Valtionkirkko määritellään sellaiseksi järjestelmäksi, jossa valtio määrää ratkaisevasti kirkon toimintaa. Tämä on totta, mutta voiko sellaista kirkosta puhua valtionkirkkona, jonka toiminnan jatkuvuus on varmistettu valtion toimenpiteillä?
Valtionkirkkoja on ollut maailmansivu, mutta nykyään valtion ja kirkon suhteita on purettu ympäri maailmaa. Suomessa on lähdetty ratkaisemaan valtionkirkon asemaa hyvin oma-peräisellä tavalla. Valtion ja kirkon suhteita ei ole pyritty määrätietoisesti purkamaan, vaan ongelma on yritetty ratkaista kielikikkailulla, jossa valtionkirkko sanan sijasta on alettu käyttää termiä kansankirkko.
Suomen evankelis-luterilainen kirkko kutsuu itseään kansankirkoksi. Kansankirkoksi nimittämisellä on selkeä tarkoitus. Aikaisemmin ev.lut. kirkosta käytettiin nimitystä valtionkirkko. Tämä nimitys on ristiriidassa Suomen nykyisen lainsäädännön kanssa, joten ev.lut. kirkko on taitavalla kielipelillä pyrkinyt muuttamaan mustan valkoiseksi.
Puhe kansankirkosta lähti siitä tarpeesta, että yhteiskunnan muuttuessa entistä moniarvoisemmaksi, haluasi kirkko kuitenkin säilyttää eritysasemansa valtion lainsäädännössä. Tässä ev.lut. kirkko on onnistunut jokseenkin täydellisesti. Onkin hyvin mielenkiintoista huomata, että ev.lut. kirkko on pystynyt säilyttämään lähes kaikki ne etuoikeudet, jotka sillä oli jo ennen uskonnonvapauslain säätämistä vuonna 1923.
Termiä kansankirkko on hyvin vaikea määrittää tai antaa sille jotakin sisältöä. Yksi keskeinen ongelma tämän käsitteen määrittämisessä johtuu sen täydellisestä historiattomuudesta. Kuten muitakin termejä, jotka on kehitetty reaktiona yhteiskunnan muutoksiin, vaivaa kansankirkko -termiä selvä keino-tekoisuus ja tarkoituksenmukaisuus. On myös hyvä huomata, että termiä kansankirkko ei käytetä missään muualla kuin Pohjoismaissa.
Ev.lut. kirkko määrittelee itse kansankirkko -käsitteen seuraavasti: "Nimitystä käytetään kirkkokunnista, joihin kansan enemmistö kuuluu ja joilla on lakiin perustuva erikois-asema." Tässä määritelmässä on yksi on aivan keskeinen ongelma; se ei kerro, miten määritelmän mukainen kirkko eroaa valtionkirkosta. Määritelmästä näkee hyvin, että se on aivan tarkoituksellisesti liimattu valtion-kirkko -käsitteen päälle.
Ev.lut. kirkko kylläkin rakentaa määritelmällä itselleen ansaa, johon se väistämättä aikaa myöten lankeaa. Kansa eroaa kiihtyvää tahtia ev.lut kirkosta ja lapsia liitetään vuosi vuodelta vähemmän kirkon jäseniksi, joten jossakin vaiheessa ev.lut. kirkkoon ei enää kuulu kansan enemmistöä. On tietenkin hyvin vaikea tietää, missä vaiheessa ev.lut. kirkko itse oivaltaa olevansa kansaton kansankirkko.
Keskeisin tekijä määritettäessä ev.lut. kirkon todellista asemaa löytyy, kun katsomme tarkemmin, mitä tarkoitetaan "lakiin perustuvalla eritysasemalla". Ev.lut kirkon kirkkolaki löytyy Suomen valtion säädös-kokoelmasta, eli se on osa lakikirjaa. Kirkko on julkisyhteisö samalla tavalla kuin kunnat. Listaa muista erityisoikeuksista voisi jatkaa loputtomiin...
Ev.lut. kirkon sovellutuksen kansankirkosta erottaa keskiaikaisesta valtionkirkosta sen rahoituksellinen suhde valtioon. Aikaisemmin valtio tuki suoraan kirkkoa, eli valtion maksoi pappien palkat ja muut menot. Nykyisin valtio on antanut kirkolle julkisyhteisön aseman ja tällä perusteella se voi kerätä veronsa valtion järjestelmiä hyväksi käyttäen. Eli onko oikeasti mikään muuttunut?
Rehellisyyden nimissä ev.lut. kirkkoa ei voi kutsua miksikään muuksi kuin valtionkirkoksi. Kielelliset silmäkääntötemput eivät muuta sitä tosiasiaa, että valtion tuki kirkolle on niin merkittävä, että ilman sitä kirkolla ei olisi minkäänlaisia selviytymisen mahdollisuuksia.
Suomalaisen valtion/kansankirkkojärjestelmän tekee ongelmalliseksi sen epätasa-arvoisuus. Jotta uskonnonvapaus toteutuisi Suomessa täydessä mitassa, olisi kaikkia uskontoja ja vakaumuksia kohdeltava tasa-arvoisesti.
Jos haluat vaikuttaa tämän epäkohdan poistamiseksi, voit allekirjoittaa adressin osoitteessa vapaa-ajattelijat.fi/info/valtio
Seuraava juttu: Pohjois-Savon Vapaa-ajattelijat