Papin ja pakanan keskustelut jatkuvat myös vuonna 2007. Nyt formaatti on hivenen erilainen kuin vuonna 2006. Tänä vuonna kirjoitamme yhdessä sovitusta aiheesta ilman, että näemme toistemme juttuja eli emme siis viime vuoden tapaan vastaa toistemme kirjoituksiin. Näin kirjoituksista tulee enemmän kirjoittajansa näköisiä. Toivottavasti lukijoille avautuu uusia näköaloja kummankin puolen maailmankuvaan ja ajatteluun. Keskinäinen ymmärrys ja toisen olemassa olon hyväksyminen on edellytys rauhanomaiselle rinnakkaiselolle.
Valtionkirkon, eli evankelis-luterilaisen kirkon asemaa voidaan tarkastella ainakin kahdelta kulmalta: perinne ja tasa-arvo. Kirkko on perinteinen instituutio Suomessa ja joidenkin mielestä tämän takia evankelis-luterilaisen kirkon pitäisi voida säilyttää sen nykyiset erityisoikeudet. Perustelu on varmaakin jossain mielessä toimiva, perustuuhan se ajatukseen, että saavutettuja etuja ei saa ottaa pois, vaikka maailma ympärillä muuttuisi. En ole aivan varma, ovatko perinteeseen vetoajat ajatelleet asian aivan loppuun. Yhteiskunta, jossa mikään ei muutu on lähellä totalitaarista yhteiskuntaa: jos joku uskaltaa nostaa päätään ja kyseenalaistaa vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä, lyödään hänet heti maahan.
Jos perinteeseen vetoajilla olisi ollut valta päättää yhteiskunnan suunnasta, olisi yhteiskunta hyvin erinäköinen, kuin millaisena sen nykyään ymmärrämme. Työväestö eläisi orjan asemassa, naisten ja miesten tasa-arvosta ei edes puhuttaisi ja homot pysyisivät tiukasti kaapissa, jos mielisivät säilyttää henkensä. Jos näissä tärkeissä yhteiskunnallisissa asioissa ei ole noudatettu niiden ihmisten tahtoa, jotka pitävät perinteitä kaiken lähtökohtana, niin on jokseenkin typerää vedota perinteeseen valtionkirkkoinstituutin säilyttämiseksi. Maailma ei vain toimi niin kuin perinteenkannattajat toivovat kun yhteiskunta muuttuu, niin myös erilaisten yhteisöjen aseman on muututtava.
Kristinuskohan on saavuttanut asemansa maailmalla ja varsinkin Suomessa enemmän ja vähemmän väkivaltaisesti ja ihmisoikeuksia polkien. Voidaanko tämä historiallinen fakta tietäen hyväksyä, että kirkko saa pitää saavutetun ja perinteellä perustellun asemansa yhteiskunnassa? Vastaus on yksinselitteisesti - ei! Jos hyväksyy kirkon nykyisen aseman, niin hyväksyy sen, että rikollinen saa hyötyä rikoksestaan.
Nykyaikaisempi ja demokraattisempi tapa pohtia evankelis-luterilaisen kirkon asemaa on tasa-arvo. Onko oikein, että yhdellä kansanryhmällä on selvästi enemmän oikeuksia kuin muilla? Kristinuskovaiset näyttävät olevan Suomessa selvästi etuoikeutetumpia kuin vaikka uskonnottomat tai muiden pienempien uskontojen kannattajat.
Vakaumusten tasa-arvo lähtee ajatuksesta, että millään katsomusryhmällä ei ole mitään erityisoikeuksia. Vakaumusten tasa-arvo ei ole sen kummallisempi ajatus kuin vaikka naisten ja miesten välinen tasa-arvo, eihän miehillä ole mitään laissa määrättyjä erityisoikeuksia suhteessa naisiin. Kyvykkyys ratkaisee elämässä onnistumiset, ei mitkään ennalta määrätyt etuoikeudet.
