Sain käsiini Tampereen vapaa-ajattelijoiden Pakanasanomat ensimmäisen kerran vuosi sitten pääkirjasto Metsosta. Työstettyäni pitkään suhdettani kirkkoon tutustuin lehteen innolla ja petyin. Ahkerana mielipidekirjoittajana haluan tuoda keskusteluun näkemykseni kirkosta eroamisen merkityksestä.
Koin Kansan raamattuseuran rippileirillä vuonna 1989 uskonnollisen herätyksen, jonka vallassa vietin jonkin aikaa rippikoulun jälkeenkin. Menin herätysliikkeen rippileirille kavereiden perässä, ja jälkeenpäin olen ihmetellyt mitä vanhempieni päässä mahtoi liikkua, kun minut sinne päästivät. Kai he kristittyinä ajattelivat ettei herätyksestä voi olla huonoja seurauksia. Raamattuseuran propaganda oli varsin tehokasta. Leirillä oli hyvä fiilis ja cooleja helsinkiläisiä punkkaripoikia isosina. Ajattelin kai, että jos hekin uskovat Jeesukseen niin toki minäkin. Murrosikäisen rakentuva identiteetti on vaikutteille altis.Teini-iästä eteenpäin uskoni alkoi hiipua ilman sen kummempia pohdintoja muiden asioiden tullessa merkityksellisemmiksi, mutta jollain tavalla luterilainen arvomaailma oli taustalla. Vasta ehkä yliopisto-opintojen myötä perehtyessäni tieteelliseen ajatteluun aloin työstää suhdettani uskontoon. Tulos on tieteellisen maailmankatsomuksen näkökulmasta ennalta arvattava. Mitä enemmän uskontoa rationaalisesti miettii, sitä kyseenalaisemmalta se näyttää. Ajatus siitä että ihminen on vastuussa teoistaan on paljon lohdullisempi kuin ajatus sadistisesta jumalasta, joka jostain syystä antaa sotien ja nälänhädän tapahtua. Kun ihminen on vastuussa, on ongelmiin löydettävissä ratkaisu.
Kirkosta eroamiseen viime kesänä kirvoittivat lopulta maallisetkin syyt. Olimme ottamassa lainaa ensiasunnon ostoa varten, ja totesin etten halua maksaa veroja pienistä tuloistani yhteisölle, jonka sanomaan en usko. Ratkaisu ei kuitenkaan ollut helppo, en halunnut loukata läheisteni uskomuksia. Siksi olen kertonut ratkaisustani vain valituille ystäville. Uskonto vaikuttaa ihmissuhteissani kirkosta eroamisen jälkeenkin.
Timo Rantala kirjoitti viime Pakanasanomissa Tampereen vapaa-ajattelijoiden toimintalinjoista. Rantala mainitsi suurimmaksi yhdistyksen toimintaa rajoittavaksi tekijäksi aktiivijäsenten vähäisyyden. Ympäristöjärjestöissä toimivana tilanne on minulle tuttu. Mikäli uusia aktiivijäseniä halutaan lisää, pitää järjestää tilaisuuksia joissa yhdistyksen toimintaan, toimijoihin ja tavoitteisiin tutustuminen on mahdollista ja pyrkiä puhuttelemaan toiminnasta kiinnostuneita. Pakanasanomista välittyvä kuva yhdistyksestä ei ole toistaiseksi aktivoinut minua jäsenyyteen.
Maailma olisi ympäristönäkökulmasta uskoakseni paljon parempi paikka jos pääsisimme valtauskonnoista eroon. Uskonto passivoi ihmisen kuvittelemaan, että ympäristötuhoissakin olisi jotain tarkoituksenmukaista. Uskontojen hylkääminen ei kuitenkaan tapahdu kivuttomasti. Elämänkatsomuksella on suuri rooli siinä, minkälaisena ihminen näkee paikkansa maailmassa, minkälaiset vaikutusmahdollisuudet katsoo itsellään olevan ja missä määrin kokee olevansa kykenevä kantamaan vastuuta tapahtumista. Uskonnolla, tai ateismilla, on keskeinen osa ympäristöongelmien ratkaisussa. Kristinuskosta on löydettävissä sekä ympäristöliikettä myötäileviä että sille vastakkaisia sanomia. Toisaalta kristinusko näkee ihmisen ylivertaisena, "lisääntykää ja täyttäkää maa". Toisaalta kirkko on ollut edelläkävijänä mm. kehitysavun ja reilun kaupan edistämisessä. Kirkon yhteiskunnallisten tehtävien vuoksi eroni kirkosta ei ollut helppo. Lopulta totesin että samaa työtä tekevät järjestöt, jotka eivät kylkiäisenä tuputa mitään uskomusjärjestelmää ja joiden jäsenmaksun siis mieluummin maksan, jos kyseistä toimintaa haluan tukea.
Esa Konttinen ja Jukka Peltokoski ovat tutkineet ympäristöliikehdinnän 1990-luvun puolivälissä alkanutta niin sanottua neljättä aaltoa. Heidän mukaansa aallon järjestöaktiiveja ja toimijoita luonnehti tyypillisesti mm. kirkkoon kuulumattomuus. Seikka jää kirjassa "Ympäristöliikehdinnän neljäs aalto" ilman syvempää analyysia. Esimerkiksi Tampereen Maan ystävät kokosivat vuosi-pari sitten ryhmää pohtimaan aktivistien masennusta ja ahdistusta ja keinoja siitä selviämiseen. Maailman tila ja suuret ympäristöongelmat tuntuvat todella musertavilta, ellei niitä saa sijoitettua jonkinlaiseen arvojärjestelmään, jossa vastuu ei kaadu pelkästään yksilön harteille. Ympäristöstään huolestuneiden jaksamista pohdittiin myös yliopiston ylioppilaskunnan ympäristöjaostossa viime syksynä. Tilaisuudessa oli alustamassa psykologi, joka ei ollut kuullut aikaisemmin ateismin olevan ympäristöaktiiveille tavallista. Mistä nuoret maailmankuvaansa muokkaavat ihmiset siis saavat tukea, jos ammattiauttajatkaan eivät ymmärrä heidän tilannettaan?
Ympäristöaktiivit ovat tarjonneet uskonnon tilalle mm. jonkinlaista luonnon pyhyyden kokemusta. En ollut tyytyväinen tähänkään vastaukseen, kun en ollut luonnon pyhyyttä itse kokenut ja luontosuhteeni oli kadoksissa. Jokainen joutuu lopulta työstämään oman arvomaailmansa, jota ei ole missään valmiina annettu. Tukea pitäisi silti olla saatavilla. Arvomaailmani on tieteellinen mutta jossain määrin myös myyttinen, siinä on osia mainitusta luonnon pyhyyden kokemuksesta ja kaiken elämän kunnioittamisesta. Viimeaikainen toimintani eläinsuojeluliikkeessä on osaltaan muokannut arvomaailmaani, eläimen viattomuuden puolustaminen tarjoaa pohjan eettisille pohdinnoille. Arvomaailmaani tukevaksi ja rikkaaksi lukukokemukseksi löysin professori Yrjö Hailan kirjan "Retkeilyn rikkaus". Kirja ei suoranaisesti puhu mistään tietynlaisesta arvomaailmasta eikä tyrkytä sitä lukijalle, mutta se tarjoaa yhdenlaisen tieteellis-taiteellisen näkökulman pohdintoihin elämän tarkoituksesta.
Seuraava juttu: Ollaan ihmisiksi