Jumala on henkeä nostattavaa Viagraa ja fiilistä kohottavaa silikonia turboihmisen sisäiselle sankarille. Jumala on yltiöyksilön itserakkauden fitness-luomus ja mittatilaustyö, ylimielisen minän iankaikkisuuden takuu...
Tuossa joku trendikkäästi tuotteistettu myöhäiskapitalismin jumala yrittää rynniä Coca Colan, Nokian ja Mika Häkkisen rinnalle. Minä ajattelen mieluummin Haldór Kiljan Laxnessin romaanihenkilön tavoin: "Meidän jumalamme on se joka jää jäljelle kun kaikki jumalat on lueteltu ja sanottu: ei, ei se ole hän, ei hän, ei hän."
Kun olin lapsi, maailmasta ja elämästä piti huolen kristittyjen jumala. Nuorena "jumalattomana" taistolaiskommunistina tiesin ja "tiedostin", mistä maailmassa ja elämässä on kysymys. Sen jälkeen elämä on usein tuntunut harhaan kulkemiselta ja maailma eksytykseltä.
Minulta puuttuvat sekä usko että tieto. Minulle lankeavat epäilyn lahja ja epäuskon taakka. Epätoivo, kieltäminen ja "synti" tuntuvat olevan ainoita yhteyksiäni jumalaan. Hortoilen jossakin epäjumalienkin selän takana.
Jahve on liian tärkeilevä ja Allah liian suuri. Minun jumalani tallaantuu uskonkiihkoilijoiden ja oikeaoppisten leuhkaan uskonvarmuuteen. Jumalaparkani löytyy uskonnollisten, ateististen, poliittisten ja tieteellisten tiukkapipojen uhrien joukosta. Kerskauskollaan fundamentalistit naulaavat jumalani ristille.
En rakasta itseäni enkä ihmistä ainakaan niin paljon, että pyrkisin tekemään jumalasta itseni kaltaisen, ihmismäisen, inhimillisen tai persoonallisen. Ihminen ei ole kaiken mitta.
Ajattelen jumalan joksikin sellaiseksi, mitä en saa kiinni käsitteilläni enkä määritelmilläni. En siis tiedä, mitä, mikä tai millainen jumalani "oikeasti" on. En tiedä edes, että jumalani "on" tai "ei ole". "Kenties on usko olemattomaan jumaluuteen korkeinta", piruilee minulle Stanislaw Jerzy Lec.
Minun pyhäni on niin korkea ja niin syvä, etteivät sitä yletä pilaamaan eikä häpäisemään ateistit eivätkä muut uskovaiset, eivät kirkot, eivät elämä eikä kuolema. Jumalani on niin abstrakti, niin maailmasta irtireväisty, ettei kukaan eikä mikään voi tehdä siitä pikkusieluista kuvatustaan eikä kieltää sitä.
Ns. tosiuskovaisten mestarointi jumalallaan ei ehkä häpäise eikä pilkkaa jumalaani - mutta minua ja minun pyhääni tuo jumalahumalainen meuhkaaminen loukkaa, enemmän kuin kökköateistien tieteisuskovainen urputus.
Ongelma on se, ettei korkealla pyhälläni ja hienolla jumalallani ole juuri mitään tekemistä juuri minkään kanssa. Näin tavattoman tahrattomat ideat eivät tule lihaksi. Kenties niistä kuitenkin on piikiksi (epä)uskonvarmuuden "hengelliseen" tai hengettömään läskiin.
Hyvä puoli on se, ettei ole niin väliä, uskonko minä tällaiseen jumalaan, jumaluuteen tai jumalan ideaan vai en: ei kai ylen ylimaallinen jumala mokomasta pikkuseikasta piittaa.
Jos en minä lillu uskossa enkä hillu ilosta jumalan niin sanotun olemassaolon vuoksi, niin eipä taida jumalallakaan olla paljon riemuittavaa minun olemassaoleskelustani. Ja tällainen hengellinen itsetyydytys ja sielukas hippaleikki vain jatkuu...
Kauko Tuovinen, vähemmän vapaa ajattelija?
Seuraava juttu: "Luonnollinen"