Tervehdys kaikille Pakanasanomien lukijoille. Olen tuore jäsen Tampereen Vapaa-ajattelijoissa. Erosin kirkosta pari vuotta sitten, vaikka uskonnottomuuteni juontaa oikeastaan jo kaukaa lapsuudesta. Olen ollut siis tyypillinen tapakristitty, käynyt ja nähnyt vuosien varrella monenlaista uskonnollista seremoniaa ja ylläpitänyt valtionkirkkoamme melkoisella verosummalla; tukenut siis sellaisten oppien levittämistä, joihin en ole uskonut kymmeniin vuosiin. Varmaan monelle tuttu tarina?
Olipa kerran pieni poika, jolla oli kovasti hurskaat vanhemmat. Poika kulki heidän mukanaan kirkosta kirkkoon ja hartaustilaisuudesta toiseen. Hän katseli mietteissään virsiä veisaavia vanhuksia ja tulisieluisesti saarnaavia pappeja. Hän kuunteli yhä uudestaan samat pyhät säkeet; niitä luettiin aamukirkossa, iltaseuroissa ja pyhäkoulussa, jopa kotiseuroissakin niitä tankattiin hymistelevien ja omaa ulkokultaista erinomaisuuttaan nyökyttelevien hurskaiden kalloihin. Eihän poika toki silloin noin ajatellut, ihmetteli menoa muuten vain. Aina kun joku tekopyhästi mielistelevä vanhus (miksi ne olivat lähes kaikki vanhuksia?) kysyi häneltä, uskooko hän Jeesukseen, hän nyökkäsi innokkaan myöntävästi. Kyllähän hän mieliksi osasi olla. Ehkä hän uskoikin, miksei olisi? Sitä hän tosin hiukan ihmetteli, miksi naapurin lapset eivät käyneet kirkossa ja miksi kotiseuroja koko kortteliin kaikuvine virrenveisuineen pidettiin vain hänen kodissaan. Ei hän olisi osannut epäilyksensä siementä sanoiksi pukea, mutta syvällä sisimmässään hän tiesi, että jotain mätää tässä täytyy olla.
Tänään tuo poika muistelee surullisena noita aikoja. Ei itsensä takia - hänhän selvisi siitä järkensä säilyttäen - vaan niiden lukuisten viattomien lasten vuoksi, jotka tänäänkin elävät samankaltaisen aivopesun kourissa. Ei lapsilla ole edellytyksiä kyseenalaistaa vanhempien tai pyhäkoulun opettajien, tai ehkä vielä ala-asteenkaan opettajien auktoriteettia, kun nämä kertovat kauniita satujaan.
Mikä tuon pojan pelasti kuiville? Osuutensa saattaa olla silkalla kovapäisyydelläkin, mutta käännekohta oli, kun hän löysi eräänä päivänä eräällä (uskovaisten) sukulaisten kiertueella erään kodin kirjahyllystä aivan sattumalta tähdistä ja avaruudesta kertovan upeasti kuvitetun tietokirjan. Hän istui tuntikausia kirja sylissään ja ahmi tietoa aurinkokunnasta ja galakseista, planeetoista ja Maan historiasta. Luullakseni hän alkoi silloin oivaltaa tiedon ja satujen eron.
Niin, poika osasi jo lukea. En muista oliko hän jo koulussa, vai vasta menossa ensimmäiselle luokalle, mutta niitä aikoja se suunnilleen oli. Tieto vei pienen miehen mennessään ja hänelle avautui kokonaan uudenlainen maailma - tiedon uskomaton maailma.. Tänään hän voi vain ihmetellen todeta: totuus on todellakin tarua ihmeellisempää!
Ensi kerralla: Kristinuskon kompastuskivet - miksi en tänäkään päivänä pysty uskomaan.
Uskomatonta kesää kaikille!
Seuraava juttu: Onko suvaitsevaisuutta olemassa