Individualisoituminen johtaa maallistumiseen

Suomalainen yhteiskunta maallistuu kiihtyvää tahtia. Maallistuminen on luonnollinen seuraus yhtenäiskulttuurin mureneminen ja sitä ylläpitäneiden instituutioiden vallan vähenemisestä. Mutta mitä on tapahtunut ihmisten mielessä, jotta he ovat pystyneet repäisemään itsensä irti yhtenäiskulttuurista? Vastaus on kaikessa yksinkertaisuudessa: itsenäistyminen.

Mitä oli yhtenäiskulttuuri?

Yhtenäiskulttuurissa ihmisten käyttäytyminen oli tarkasti säädeltyä ja normitettua. Ruodusta ei saanut poiketa, koska vallanpitäjät, kuten kirkko kokivat sen uhaksi ja poikkeamasta seurasi aina rangaistus. Ihmisten elämän määritti uskonto ja uskonnosta nousevat kyseenalaistamattomat normit. Kirkolla oli yhtenäiskulttuurin aikana kuvitelma, että sillä on paras tieto ja vieläpä oikeus päättää, miten ihmisten tuli elää elämänsä. Tämä paternalismiksi kutsuttu ideologia lähtee ajatuksesta, että aikuiset ihmiset ovat kuin lapsia ja heitä pitää varjella heiltä itseltään. Ihmisestä pyrittiin hävittämään kaikki oma tahto. Yhtenäiskulttuurin ihmisihanne oli epäitsenäinen ihminen, jonka toivottiin sokeasti ja kyselemättä tottelevan kaikkia "ylhäältä" tulleita normeja ja sääntöjä

Yhtenäiskulttuurissa erilaisuutta ei siedetty, ihminen ei saanut olla säädetyistä normeista poikkeava. Yhtenäiskulttuurille onkin tyypillistä, että se sortaa niitä kansan ryhmiä, jotka muutenkin ovat yhteiskunnassa heikommassa asemassa, kuten naiset, seksuaaliset vähemmistöt, työväestö ja uskonnottomat. Näiden kansanryhmien ihmisoikeuksia on ollut mahdollista korjata vasta, kun yhtenäiskulttuuri murtui.

Muutoksen tuulet

Vaikka yhtenäiskulttuurin murtuminen oli alkanut Suomessa toisen maailmansodan jälkeen, oli Suomi vielä 1960-luvun alussa tiukan yhtenäinen ja staattinen maa. Lopullisen kuoliniskun yhtenäiskulttuurille antoi maaltamuutto, joka mahdollisti ihmisen irtautumisen vanhojen valtarakenteiden ja instituutioiden holhouksesta. Yhtenäiskulttuurin murtumiseen vaikuttivat myös monet muut tekijät kuin maaltamuutto. Pitääkin miettiä, mitkä tekijät saivat aikaan sen, että holhoukseen perustuva yhteiskunta ei enää kelvannut? Ihmiset selvästi halusivat käyttää omia aivojaan elämänsä rakentamiseen, eivätkä odottaneet vastauksia ylhäältä. Tätä prosessia kutsutaan itsenäistymiseksi. Ihmiset ymmärsivät olevansa erilaisia ja he halusivat elää elämänsä niin kuin itse sen parhaiten kokivat.

Itsenäinen ihminen

Keskeinen tekijä, joka mahdollisti ihmisen irtautumisen holhoavasta yhtenäiskulttuurista oli individualisoituminen eli yksilöllistyminen. Ihmiset alkoivat vaatia suurempaa vapautta itseään koskevissa päätöksissä.

Yksilöllistyminen nojaa neljään perusperiaatteeseen: ihmisen arvokkuuden kunnioittaminen, autonomia, yksityisyys ja itsensä kehittäminen. Se korostaa vapaata ja yksityistä tahtoa. Yksilöllistynyt ihminen rakentaa oman identiteettinsä omien valintojen kautta.

Yksilöllistymisellä on pitkät perinteet, jotka ulottuvat aina antiikin Kreikkaan. Kristinuskon valtakaudella yksilöllisyys oli vain yläluokan harrastus, eikä sitä sallittu muille. Kristinuskossa on vahvana käsitys, että ihmisiä on huomattavasti helpompi hallita, jos he ajattelevat samalla tavalla ja kirkon kanssa samalla tavalla. Valistusaikana yksilöllistyminen kuitenkin murtautui tavallisten ihmisten tietoisuuteen ja muutti merkittävästi heidän tapaansa ajatella.

1960-luvulla ihminen löysi itsensä itsenäisenä subjektina, eikä osana suurta kollektiivia, jossa hän oli vain tahdoton alamainen. Samalla tapahtui irtautuminen auktoriteettien holhouksesta. Ihmiset eivät enää uskoneet ylhäältä tulleisiin oikean elämän neuvoihin ja normeihin, vaan he alkoivat luottaa itseensä omaa elämäänsä koskevissa valinnoissa. Toisin sanoen he aikuistuivat holhouksen alta.

Kohti parempaa huomista

Tulevaisuudessa voimme kokea nopeita muutoksia, kun 1960-luvun jälkeen syntyneet pääsevät vaikuttamaan yhteiskuntaan täydellä painolla. He pitävät yksilöllisyyttä itsestäänselvyytenä ja haluavat kehittää sitä. Yksilöllistyminen ja siitä vääjäämättä seuraava maallistuminen tulee lisääntymään kiihtyvällä tahdilla. Kirkosta eroaminen alkoi laajemmassa mitassa vasta 1970-luvulla, kun ihmisillä oli riittävästi rohkeutta ottaa oman elämänsä ohjat omiin käsiinsä.

Olen aivan varma, että yksilöllistyminen ei ole ohimenevä ilmiö. Olisi erikoista väittää, että aikuiset ihmiset joskus tulevaisuudessa haluaisivat takaisin lapsen asemaan. Jos yhtenäiskulttuuri palaa, joutuvat ihmisen luopumaan aikuisuudestaan. Tähän ei kukaan suostu!

Petri Karisma

Seuraava juttu: Koululaiset kirjoittavat Elämänkatsomustieto- Kirjoituskilpailun Satoa