Tämä on toinen osa vuoden 2006 Pakanasanomissa julkaistavaa juttusarjaa, jossa pappi ja vapaa-ajattelija keskustelevat erilaisista uskontoon ja uskonnottomuuteen liittyvistä teemoista. Keskustelut aloitetaan vuorotellen, joten molemmat osapuolet pääsevät esittämään näkemyksiään ja vastaamaan toisen kannanottoihin. Avoin vuoropuhelu uskontoon sitoutuneiden ja uskonnottomien välillä on tarpeellista, jotta voisimme ymmärtää ja hyväksyä toistemme tavan hahmottaa maailma.

Onko suvaitsevaisuutta olemassa?

Ajallemme on tyypillistä sanoa, että ihmisten pitäisi olla suvaitsevaisia. Tämä lause on itsessään mieletön ja ristiriitainen. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että ihmisten pitäisi olla sellaisia, kuin kulloinenkin puhuja määrittelee. Tosin tällöin ei olla enää suvaitsevaisia.

Leikin hetken ajatuksella, minkälainen mahtaa olla nykyajan suvaitsevainen ihanneihminen. Hän on kaikille ystävällinen, ei sano kenellekään pahasti, on kaikkien kanssa samaa mieltä eikä puutu kenenkään sanomisiin eikä tekemisiin. Hän pitää huolen vain omista asioistaan ja hyväksyy jokaisen sellaisena kuin tämä on.

Minulla on jotenkin se aavistus, että vastakkainen hahmo on suurin piirtein nutturapäinen uskova täti tai tiukkapipoinen setä, joka kulkee suu viivana pitkin kylää. Vahtii jokaisen tekemistä eikä koskaan iloitse mistään. Hänellä on aina oikeat vastaukset kaikkeen ja hän pitää itseään toisia parempana.

Kuka on nykyajan moralisti?

Karrikoin vähän, mutta ei savua ilman tulta. Olen kuullut papin töissäni, että kyseisenlaisia kristittyjä on tosiaan löytynyt ja monet ovat kokeneet heidät ahdistaviksi. Mutta miten on? Eikö heitä sitten tarvitse suvaita? Onko meillä oikeus sanoa heille, että noin ei saa elää? Jos sanomme näin, niin olemme yhtä suvaitsemattomia kuin hekin. Legitimoimme silloin oman elämänkatsomuksemme ja -tapamme ainoaksi oikeaksi.

On myös äärimmäisen nurinkurista, että suomalainen keltainen lehdistö on ottanut sujuvasti moralistin viitan kantaakseen. Se tekee surutta bisnestä juuri sillä, mistä vielä 50 vuotta sitten tiukkapipoisia uskovia syytettiin. Se kauhistelee, hurskastelee, langettaa tuomioita ja ratsastaa toisten elämän ruotimisella. Eikä todellakaan kysyy lupaa kommenteilleen.

Samoin lukemattomilla työpaikoilla ruoditaan ystävien ja kylänmiesten asiat mennen tullen, eikä kukaan älähdä asiasta, mutta annas olla, jos sama tapahtuu kristittyjen parissa. Silloin yleisen mielipiteen kirves heilahtaa kovaa ja korkealta. Moralisointia, hurskastelua, tuomitsemista ja suvaitsemattomuutta. Se, mikä suvaitaan maallisella puolella, on mustaakin mustempi rikos, jos se tapahtuu uskonnon alueella. Onko tämä suvaitsevaisuutta ja tasa-arvoista kohtelua uskontoa kohtaan?

Uskontoko suurin uhka?

Ihmisten olisi joskus syytä pohtia, miksi he hyväksyvät saman käytöksen muilta instituutioilta paitsi kristityiltä ja kirkolta. Uskonnonvapauslaistakin on jäänyt se olo, että se pyrkii lähinnä suojaamaan ihmisiä uskonnolta. Minkä takia uskonto on se pelottavin uhkaava mörkö? Miksi se ei ole julkinen mainonta, joka tunkee sisään jokaisesta tuutista, halusipa ihminen sitä sitten tai ei. Miksi yhtä hyvin kaupallista ja materialistista maailmankatsomusta ei ole kriminalisoitu ihmisen psyykeelle vaarallisena? Miksi ateismia ei arvostella?

Väistämättä tulee mieleen, että nykyihminen huokaisee helpotuksesta, kun uskonnon ovi on saatu lukkoon. Hän ei vain huomaa seisovansa keskellä miinakenttää. Ehkä joku on todella aidosti helpottunut, kun ei tarvitse kuulla sanaa Jumala eikä kuulla suvivirttä saati sitten ruokarukousta, mutta mitä niille muille uhille tehdään? Onkohan jollain tasolla uskonnon uhkaa hiukkasen liioiteltu? Pitäisikö meidän suvaita jopa uskontoa, kun suvaitsemme muutkin yhteiskuntamme moralistiset ja yksilön oikeuksia loukkaavat vääristymät.

Ilkka Wiio

Suvaitsemattomuutta ei pidä suvaita!

