äidinkielen kirjoitelma Tampereen aikuislukiossa 1998 eli näyte siitä, mitä saattaa seurata, kun ainekirjoituksessa annetaan uskonnollinen aihe mutta ei uskonnotonta.
Aikoinaan jumala jyrähteli ukkosena taivaalla, joskus jopa polttaen salamoillaan metsiä ja
asumuksia. Tämä tietysti säikäytti ihmiset nöyriksi ja kuuliaisiksi. Myös laulaminen on
kuulunut jumalan puhetapoihin. Tätä tapaa käytti Väinämöinen laulaessaan suohon
Joukahaisen. Jumala on myös karjahdellut karhuna, metsänjumala Tapiona, suomalaisissa
metsissä. Ahti, meren jumala, puhui aaltojen pauhussa. Siihen aikaan jumala vielä uskalsi
käyttää omaa ääntään. Ja se olikin puhetta se.
Nykyään jumala ei juuri omaa ääntään rohkene käyttää ainakaan ihan julkisesti. Mistä lie moinen arkuus kaikkivaltiaaseen iskenyt, sen seikan ovat herrat suuressa viisaudessaan tehneet ihmisjärjelle käsittämättömäksi. Mutta kuten jo sanassakin sanotaan: tutkimattomat ovat herran tiet. Ja herrathan eivät tunnetusti kaikkia tekosiaan kommentoi. Tokihan yksinvaltaisella jumalalla pitää olla avustajansa ja edustajansa, joiden välityksellä hoidella puheensa. Papeilta, jumalan virallisilta edustajilta, tämä tehtävä hoituu hyvinkin kiitettävästi. Heillä kun on sana hallussaan. Ja sitä sanaa tulee pitkään ja vuolaasti. Siinä muuttuu jumalan julmuus lempeydeksi, vallanhalu ja itsekeskeisyys rakkaudeksi, paha hyväksi. Mihin jumala joutuisikaan ilman pappeja?
Jumala muuttuu aikojen saatossa. Valtaapitäväthän loivat jumalan omaksi kuvakseen. Siksipä jumalan puheetkin ovat niin moninaiset, ja ristiriitaiset, ettei niitä voi ihmisjärki käsittää.
Liisa Louhivuori
Kuvitus: Juha Seitz