinen väkivalta ei ole kenenkään etu, vaan se aiheuttaa pikemminkin suuria ongelmia ja kustannuksia – kuten mielenterveysongelmia, päihteiden väärinkäyttöä ja työttömyyttä – sekä uhreille että yhteiskunnalle. Asia tuli selkeästi esille myös Uskonsota keittiössä -kirjassani. Hengellinen väkivalta polkee alleen omantunnon- ja uskonnonvapauden sekä loukkaa ihmisoikeuksia. Lisäksi uskonoppien ääritulkinnat estävät demokratian toteutumisen etenkin fundamentalistisissa uskonyhteisöissä.
Demokratiat ovat luovuttaneet uskonyhteisöille uskonnonvapauden, jonka suojaan yhteisöt pystyvät piilottamaan hengellistä väkivaltaa ja jopa totalitaarista vallankäyttöä. Lisäksi voimakas ryhmäkuri johtaa helposti hengelliseen väkivaltaan, joka tuomitsee yksilön aidot uskonnolliset tunteet ja kokemukset. Monet uskonyhteisöt ovat puolustaneet voimakkaasti oman yhteisönsä uskonnonvapautta demokraattisena oikeutenaan ja samaan aikaan loukanneet seurakuntalaistensa omantunnonvapautta. Hengellinen väkivalta ei aina lopu siihenkään, että joku eroaa uskonyhteisöstään. Erityisen traagista on, jos vanhemmat hylkäävät esimerkiksi nuorensa yhteisöstä eroamisen takia. Silloin nuori voi jäädä liian nuorena totaalisen yksin. Siitä saattaa seurata muun muassa mielenterveys- ja päihdeongelmia.
Demokraattinen yhteiskunta ei saa sulkea silmiään uskonyhteisöjen eikä niiden yksittäisten jäsenten säädösten vastaiselta hengelliseltä väkivallalta. Viime aikoina yhteiskunta onkin tunnistanut uskonyhteisöissä muun muassa pedofiliaa. Parhaillaan käydään käräjiä myös kansanedustaja Päivi Räsäsen homoseksuaaleihin kohdistamasta vihapuheesta. Räsänen on jopa ottanut Raamatun lyömäaseekseen. On myös tärkeää pyrkiä tunnistamaan fundamentalistisiin uskonyhteisöihin piilotettua hengellistä väkivaltaa, vaikka sen toteennäyttäminen ja tahallisuus voivatkin osoittautua vaikeiksi.
Demokraattisessa Suomessa jokaisella kansalaisella on täysi vapaus osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan ja tehdä itse omat päätöksensä. Joissakin fundamentalistisissa uskonyhteisöissä se ei kuitenkaan toteudu. Esimerkiksi lestadiolainen yhteisö pyrki pitkään ohjaamaan tiukasti jäsentensä puoluevalintoja, eivätkä Jehovan todistajat salli jäsentensä äänestävän vaaleissa. Lisäksi fundamentalistiliikkeet tuomitsevat synniksi liikkeidensä sisäisen ja ulkopuolelta tulevan kritiikin. Fundamentalistiset uskonyhteisöt eivät hyväksy myöskään naisten osallistumista yhteisönsä johtamiseen ja hallintoon. Näin fundamentalistiset uskonyhteisöt poikkeavat maallisten yhteisöjen demokraattisista toimintatavoista, joissa oppositiot ovat sallittuja ja naiset voivat toimia yhdenvertaisesti yhteisöjen hallinto- ja johtotehtävissä.
Toimenpiteisiin on ryhdyttävä
Yhteiskunnallista keskustelua hengellisestä väkivallasta on pidettävä yllä, kunnes julkinen valta ottaa sen vakavasti ja ryhtyy sitä poistamaan. Uskonyhteisöillä on perustus- ja uskonnonvapauslain takaama uskonnonvapautensa. Kuitenkin julkisen vallan on huolehdittava siitä, ettei uskonnonvapaus polje alleen omantunnonvapautta ja etteivät tiukat opilliset tulkinnat loukkaa seurakuntalaisten ihmisoikeuksia. Hengellinen väkivalta on rikos, joka voi vaurioittaa uhriaan yhtä paljon kuin fyysinen väkivaltakin. Iso ongelma on hengellisen väkivallan rikosoikeudellinen toteennäyttäminen.
