Eräänä perjantai-iltana lähdin ystävieni kanssa kapakkaan. Minulla oli vakaa aikomus löytää vihdoinkin ratkaisut erinäisiin ihmiskuntaa piinaaviin ongelmiin, kuten sotiin, nälänhätiin, rikollisuuteen jne., sekä juoda samalla yksi, kaksi tai korkeintaan kolme tuopillista olutta. Olutta kului kuitenkin huomattavasti suunniteltua enemmän, ja innostunut puolihuutopuhuminen vaati paljon tupakkaa.
Koska olen keskivertojunttia kansainvälisempi henkilö, oli minun myös tarjottava savukkeita oikealle ja vasemmalle, joten jouduin käymään pariinkin otteeseen pankkiautomaatilla lisärahan haussa.
Aamulla heräsin takovaan päänsärkyyn ja hirvittävään tupakkayskään. Jääkaappi oli tyhjä ja aspiriinit lopussa. Pankkikortti oli onneksi tallella, ja koska olin nukkunut vaatteet päällä, suoriuduin nopeasti ulos ja lähimpään Leoniaan. Työnsin korttini automaattiin pyytäen satasta, ja odotin jännittyneenä vastausta. Se oli pelätynlainen, eli tililläni ei ollut tarvittavaa katetta. Palasin kotiin ja heittäydyin vuoteelle potemaan. Mikä nyt lohdutukseksi?
Kun
asiat ovat huonosti, pitää tietysti ajatella niitä, joilla on
vieläkin kurjempaa. Uskovaisiin ryyppykavereihini verrattuna pääsin todella
vähällä. Minua eivät uhanneet kaikkivaltiaan viha, taivaspaikan menetys eikä
iankaikkinen kadotus. Minun ei tarvinnut anella kaikkivaltiaalta anteeksi
sitä, että olin tärvellyt omaa terveyttäni ja tyhjentänyt oman pankkitilini.
Päänsärky ja parin päivän näkkileipäkuuri olivat tekoni ainoat seuraamukset.
Näistä aatoksista piristyneenä kävin suihkussa ja aloitin perinteiset ateistiset katumusharjoitukset siivoamalla asuntoni. Sitten lähdin pitkälle kävelyretkelle, hengitin syvään raitista ilmaa ja katselin kuinka aurinko laski Näsijärveen. Maailma oli jälleen kaunis ja ihmeellinen. Mennyt oli mennyttä ja huominen kirjoittamaton lehti.
Olen usein pakosta tekemisissä erään henkilön kanssa, josta en lainkaan pidä. Antipatia on melko syvää ja molemminpuolista.
Istuimme
kerran hänen autossaan matkalla jonnekin, kun tulin sanoneeksi
jotain hieman ilkeää, joka näytti osuvan hänen heikkoon kohtaansa todella
satuttaen. Olin loukannut häntä. Yllätyksekseni tunsin vahingonilon
asemesta palleassani, aivan kylkiluiden alapuolella voimakkaita,
epämiellyttäviä pistoksia. Olinko tulossa kipeäksi?
Ikävät pistokset tuntuivat vielä illalla. Asiasta ei ollut enää pienintäkään epäilystä. Minulla on kuin onkin omatunto, ja se oireilee pallean seudulla tuntuvina kipuina.
Kohtele muita, niin kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan, on yhä käyttökelpoinen, kristinuskoakin vanhempi ohje. Olin rikkonut sitä vastaan, mutta koska olen ateisti, en ollut kuitenkaan tehnyt niin sanottua syntiä. Minun ei tarvinnut tuhlata aikaani rukoilemiseen eikä syntini anteeksianelemiseen, joten aloin välittömästi miettiä, miten voisin parhaiten hyvittää tekoni.
Se oli lopultakin hyvin yksinkertaista. Kun seuraavan kerran tapasin loukkaukseni kohteen, sanoin hänelle pari ystävällistä, arvostavaa sanaa. Yllättävältä taholta saatu tunnustus selvästi ilahdutti häntä, ja kaltaistemme vihahenkilöiden suhteissa tapahtunut liennytys sai ihmiskunnan tulevaisuudenkin näyttämään suorastaan ruusuiselta, eikä täydellinen maailmanrauhakaan enää tuntunut utopialta.
Seuraava juttu: Ateismi nousee