Muistaminen on vaikeaa, varsinkin menneisyyden muistaminen, totesi Ahti Karjalainen aikoinaan. Kemin kesäpäivistä on jo kulunut kuukausi ja paljon on virrannut vettä Tammerkoskessa sen jälkeen. Kemiläiset olivat kuitenkin järjestäneet niin unohtumattoman tapahtuman, että alan rohkeasti muistella.
Lahtelaispakanat poimivat meidät bussiinsa todella epäkristilliseen vuorokaudenaikaan eli kello neljä kolmekymmentä lauantaiaamuna. Olin ollut äärifeministisessä saunaillassa, joka venähti samaiseen lauantaiaamuun noin kello kahteen, joten ilman vartionjohtaja Lauran päättäväisyyttä, suurta määrätietoisuutta ja partiopilliä en olisi matkalle suoriutunutkaan, vaan olisin nukkunut pommiin ja jäänyt paljosta paitsi. Bussimatka sujui miten kuten mutten välitä, ymmärrettävistä syistä, sitä juurikaan muistella.
Perillä piristyin oitis. Olimme meren rannalla ja vilvoittava, arktinen tuuli puhalsi. Pihalla vaelteli tuttuja ja tuntemattomia vapaa-ajattelijoita ja metsä näytti synkältä, lappalaiselta ja vaaralliselta. Ja ah! Sain nähdä unohtumattoman näyn! Tampereen Vapaa-ajattelijoiden epäkäytännölliseksi city-ihmiseksi luultu puheenjohtaja ja hänen elämäntoverinsa marssivat rohkeina ja ryhdikkäinä villinnäköiseen havumetsään ja ilmoittivat pystyttävänsä sinne teltan! (Niin he kyllä tekivät viime vuonnakin. Toim.huom) Me muut majoituimme mukaviin, villipetojenhyökkäyksetkestäviin puurakennuksiin ja menimme kahville, jonka jälkeen alkoikin jo virallinen ohjelma.
Kemin vapaa-ajattelijoiden puheenjohtaja avasi päivät ja kaupunginhallituksen edustaja toi kaupungin tervehdyksen sekä lahjoitti Kemin yhdistykselle tukisumman kiitokseksi ansiokkaasta toiminnasta. Oltaisiinpa kaikkialla yhtä edistyksellisiä! Tervetulopuheiden jälkeen otti liiton puheenjohtaja ohjat käsiinsä ja piti alustuksen jota seurasi, kuten odottaa saattoi, vilkas keskustelu josta ei, kuten myös odottaa saattoi, tahtonut loppua tulla. Tämä oli sikäli ikävää, että Kalifornialaiselle, amerikansuomalaiselle sielunveljellemme Harry Siitoselle jäi kovin vähän aikaa kertoa sikäläisestä tilanteesta uskonnottomien näkökulmasta. Uskovaisten jenkkien, kuten mormoonien ja "Jesus loves you" -evankelistojen kanssahan voi jokainen jutella vaikka päivittäin, jos siihen tuntee tarvetta. Ainakin täällä Tampereella heitä näet riittää kuin Vilkkilässä kissoja.
Päivillä keskusteltiin tärkeistä asioista. Liittomme puheenjohtaja kertoi uskonnonvapauslain uudistamisesta ja kiinnitti huomiotamme sen moniin ongelmallisiin kohtiin. Puuttumatta keskustelun yksityiskohtiin totean, että meiltä vapaa-ajattelijoilta, niin liiton johtohenkilöiltä kuin kaikkien paikallisyhdistysten johto- ja rivihenkilöiltä vaaditaan nyt erityisen suurta sitkeyttä ja rohkeutta sekä asioiden ja tilanteiden seuraamista, mikäli emme halua katsella passiivisena, kuinka asemaamme yhteiskunnassa entisestään heikennetään. Sitähän me emme halua. Me vapaa-ajattelijat olemme toistaiseksi vähemmistö, mutta laatu korvaa kyllä määrän. Keskustelutilaisuudessa aika tuntui loppuvan kesken. Kukaan ei nukahtanut saati ikävystynyt kuoliaaksi.