Evankelis-luterilaisen kirkon epätasa-arvoinen asema muihin vakaumuksiin lähtee niin merkittävästä dokumentista kuin Suomen valtion perustuslaista. Kirkko on myös julkisyhteisö, joten se rinnastetaan valtioon, kuntiin tai muihin julkisen vallan toimijoihin. Eduskunta säätää evankelis-luterilaisen kirkkolain, mutta kuitenkin niin, että se voi vain hyväksyä tai hylätä kirkolliskokouksen esityksen, eikä muuttaa siitä edes pilkun paikkaa. Merkittävin etuoikeus on luonnollisesti kirkollisveron kerääminen valtion toimesta ja kirkollisveron veroluonteisuus.
Evankelis-luterilaisen kirkon kohdalla ei siis puhuta vain näennäisistä etuoikeuksista, vaan todellisista vallan välineistä. Kirkko olisi aivan toisenlainen, mikäli sillä ei olisi näitä vallan symbolien tuomia taloudellisia resursseja ja lainmukaisia oikeuksia. Tasa-arvoisuus on kaukana, kun verrataan evankelis-luterilaisen kirkon oikeuksia muiden vakaumusten oikeuksiin. Uskonnottomat ovat tässä arviossa huonoimmassa asemassa. Uskonnottomien yhteisöt ovat aivan tavallisia yhdistyksiä, toisin kuin uskonnolliset yhteisöt. Tämä jo itsessään antaa ymmärtää, että uskonnollinen vakaumus olisi jotenkin arvokkaampi kuin uskonnoton.
Euroopan neuvosto kertoo uudessa suosituksessaan, että kirkon ja valtion erottaminen on yksi Euroopan yhteisistä, kansalliset erot ylittävistä arvoista. Suositukseen kylläkin tuli Suomen edustajien vaatimuksesta lisäys, joka ottaa huomioon jäsenvaltioiden erilaisen käytännöt hoitaa valtion ja kirkon suhteet. Valtion ja kirkon suhde ei saa olla Euroopan ihmisoikeussopimuksen vastainen.
Onkin hyvin mahdollista, että käymme vielä oikeutta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa Suomen valtiota vastaan sen valtionkirkkokytköksistä. Kaiken kaikkiaan Euroopan neuvoston suositus oli todella tervetullut signaali. Me valtion ja kirkon erottamista vaativat emme ole mitään erikoisia änkyröitä, jotka vaadimme omituisia asioita, vaan olemme aivan keskellä eurooppalaisia arvoja, toisin kuin valtionkirkon kannattajat, jotka elävät menneessä.
Kirkon nykyinen julkisoikeudellinen ja verotuksellinen asema on mielestäni perusteltu seuraavista syistä
Kirkko tarjoaa tasapuolisesti palveluitaan jokaiselle halukkaalle suomalaiselle. Kirkkoon kuulumattomat sanovat, että eivät käytä eivätkä tarvitse mitään kirkon palveluja, mutta sanomisistaan huolimatta suurin osa esim. hautaan siunauksista suoritetaan kirkollisesti omaisten pyynnöstä. Avioliiton siunauksia pyydetään vuosittain satoja, vaikka parit vihitään maistraatissa. (On muuten koomista, että homoliittojen siunausta vaativat myös sellaiset ihmiset, jotka eivät edes kuulu kirkkoon tai halua kirkollista siunausta). Useimmat nuoret haluavat käydä rippikoulun, vaikka eivät kirkkoon kuulu tai edes siihen liity. Perheasiain neuvottelukeskukset ovat auki ilmaiseksi jokaiselle apua pyytävälle suomalaiselle vakaumuksesta riippumatta. Sama etuoikeus koskee kirkon diakoniapalveluja, sielunhoitopalveluja, päihdetyötä, vankilatyötä jne.
Jokainen saa valita, haluaako tulla kirkon tilaisuuteen vai ei. Jos ja kun tarjolla on hengellistä antia, niin kukin saa valita, haluaako uskoa vai ei. Pakkokäännyttämisestä on nykyaikana turha puhua. Verotusoikeudesta kirkkoon kuulumattomien kohdalla voitaisiin luopua, jos jokainen heistä sitoutuisi olemaan käyttämättä tai osallistumatta yhteenkään kirkon palvelumuotoon. Haluaisin vain nähdä, miten Suomessa suhtauduttaisiin, jos kirkon ovilla, kastetilaisuuksissa, hautajaisissa tai muissa tilaisuuksissa olisivat paikalla portsarit, jotka tarkistaisivat kirkkoon kuulumisen. Varmasti kohta huudettaisiin ihmisoikeuksien puolesta, vaikka kirkkoon ei halutakaan kuulua.
