Vapaa-ajattelijain liitto ry

Jeesuksen arvoitus

Vapaa-ajattelijan käsikirja
Kannanottoja
Tietoa
Jäsenyhdistykset
Jäsenhakemus
Lähetä kortti
Linkkejä
 
Vapaa Ajattelija -lehti
 
[sivukartta]
 

Oliko olemassa ihmistä Jeesus Nasaretilainen?

Earl Doherty

Onko kristillinen usko ollut monumentaalisen väärinkäsityksen uhri 19 vuosisataa? Tutkimusmatka kiehtovaan kysymykseen kristinuskon synnystä: alkoiko se ihmisestä vai myytistä? 


Sisältö

Johdanto

Osa yksi: Hiljaisuuden salaliitto

Osa kaksi: Kuka oli Jeesus Kristus?

Osa kolme: Jeesus Nasaretilaisen kehitys

Jälkikirjoitus

Kirjallisuutta, selityksiä (toim. kääntäjä)

Tekijällä on kaikki julkaisuoikeudet. Henkilökohtaisia kopioita saa tehdä, kunhan tekijä on mainittu. 


JOHDANTO 

Vuoden 2000 lähestyessä mielenkiinto historiallista Jeesus kohtaan on räjähtämässä. Lähtien fundamentalistista piireistä, jotka odottavat Jeesuksen paluuta toisen vuosituhannen päättyessä ja päätyen moderneihin liberaaleihin tiedemiehiin, jotka eivät ole juuri muut tehneet, kuin vieneet häneltä hänen jumaluuttaan, olemme tälle Jumalan pojalle ja juutalaiselle saarnaajalle omistettujen henkilökuvien ja hurskastelujen tulvassa. Länsimainen maailma on lähes Jeesus-kuumeessa.

Ehkä ensimmäistä kertaa historiassa Uuden Testamentin tutkimuksen kenttä on epäjärjestyksessä. Sen kaikkein progressiivisin oppineiden piiri, ryhmä, joka tunnetaan Jeesus-seminaarina, on äskettäin tullut tulokseen, että Jeesuksen ruumis, kaukana siitä, että olisi noussut kuolleista, onkin todennäköisesti mädäntynyt tuntemattomaan hautaan, ja että kristillinen liike ei lähtenyt liikkeelle vakaumuksesta, että Jeesus olisi ruumiillisesti noussut kuolleista. Konservatiivisemmat tahot vastustavat raivokkaasti tällaisia trendejä, ja jopa populaarijulkaisuista kuten Bible Review on muodostumassa taistelukenttiä sisällissodalle, jossa kristilliset oppineet, kaikilta puolilta, ovat rusikoimassa toistensa pätevyyttä ja rehellisyyttä, ja jossa vankeja ei oteta.

Mutta uudessa historiallisen Jeesuksen etsimisessä kaikkein tärkein kysymys on unohdettu. Onko länsimainen kulttuuri ollut historian suurimman väärinkäsityksen uhri? Voisiko syynä siihen, että jokainen sukupolvi voi keksiä uudelleen oman kuvansa Jeesuksesta, ja siihen, että tutkijoiden joukot voivat päätyä radikaalisti erilaisiin kuviin kristinuskon perustajasta, olla se, ettei ole olemassa todellista ihmistä, jota saada esille, ei historiallista hahmoa, joka kontrolloisi loppumatonta etsintää? Jos todistusaineisto on niin häilyvää, niin avointa tulkinnoille, eikö tämän kysymyksen tulisi olla työjärjestyksessä ensimmäisenä? Jeesus-seminaari, alkuharkinnoissaan 80-luvun alussa, väittää ottaneensa huomioon tämän kysymyksen, mutta se ei päätynyt juuri muuhun kuin korttien heittämiseen pöytään. Jos nämä tiedemiehet olisivat tutkineet varhaisia kristillisiä asiakirjoja tästä näkökulmasta samalla innostuksella ja intensiteetillä, minkä he omistivat useiden vuosien aikana ensin Jeesuksen sanontojen ja sittemmin tekojen autenttisuuden tutkimiseen, olisivat he saattaneet huomata, miten hataralla pohjalla heidän työnsä on, ja ymmärtää, miksi kysymys siitä, oliko Jeesus todella olemassa, ei suostu väistymään.

