Kaiken pahan alku ja juuri, rippikoulu, teki minustakin uskovaisen. Ainakin jollain tapaa. Rukoilin iltaisin ja kävin ehtoollisella aina, kun satuin jumalanpalvelukseen. Luin Raamattua ja koin todella kuuluvani johonkin, olevani jotain. Olisi voinut luulla, että elämäni kukoisti, mutta todellisuudessa olin todella hukassa.
Suurimman osan elämääni minua ovat vaivanneet painajaiset Harmageddonista ja tuomiopäivästä. Olin valmis tekemään mitä tahansa päästäkseni eroon näistä kauhukuvista ja kuvittelin rukouksen auttavan. Vuosikausien univelan jälkeen voin sanoa, ettei siitä mitään hyötyä ollut. Lähestulkoon päinvastoin. Aloin muutama vuosi rippikoulun jälkeen tutkia noitia, vampyyrejä ja paholaista tutustuakseni kaikkeen siihen, joka minulle tietämättömyyttäni aiheutti painajaisia. Ymmärsin, että usko hyvän jumalan ja pahan paholaisen olemassaoloon sai minut näkemään painajaisia kadotuksesta. Nuoren elämään kuulunevat erilaiset selittämättömät pelot, ja tietämättäni ruokin omia pelkojani epätoivoisella avun etsinnällä rukouksesta ja Raamatusta. Tutustuminen vampyyreihin ja muihin goottikauhun hirviöihin oikeastaan ehkä "pelasti" minut uskomiselta johonkin yliluonnolliseen. Niiden taustalla kun ovat suusta suuhun kulkeneet tarinat vuosisatojen takaa, jollaisia ovat osaltaan myös kristinuskon kulmakiven Raamatun kirjoitukset.
Ateismia en ehkä aivan heti tunnustanut omakseni, sillä johonkin uskoneena en kokenut, että voisi olla tila, jossa ei usko mihinkään muuhun kuin todistettuun faktaan. Kuulostaa omituiselta, mutta näin se vaan oli. Etsin aikani jotain, johon tukea maailmankatsomustani, mutta lopulta aivan huomaamattani aloinkin ateistiksi. Tiede ja sen saavutukset ja todistukset maailman synnystä ja fysiikasta ja ennen kaikkea pätemättömistä fysiikan laeista avaruudessa olivat kertakaikkiaan niin mukaansatempaavia kaikessa totuudessaan, ettei niille voinut enää kääntää selkäänsä. Samaan aikaan erilaiset uskonnolliset herätysliikkeet alkoivat aggressivisemmin tuputtaa minulle uskoaan ja lappusiaan kaduilla. Viimeinen tikki uskonnottomuuden puolesta oli se, kun eräs syvästi uskovainen mieshenkilö tuli lappuineen kommentoimaan mustanpuhuvasta pukeutumisestani ja teki minusta mielessään välittömästi näin pahan ilmentymän maan pinnalla, koska hän suureen ääneen julisti antikristuksen olevan keskuudessamme ja tämän ilmentyvän minussa. Tulin siihen tulokseen, että voin tästä eteenpäin ainoastaan yrittää kertoa tuollaisille ihmisille, ettei heidän totuutensa välttämättä ole se oikea totuus. Tiedänhän toki sen itse, etten ole pahuuden ilmentymä vaan aivan tavallinen veronmaksaja siinä missä muutkin.
Olen huomannut, että suurin synti, jonka uskovaiset usein tekevät, on se, että he kuuntelevat ainoastaan omaa ääntään. Heille kaikki muut kuin he itse - ja yleensä myös kaikki muut uskovaiset - ovat ainoastaan riistaa, mahdollisia uusia uskovaisia, jotka on pakko käännyttää kadotuksen tieltä. Tämä on äärimmäisen ikävää, sillä uskonnoton ei välttämättä ole matkalla kadotukseen vaan oman itsensä tuntemukseen ja tietoisuuteen siitä, ettei tarvitse mitään jumalia oikeuttamaan olemassaoloansa. Saati sitten ylistämään jotain jumalaa, joka sallii kaikenlaisten hirmutekojen tapahtumisen. Viimeinen kerta, kun ajattelin Jumalan olemassaoloa, olikin toteamus, ettei toista yhtä pahaa voimaa maailmassa olisikaan, jos Jumala olisi. Jos sellainen olisi olemassa, ei se olisi ainakaan tekojensa puolesta yhtään sen kummempi tyyppi kuin me muutkaan. Miksi siis uskoa?
Seuraava juttu: Ja jumala loi?