Niin kauan kun kirkkoon kuuluu Suomessa reilusti yli 50 % kansasta, niin sen verotuksellinen asema on mielestäni perusteltu. Yli 50 %:ssa voidaan sanoa, että kirkolla on kansan enemmistön tuki takanaan. Vertailuksi voimme ottaa Suomen suurimmat puolueet, joiden kannatus on noin 23 % äänestäneistä. Suomen suurin puolue saa koko kansan äänistä noin 0,5 miljoonaa. Keskimäärin kolme puoluetta, joiden yhteenlaskettu äänimäärä on noin 1,2 miljoonaa, muodostavat hallituksen, joka päättää kaikkien 5 miljoonan asioista. Kirkkoon kuuluvien osuus koko kansasta on edelleen noin 3,5 miljoonaa. Jos nämä maksavat noin 1,2 % veroa kirkolle, niin se on aika vähäpätöistä verrattuna 20 %:iin veroja, joita keskivertosuomalainen maksaa valtiolle, halusipa sitä sitten tai ei.
Kirkon asema on myös perusteltu suomalaisen kulttuurin sekä säilyttäjänä että luojana. Jos otamme huomioon Suomen kirkon lapsi- ja nuorisotyön, musiikkityön, diakonia- ja vanhustyön sekä erilaisen kulttuuritarjonnan osana koko yhteiskunnallista kokonaisuutta, niin sen arvoa ja merkitystä ei voi pyyhkiä pois. Lisäksi kirkko on omilla ja omien jäsentensä arvoilla antamassa hyvin vahvan positiivisen panoksen koko yhteiskunnan toiminnalle. Minusta nämä syyt ovat varsin riittävät kirkon nykyisen aseman säilyttämiselle.
Tuntuu, että kirkosta eroamiseen yllyttämisen taustalla on valitettavasti perisuomalainen kateus. Jos ei minun yhdistykselläni ole verotusoikeutta, niin ei kyllä muillakaan. Luulisi, että vapaa-ajattelijat olisivat tyytyväisiä. Monilla yhteiskunnan tahoilla heidän suosimansa ja ajamansa teknokraattis-tieteellinen maailmankuva on täysin hallitseva ja suurin osa Suomen hallituksenkin päätöksistä tehdään tämän ajatusmaailman pohjalta. Jos se 20 % veroja kerätään ja käytetään vapaa-ajattelijoiden (Mikäköhän on heidän vakaumuksellinen osuutensa väestöstä) toivoman maailmankuvan pohjalta, niin luulisi, että kirkon keräämä 1,2 % ei kaataisi heidän purttaan, mutta näköjään kaataa.
Ruotsissa muutettiin valtion ja kirkon suhdetta vuonna 2000. Ruotsissa verohallinto kantaa edelleen kirkon jäsenmaksut, mutta se ei ole enää varsinainen vero.
Tanskassa ja Norjassa paikallisen luterilaisen kirkon keskushallinto on hyvin vähäinen ja valtion käsissä.
Ranskassa, Alankomaissa ja Belgiassa ei ole valtionkirkkoja. Valtioilla saattaa olla joitakin erillissopimuksia joidenkin uskontokuntien kanssa.
Espanjassa ja Portugalissa katollisella kirkolla on johtava asema. Espanja on määrätietoisesti pyrkinyt vähentämään kirkon valtaa yhteiskunnassa.
Vaikka katolisen kirkon päämaja, eli Vatikaani sijaitsee Italiassa ei Italian valtiolla ole varsinaisia ja virallisia kytköksiä katoliseen kirkkoon. Italiassa pidetään Vatikaanin puuttumista politiikkaan hyvin sopimattomana.
Saksan valtiolla on erillissopimus katolisen kirkon kanssa. Tämä sopimus antaa joitakin erityisoikeuksia kirkolle, mutta ei varsinaisesti tee siitä valtionkirkkoa.
Isossa-Britanniassa kuningas on Anglikaanisen kirkon pää. Tällä ei ole ollut kirkon menestymisen kannalta mitään merkitystä, Anglikaaninen kirkko on nykyään hyvin heikko Isossa-Britanniassa.
Seuraava juttu: Apin Palsta Islam ja Eurooppa