Aamulehdessä 17.1. olleessa nimimerkin "Kaikella on rajansa" mielipidekirjoituksessa oli mm. seuraava otaksumana pitämäni virke: "Jos Jumala ottaa pois siunauksensa meiltä, olemme varmasti hukassa."
Omalta osaltani olen ollut ateisti jo 15-vuotiaasta lähtien (nyt n. 60 v.) ja kirkosta erossa yli 30 vuotta.
En ole pyytänyt enkä kaivannut Jumalan siunausta. Silti olen melko tyytyväinen elämääni.
Voisiko se ehkä johtua siitä, että Jumala on kuitenkin salaa ja pyytämättäni siunannut minua? Olen kyllä elänyt mielestäni lakeja kunnioittaen ja korkeaan moraaliin pyrkien.
Minun on ollut pakkokin, koska en ole tietenkään harrastanut iltarukouksia, joissa olisin pyytänyt ja saanut anteeksi päivän synnit.
Minua askarruttaa nyt vaikea kysymys.
Kumpi on tosiuskovaisten mielestä otollisempi Jumalalle: sekö joka ei halua tai pysty välttämään syntien tekemistä, mutta saa ne aina rukoiltuaan anteeksi ja täten puhtaan omantunnon, vai se, jolla ei kerta kaikkiaan ole varaa tehdä mitään syntistä, koska ei voi anoa ja saada anteeksiantoa, kun ei usko Jumalaan? Voisiko joku uskossa oleva antaa vastauksen?
Minun uskoni on, että en usko Jumalaan ja uskon myös pysyväni autuaana tässä uskossa.
Ehkä nimimerkin suojassa uskonasioista kirjoittelevat eivät aina oikein itsekään usko ajatuksiinsa, kun eivät kehtaa ilmoittaa nimeään.
Kalevi A. Nieminen (Julkaistu Aamulehdessä 22.1.2001)
Seuraava juttu: Erkin elämä, osa 10 (sarjakuva)