Ajatuksen vapautta ei 1930-luvun suomalainen yhteiskunta aina kunnioittanut. Yksi esimerkki löytyy omasta historiastammekin: edeltäjämme lakkautettiin 1939.
Vuoden 1938 alkaessa yhdistyksellä oli jäseniä ja rahaa, liitto oli perustettu ja Ajatuksen vapaus -lehdestä ilmestyi tammikuussa neljäs numero. Tällöin oli vielä menossa julkinen kohu liikkeen ympärillä. Marraskuussa 1937 oli Helsingissä pidetty juhla ja siinä erityisesti Ernst “Iso-Keisari” Lampénin puhe nostattanut kohua. Loppuvuodesta 1937 järjestettiin “kansalaiskokouksia”, joissa vaadittiin valtiovaltaa puuttumaan “jumalattomuusliikkeeseen”. Asia tuli esille eduskunnassakin, jossa sisäministeri Urho Kekkonen rauhoitti tilannetta kertomalla ministeriönsä seuraavan yhdistysten toimintaa. Kun helmikuu 1938 alkoi, oli kohu laantunut. Professori Juha Seppo arvioi kirjassaan syyksi yksinkertaisesti kirkollisten piirien realismin: ymmärrettiin että välitöntä ateismin nousua ei pieni siviilirekisteriliitto saa aikaan.
Nyt päästiin jatkamaan suhteellisen tasaista toimintaa. Valtakunnallisesti liike laajeni ja uusia yhdistyksiä perustettiin. Tampereella pidettiin kokouksia sadan ja useammankin hengen voimin. Päähuolina olivat kunnallisen hautausmaan hankkiminen, uskonnon opetuksesta vapautettujen oppilaiden asema kouluissa ja yleisradion ohjelmatarjonta.
Jotenkin surkuhupaisaa on verrata tilannetta nykypäivään. Uskonnottomien lasten oikeuksia piti puolustaa 1930-luvulla, ja tammikuussa 2004 kirjoitin opetushallitukseen kysyäkseni virsien pakko-opettamisesta myös uskonnottomille lapsille. Yleisradion tehtäviin kuuluu vieläkin lain mukaan tarjota hartausohjelmia, ja käytännössä hautausmonopoli on kirkolla.
Perinteisesti vapaa-ajattelijaliikettä on pidetty vasemmalle kallistuneena. Vuoden 1937 toimintakertomuksen mukaan työväenliike ja vapaa-ajattelijat ovat “hyviä naapureita, joiden välillä eivät mitkään kahnaukset ole mahdollisia”. Toukokuussa 1938 arvosteltiin päätöstä liittyä Tampereen seudun sivistystyöjärjestöön, koska sen katsottiin tuovan politiikkaa mukaan toimintaan.
Tammikuussa 1939 ehdotettiin yhdistyksen tukevan sosiaalidemokraattien ehdokkaita tulevissa vaaleissa. Pöytäkirjaan tuli merkintä “Koska yhdistyksen toimintaan ei kuulu kannattaa mitään määrättyä valtiollista puoluetta ja koska on olemassa myös liikkeelle suosiollisia vapaamielisiä porvarillisia edustaehdokkaita, ei asiasta tehty päätöstä - -”. Luontevin tulkinta on, että enemmistö jäsenistä oli vasemmistolaisia, mutta ymmärsi, että yhdistyksen linjan on säilyttävä poliittisesti sitoutumattomana.
Lehti ilmestyi säännöllisesti kerran kuussa. Kun paksuus oli noin puolet nykyisestä Vapaa Ajattelijasta, tuli sivumääräksi suunnilleen sama kuin nykypäivänä. Julkaisija oli nyt virallisesti liitto, mutta lehden toimitus oli silti Tampereella.
Nykypäivään verrattuna esille nousee yksi asia: huumori. Kevyttä kynää ei ole säästetty pelkkiin pakinoihin, vaan asiajututkin on esitetty vähemmän vakavasti. Muutoin teksti on tuttua, selvitystä uskonnottomien oikeuksista ja uskontokritiikkiä.
Yhdistyksen lakkauttaminen alkoi poliisikuulusteluilla talven vaihtuessa kevääksi 1939. Oikeudessa lakkauttamista käsiteltiin kaikkiaan viisi kertaa: 25.5., 18.7., 14.9., 12.10. ja 16.11. Yksityiskohtana todettakoon, että lakkautuspyynnön muodollisena allekirjoittajana oli itse Urho Kekkonen.
Ensimmäinen lakkautusperuste oli kansalaisluottamusta nauttimattomien henkilöiden kuuluminen johtokuntaan. Kaksi jäsentä oli tuomittu “valtiopetoksen valmistelusta”, mikä tarkoitti että tuomittu on ollut kommunisti tai ainakin häntä on siitä syytetty. Vastineessaan yhdistys ensiksi totesi, että heidät valittiin vahingossa, ja he erosivat heti kun asiaa ryhdyttiin kyselemään, ja toiseksi puolusteli sitä, että oikeaa rikosta he eivät olleet tehneet. Lopulta vieläpä löytyi kolme tapausta, joissa Helsingin raastuvanoikeus oli hylännyt vastaavassa tilanteessa esitetyt lakkautusvaatimukset. Tältä osin syyte hylättiinkin.
Halusiko syyttäjä todella käyttää tätä perusteluna? Syynä saattoi olla vain halu leimata yhdistys kommunistiseksi.
Toinen lakkautusperuste oli lakien ja hyvien tapojen vastainen toiminta. Vastineessa todettiin “hyvät tavat” kovin venyväksi käsitteeksi. Syyttäjän mukaan erityisesti uskonnolliset tunteet olivat arvokkaita, ja melkein koko kansaa loukkasi niiden kritiikki. Tämä perustelu oli oikeuden mielestä pätevä, ja niinpä yhdistys lakkautettiin 16.11.1939.
Täsmälleen kaksi viikkoa myöhemmin neuvostojoukot ylittivät Suomen rajan. Edessä oli 105 päivää ja 22800 kaatunutta suomalaista. Rauhan palattua maahan jatkui käsittely vielä Turun hovioikeudessa, joka vahvisti Raastuvanoikeuden päätöksen 4.6.1940. Seurasi uusi sota, joka mullisti tilanteet useammallakin rintamalla, niin myös vapaa-ajattelijoiden osalta.
Seuraava juttu: Miksi en pysty uskomaan?