Vuonna 2020 opetus- ja kulttuuriministeriö kiirehti eettisten ohjeiden laatimista ja valituselimen perustamista kulttuurialan epäeettisille toimintatavoille, kun kulttuurineuvos Veijo Baltzarin väärinkäytökset seitsemää nuorta naista kohtaan tulivat julki. Niin pitikin toimia. Olisi myös autettava yhdenvertaisesti uskontojen uhreja Suomessa toimivissa fundamentalistisissa uskonyhteisöissä. Heitä on vähintäänkin tuhansia. Esimerkiksi voimassa oleva yhdenvertaisuuslaki ei turvaa uskonyhteisöissä hengellistä väkivaltaa kokevien ihmisarvoa ja perusoikeuksia yhtä yksiselitteisesti kuin se turvaa maallisten yhteisöjen jäsenten oikeudet, koska yhdenvertaisuuslakia ei sovelleta uskonnonharjoittamiseen.
Julkisen vallan pitäisi valvoa määräajoin kaikkia, noin tuhatta Suomessa toimivaa uskonyhteisöä. Sen sijaan uskonnonvapauslaki edellyttää selvitystä uskonnollisesta tarkoituksesta ja toimintatavoista vain perustamisvaiheessa ja pelkästään niiltä uskonyhteisöiltä, jotka hakevat uskonnollisen yhdyskunnan statusta. Suomessa toimii ainoastaan noin 150 uskonnollista yhdyskuntaan, yksi niistä on Jehovan todistajat. Siitä huolimatta se rikkoo ihmisoikeuksia muun muassa karttamiskäytännöllään eikä hyväksy demokraattisia kansalaisoikeuksia, kuten äänestämistä vaaleissa. Kuitenkin uskonnonvapauslaki toteaa yksiselitteisesti, että ”yhdyskunnan tulee toteuttaa tarkoitustaan perus- ja ihmisoikeuksia kunnioittaen”. Merkille pantavaa on, ettei mikään organisaatio tunne kaikkien noin tuhannen Suomessa toimivan uskonyhteisön toimintatapojen eettisyyttä ja demokraattisuutta, koska valvontaa ei ole. Kansainvälistymisen takia uskonyhteisöjen määrä Suomessa lisääntyy kaiken aikaa.
Julkisen vallan pitää puuttua liian ankariin uskonoppien tulkintoihin ja evankelisluterilaisen kirkon puolestaan herätysliikkeidensä ihmisoikeuksia loukkaaviin opillisiin tulkintoihin.
Emme saa hylätä Kiinan uiguureja, joista arkkipiispa Tapio Luoma kantaa huolta Helsingin Sanomien artikkelissaan. Mutta emme saa myöskään unohtaa uskontojen uhreja Suomessa.
Kirjan loppuun olen koonnut 14 toimenpide-ehdotusta, joita perustelen laajasti läpi kirjan. Säädösten lisäksi on löydettävissä ”pehmeitä” keinoja hengellisen väkivallan poistamiseksi tai ainakin vähentämiseksi uskonyhteisöistä. Esimerkiksi uskonyhteisöt voisivat useiden yritysten ja joidenkin maallisten yhteisöjen tavoin laatia itselleen sosiaalisen vastuun laadulliset mittarit. Niitä seuraamalla uskonyhteisöt, seurakuntalaiset, julkinen valta ja muut sidosryhmät voisivat seurata, miten sosiaalinen vastuu toteutuu uskonyhteisöissä.
Edelleen Suomessa hengellistä väkivaltaa ”kierretään kuin kissa kuumaa puuroa” toisin kuin urheilun ja kulttuurialan epäeettisiä toimintatapoja. Vain Uskontojen uhrien tuki ry on pitkäaikaisella työllään tukenut lukuisia uskontojen uhreja ja tarjonnut heille erityisesti vertaistukea.
Myös julkisen vallan ja luterilaisen kirkon on ryhdyttävä nopeasti toimenpiteisiin hengellisen väkivallan pois kitkemiseksi uskonyhteisöistä. Vain niin voidaan poistaa hengellisen väkivallan synnyttämiä kärsimyksiä – kuten mielenterveysongelmia ja syrjäytymistä – sekä tuottaa hyvinvointia ja jopa lisätä uskontojen uhrien työllisyyttä.