Ilta on hämärä. Alkaa vaativa soitto. Soittoniekat ja solisti, lipunmyyjät ja bisnesmiehet ja bisnesnaiset kehottavat: tanssi tanssi, tunne kiihotu, anna kaikkesi, enemmän kuin me. Anna enemmän, enemmän, lisää vain. Uhraudu. Sinä et tarvitse mitään. Tyttönainen, seuraa miehen ja tanssijoiden joukon liikkeitä, seuraa meidän rytmiämme, äänensävyjämme, säveliämme. Kuule, me soitamme, laulamme, mitä sinun tuntea. Suostuthan, suostu, suostu nyt. Ole kiltti tottele. Pitää osata käyttäytyä. Tämä on laki. Tämä on yleissivistystä. Tytön on saatava mies. On tanssittava, kun me käskemme. Me tiedämme, mikä ja kuka sinä olet. Olet meidän kustantajamme. Me tarvitsemme. Jos et tee, anna, palvele, emme pidä sinusta. Ja vaikka antaisitkin, me hylkäämme sinut.
Ihminen, sinä et ole mitään, et ole kukaan. Me tarvitsemme sinun antamistasi, emme sinua itseäsi.
Soitto, laulu ja ihmismuuri särkevät luut tomuksi. Verenmaku suussa nainen tanssii käskyn mukaan. Jalat kädet, koko ruumis liikkeessä. Kiihkon haju höyryää tanssivasta laumasta lattialta nousevan pölyn mukana katon liikkuvia värivaloja kohti.
Nainen on muuttunut eläväksi koneeksi, kunnes kilpailu vihloo hermoja. Eurodirektiivitanssi, Suomen ja globaalin käsikirjan mukainen tanssi ei häneltä enää onnistu. Kilpailupyramidin, hierarkiapyramidin alakerroksen elävä kivi irtoaa tanssitettavien laumasta.
Horjuvin polvin nainen haparoi ulos tanssiparketilta ympäröivään ihmismassaan. Hän on huomannut, ettei hän voikaan, ei ymmärrä pakkoa ja kilpailua. Hän ei osaa tanssia hierarkiatanssia, hän oksentaa verensekaista lientä asvaltille. Hengittää syvään. Ei mitään hätää. Hän on vapaa.
Seuraava juttu: Viikinsaaressa