Vietin kesäni Skotlannissa ja ensimmäisestä kosketuksestani tiedotusvälineiden avulla katoliseen kirkkoon tuli hyvin kiinnostava. Ensikosketus siitä syystä, että en tiedä juuri mitään Suomen kreikkalais- tai roomalaiskatolisista. Ehkä sen takia, että suomalaiset virkaveljet eivät ole niin rappiollisen kiinnostavia.
Skotlannissa on katolinen, lähinnä irlantilaisperäinen vähemmistö. Uskonto ei ole leimaavin ero vähemmistön ja enemmistön välillä, vaan siitä johtunut erillään olo on muokannut elämäntyylierot. Ei sitä niin selvänä huomaa arkipäivän elämässä, ellei kysy, mitä jalkapallojoukkuetta kannattaa, mutta pinnan alla on suvaitsemattomuutta sekä ennakkoluuloja. Eivätkä asiat ole parantumaan päin, sillä katolista kirkkoa on riepoteltu julkisuudessa, eikä se ole vastannut syytteisiin. Toisaalta ymmärtää sen moraalittoman vaikenemisen, sillä jo nyt se on selkä seinää vasten, ja jos se tulee julkisuuteen puolustautumaan, löytyy luurankoja kaapista varmasti vielä lisää.
Mutta kuka enää luottaa katoliseen kirkkoon? Uutisaiheina ovat olleet lapsia hyväksi käyttävät papit, sadistinen nunna sekä pappien hämmästyttävän suuri AIDS-kuolleisuus. Tämä uutinen tuli kylläkin Yhdysvalloista. AIDS-kuolleisuus on katolisten pappien keskuudessa (tai varmaan voidaan puhua kaveripiiristä) neljä kertaa yleisempää kuin tavallisten hodarinsyöjien. Mihinkään näistä syytteistä kirkko ei ole vastannut, vaan se antaa menon jatkua. Eihän vika kirkossa ole eikä edes sen papeissa, se antaa ymmärtää. Sillä kirkko antaa jopa tiedossa olevien pedofiilien jatkaa työskentelyään lasten parissa, eikä se ole kovin innokas penkomaan vuosien takaisiakaan lasten hyväksikäyttötapauksia.
Pahin ongelma taitaa olla kirkon suhtautuminen (homo)seksuaalisuuteen, joka aiheuttaa moninaisia ongelmia kirkon sisällä sekä katolisissa perheissä että yhteisöissä. Suhtautuminen on sekä torjuvaa että syyllistävää. Yhteisössä homoseksuaalisuus ei ole suvaittavaa, joten papinvirka saattaa hyvinkin olla "pakopaikka": ei paineita perheen perustamisesta yms. Ensinnä säännökset pappien yksityiselämästä voivat vahingoittaa "herkempiä" ja heistä osa saattaa siirtää kärsimyksensä ja patoutumansa viattomiin ulkopuolisiin, jotka useimmiten ovat poikalapsia. Tulevaisuudessa saman kaltaisia ongelmia saattaa vielä lisätä se, että papin viran "suosio" on laskenut ja papeiksi on pitänyt hyväksyä henkiseltä kantiltaan hiukan heikompia. Ja "todellisessa" maailmassa on yhä enemmän vapautta, joka saattaa olla hyvinkin turhauttava lisäelementti.
Samoin kuin Koraanissa ei määrätä naisia käyttämään huivia, ei myöskään katolisten pappien selibaatti ole jumalan ikiaikainen käsky. Itse asiassa on aika jännä juttu, että aikoja sitten hyväksyttiin, tai papit muusta välittämättä elivät normaalia, "syntistä" elämää, mutta sitten tuli tekopyhyyden kausi, ja yht'äkkiä ollaankin niin sitten puhtaita, vaikka muuten eletään vapaampia aikoja. Historia, missä on logiikkasi?
Kotikutoinen psykologi Niina Kiviaho
Seuraava juttu: Kirkosta erottua