Astuin pihalle ja yllätyin iloisesti. Liittomme toimistonhoitaja ja Turun vapaa-ajattelijoiden puheenjohtaja (joka tuntuu antaneen lupauksen, ettei höpise turhia ennenkuin Suomen valtio ja kirkko ovat eroitetut toisistaan) kutsuivat minut kanssaan merille, veneretkelle. Ranta oli matalavetistä ja venettä piti työntää. Lopulta oltiin kaukana ulapalla, ja vaikka olen erittäin hyvä uimari, aloin valmistautua henkisesti mahdolliseen hukkumiskuolemaan. "No", filosofoin itsekseni, "elintestamentti on tehty, eikä minulla muuta omaisuutta olekaan". Silloin venheemme pysähtyi ja luulin että olimme ajaneet karille. Olimme arviolta kilometrin päässä rannasta. Liittomme toimistonhoitaja nousi ketterästi veneestä ja totesi: "Ei täällä olisi venettä tarvittu, kumisaappaat olisivat riittäneet". Hän alkoi työntää venettä ja surin sitä ettei rannalla ollut uskovaista yleisöä. Olisimme tarjonneet kauniin, samalla kertaa raamatullisen ja surrealistisen näyn: veneessä nuori, vakava mies ja minä kypsässä ikineitseellisessä kauneudessani sekä Vapaa-ajattelijain liiton toimistonhoitaja kävelemässä vetten päällä ja työntämässä hartaana venettä. Emme siis hukkuneet. Meressä ei ollut vettä. Elimeni ovat vielä minun.
Seuraavana päivänä Kemin vapaa-ajattelijat näyttivät meille kyntensä. Meidät vietiin kiertoajelulle, jollaista en ole ennen kokenut ja jollaista tulen tuskin enää kokemaan. Aluksi teimme mieliinpainuvan vierailun vapaa-ajattelijoiden hautausmaalle. Kemin vapaa-ajattelijat ja liiton puheenjohtaja laskivat kukkia fasismin vastustajien muistomerkille ja hiljennyimme kaikki hetkeksi. Kaikkialla näkyi hautakiviä joissa oli vapaa-ajattelijoiden liekkimalja. Siirryimme kemiläisten talkootyönä rakentamaan, tunnelmalliseen muistotilaisuusrakennukseen, jonka taulut ja tekstiilit saivat meidät entistä vakuuttuneimmiksi siitä, että poismenneet, luonnon kiertokulkuun siirtyneet läheiset voi hyvästellä kauniisti ja arvokkaasti ilman ristejä, pappeja ja muita hirveyksiä.
Matka jatkui. Seuraavaksi ihmeteltiin lohiportaita. Sieltä siirryttiin jalokivigalleriaan, jossa alaansa perehtynyt, innostava opas sai monet meistä päättämään, että näistäkin asioista otetaan vielä enemmän selvää. Kiehtova, jännittävä kokemus. Jäänmurtaja Sammolla meidät otettiin hienosti vastaan. Jokaista käteltiin ja jokainen tunsi itsensä tervetulleeksi ja tärkeäksi. Monilta myös tuntui putoavan muutama vuosikymmen harteilta ja välillä näytti siltä, että kolmivuotias Eerika-tyttönen oli meistä aikuisin. Jäänmurtajalla oli jännää. Kävimme vielä tuulivoimapuistossa ja pohdimme hetken energia- ja ympäristökysymyksiä ja totesimme jälleen, että kemiläiset ovat edistysmielistä ja ennakkoluulotonta väkeä.
Yhdeksäntoistavuotias jäsenemme Antti väitti, etten voisi kirjoittaa Kemin kesäpäivistä, koska minulle ei muka tapahtunut siellä mitään erikoista, paitsi veneretki vedettömälle merelle. Annan nyt Antille pähkinän purtavaksi: Kertoiko Liisa-täti kaiken, vai salaako hän mahdollisesti jotain, ja jos salaa, niin mitä?
Niin tai näin, Kemiin on päästävä toistekin, edes katsomaan, josko mereen olisi SIUNAANTUNUT vettä.
Seuraava juttu: Ilta Hämärtää