Suvaitsevaisuus ei todellakaan tarkoita myöntyvyyttä tai suopeutta suvaitsemattomuudelle, vaan se voi olla parhaimmillaan aktiivista toimintaa perus- ja ihmisoikeuksien puolesta. Kun normiksi asettaa kansallisen perus- ja ihmisoikeuslainsäädännön ja kansainväliset ihmisoikeusjulistukset, niin pääsee hyvin pitkälle, mitä tulee suvaita ja mitä suvaitsemattomuuksia vastaan tulee taistella.

Suomen perustuslain mukaan ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Jos joku, vaikka Wiion mainitsema nutturapäinen uskova täti, yrittää asettaa esimerkiksi jollain tavalla vammaisen ihmisen eriarvoiseen asemaan vammansa takia, on suvaitsevaisen ihmisen huomautettava tästä ko. tädille. Mikäli hän ei tästä huomautuksesta huolimatta hyväksy tälle vammaiselle ihmiselle samoja perus- ja ihmisoikeuksia kuin itselleen, on juttu vietävä vaikka oikeuden käsiteltäväksi. Suvaitsevaisuus ei ole passiivista hyväksymistä, vaan aktiivista ihmisyyden puolustamista!

Kenen moraali?

Olen Wiion kanssa samaa mieltä iltapäivälehtien moralismista. On hyvin valitettavaa, että keltainen lehdistö kaivaa esille asioita, jotka ovat joidenkin ihmisten yksityisyyttä. Toisaalta hämmästyttää, miksi kyseisiä lehtiä yleensä ostetaan. Mitä ihmettä joku saa siitä, jos tietää, mitä kuuluu jonkun julkkiksen yksityiselämään?

Jossain tutkimuksessa todettiin, että iltapäivälehdet ovat arvoiltaan hyvin konservatiivisia ja vanhoillisia. Olisi mielenkiintoista tietää, miten iltapäivälehdet kirjoittaisivat, jos joku tunnettu poliitikko kertoisi olevansa homoseksuaali. Voisi kuvitella, että lehtien arvopohjan tuntien ne kauhistelisivat ja tuomitsisivat kyseisen poliitikon. Tässä tapauksessa pitäisi suvaitsevaisen ihmisen nousta puolustamaan tätä poliitikkoa ja hänen perustuslaillista oikeuttaan tasa-arvoiseen kohteluun seksuaalisesta suuntautumisesta huolimatta. Seksuaalinen suuntautuminen tai muu henkilökohtainen ominaisuus ei saa olla esteenä politiikassa tai muualla yhteiskunnassa toimimiseen.

On aivan ymmärrettävää, että kirkkoa ja sen työntekijöitä kohdellaan tiukemmin moraalin saralla, kuin muita yhteiskunnallisia toimijoita. Hyvin harva taho on määrittänyt itselleen niin tarkat moraalikoodit kuin kirkko. Onhan se hassua, jos ei itse pysty noudattamaan omia normejaan, mutta on valmis vaatimaan sitä muilta. Tässä saattaa olla kyse myös jonkinlaisesta takaisin antamisesta, koska aikaisemmin kirkko saattoi toimia miten lystäsi, eikä sitä voinut arvostella, mikäli aikoi säilyttää henkensä tai lievemmässä tapauksessa yhteiskunnallisen asemansa.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että suvaitsevaisen ihmisen tulee suvaita kaikkia kirkkoja ja uskontoja vastaan tehtyjä, jossain tapauksissa jopa asiattomuuksiin meneviä, hyökkäyksiä. Uskonnot ovat ihmisten luomuksia ja ihmisten tulisi ymmärtää, mikä voima uskonnoilla on niitä harjoittavien ihmisten mieliin.

Uskonto ei lisää suvaitsevaisuutta!

Uskonnot ovat jo perusrakenteeltaan suvaitsemattomuuteen kannustavia. Kaikkien uskontojen perusta lepää jossain pyhässä kirjassa ja muussa vanhassa traditiossa. Nämä pyhät kirjoitukset ja traditiot ovat hyvin vanhalta ajalta, jolloin käsitykset ihmisestä ja luonnosta ovat olleet hyvin erilaiset kuin nykyään. Tämä on helposti nähtävissä naisten ja homoseksuaalisen asemassa. Muu yhteiskunta on kulkenut suvaitsevaisuudessa mm. näissä asioissa kirkon edellä. Naiset saivat äänioikeuden vuonna 1906, mutta ev.lut. kirkko hyväksyi naiset papinvirkaan vasta 1986. Homot saivat lähes täydet ihmisoikeudet parisuhdelain myötä vuonna 2003. Kirkko pohtii edelleen, milloin se hyväksyy homoseksuaalit. Eräässä television ajankohtaisohjelmassa Piispa Riekkinen totesi leikkisästi, että kirkko tekee homoseksuaaleja koskevat päätökset ennen vuotta 2070. Toisaalta on hyvä muistaa, että valtaosa maailman uskonnoista ei hyväksy naisille, puhumattakaan homoseksuaaleille minkäänlaisia oikeuksia.

Uskonnot ovat monille kansanryhmille vielä nykyään merkittävä uhka. Vaikka uskonnot eivät juurikaan pysty rajoittamaan minun - akateemisen keski-ikäistyvän valkoisen heteromiehen - perus- ja ihmisoikeuksiani, niin on kuitenkin tärkeää taistella suvaitsevamman maailman puolesta.

Petri Karisma

Seuraava juttu: runo