"Ihmisillä, joilla ei ole menneisyyttä, ei ole myöskään tulevaisuutta." Tämä arabialainen sananlasku tulee joskus mieleeni, kun kuulen jonkun vapaa-ajattelijan vakaumuksen syvällä rintaäänellä julistavan, että kristillisen kulttuurin aikaansaannoksilla ei ole hänelle mitään annettavaa ja että esimerkiksi kirkkorakennukset joutavat hänen puolestaan mätänemään, ellei kirkko kykene pitämään niitä kunnossa omin varoin.
Vanhimpia Suomessa säilyneitä rakennuksia ovat linnojen ohella keskiaikaiset kivikirkkomme. Voiko joku tosiaan olla sitä mieltä, ettei vaikkapa 1400-luvulta peräisin olevalla rakennuksella ole yleistä arvoa? Tai ettei Tampereen upea Tuomiokirkko Simbergin freskoineen kaikkineen kuulu kansallisiin taideaarteisiimme?
Useimmat myöntänevät, että kirkollisetkin merkkirakennukset ovat kansallista omaisuuttamme, jonka ylläpitämisestä yhteiskunnan - meidän kaikkien - tulee vastata, samoin perustein kuin yleensäkin kulttuurihistoriallisesti arvokkaiksi katsottujen rakennusten ylläpidosta. Myös arkkitehtuuriltaan vähämerkityksisemmät kirkot ovat usein keskeinen osa paikallista historiaa.
Kulttuurihistoriallisten arvojen lisäksi kirkkorakennuksiin liittyy inhimillisiä arvoja: kauneuskokemuksia, tunne-elämyksiä, muistoja... Kun esimerkiksi katselee vanhan kirkon porttiin ikuistettuja rakentajien nimiä tai puupenkkeihin kuluneita takamuksenkuvia, menneiden vuosisatojen ihmiset tuntuvat yhtäkkiä hyvin läheisiltä ja todellisilta. Sellainen kokemus antaa nykyajan ihmiselle terveellistä aikaperspektiivin tajua.
Vaikka emme hyväksykään aatetta, jonka kunniaksi kirkot on rakennettu, voimme vilpittömästi ihailla ja kunnioittaa rakentajien käden jälkeä. Kirkot eivät pudonneet taivaasta, vaan ne luotiin ihmisen työllä. Vuosisatoja kestäneet kiviseinät, tasaisesti veistetyt hirret, loisteliaat kattokruunut, värikkäät maalaukset, mielikuvitukselliset puuleikkaukset - työn jälki julistaa rakentajan kunniaa ja ihmisen luovaa voimaa.
Seuraava juttu: Uskonnot ovat sotien siemeniä