Ajatus, että kristinusko on saattanut syntyä ilman historiallista Jeesusta, nousi pintaan 18. vuosisadan lopulla eräiden Ranskan vallankumouksen aikaisten filosofien toimesta. Saksassa, muutama vuosikymmenen myöhemmin, D. F. Strauss ja Bruno Bauer laskivat perustuksen teorialle luokittelemalla suuren osan Jeesuksen tarinasta "mytologiaksi" ja evankeliumit "kirjallisiksi tuotteiksi". Bauer päätyi epäilemään Jeesuksen historiallisuutta. Mutta vasta viime vuosisadan vaihteessa alkoi kysymyksen yksityiskohtainen tutkimus vakavasti. Siitä asti on kourallinen maineikkaitta tutkijoita jokaisesta sukupolvesta kieltänyt kerta kaikkiaan evankeliumien Jeesuksen minkäänlaisen olemassaolon: mm. J. M. Robertson Englannissa, Arthur Drews Saksassa, Paul-Louis Couchoud ja Prosper Alfaric Ranskassa, ja useat muut. Viimeksi G. A. Wells, Lontoon yliopiston saksankielen professori, on julkaissut neljä kirjaa tästä asiasta, valaisevan kristillisen kirjallisuuden, erityisesti evankeliumien, läpileikkauksen, joka paljastaa miten vähäinen ja haihtuva on Jeesus Nasaretilaisen tarinan historiallinen pohja.

Oma tutkimukseni tällä alueella palautuu 12 vuoden taakse, jolloin minulle ensi kertaa tuli vastaan Wellsin teoria vakavasti esitettynä. Vaikkei minulla ole takanani Uuden testamentin tutkimuksen muodollisia opintoja, minulla on arvosana vanhan ajan historiasta ja klassisista kielistä, joka on antanut minulle auttavan kreikankielen taidon, jota olen täydentänyt heprean ja syyrian kielen perusteilla. Uuden testamentin lisäksi (joka edellyttää paljon myös Vanhaa Testamenttia) olen tutkinut perusteellisesti kaikki ei-kanoniset kristilliset dokumentit, 2. ja 3. vuosisadan apologeetat, kaikkea relevanttia aikakauden juutalaista pseudepigraphiaa (ts. toisen, yleisesti tunnetun, muinaisen kirjoittajan nimissä myöhemmin kirjoitettuja kirjoituksia), yhdessä Kuolleen Meren kääröjen kanssa, ja lisäksi paljon kristillistä gnostilaisuutta. Lisäksi olen tutkinut Filonia, keskistä platonismia ja muita filosofeja, asiaan vaikuttavia vanhan ajan historioitsijoita, kreikkalaisia mysteeriuskontoja ja aikakauden yleistä uskonnollista ajattelua. Vaikka en voikaan väittää omaavani täydellistä asiantuntemusta kaikilla näillä alueilla, ne, jotka asettavat liiaksi painopisteen evankeliumeihin yrittäessään saattaa esille historiallista Jeesusta tai todistaa hänen olemassaoloaan, ovat naiiveja.

Tutkimukseni johtivat minut perustavanlaiseen erimielisyyteen Wellsin kanssa. (Hän on ainoa edustava edellisen sukupolven "myyttiteoriasta" kirjoittanut; aiempia teorian kannattajien teoksia on tavallisen lukijan vaikea saada käsiinsä, joten en viittaa niihin). Wells esittää, että Paavali ja hänen aikalaisensa uskoivat, että "Jeesus" oli elänyt huomaamattomasti tuntemattomassa paikassa menneisyydessä, ehkäpä kaksi tai kolme vuosisataa ennen heidän aikaansa. Probleemana on, ettei UT:n kirjeistä löydy sen enempää evidenssiä sille, että Paavalilla olisi ollut mielessään tällainen hahmo, kuin sille, että hänellä olisi ollut tietoa Jeesus Nasaretilaisesta, joka olisi elänyt Herodes Antipaan hallinnon aikana. Pikemminkin kaikki Paavalilla viittaa uskoon kokonaan jumalalliseen Poikaan, joka "eli" ja toimi hengellisessä olomuodossa, samanlaisessa myyttisessä maailmassa, missä kaikki muutkin ajan pelastavat jumalat näyttävät toimineen. (Kukaan kreikkalainen tai roomalainen ei uskonut, että Mithras olisi tehnyt tekonsa maan päällä, tai että teurastettu härkä olisi ollut historiallinen). Tämän näkökulman avulla kristinuskon voi nähdä sopivan mukavasti ympäröivään miljööseen, aikansa lapsena. Se myös mahdollistaa sen, että voimme lukea ja ymmärtää Paavalia hänen kaikessa hengellisessä moninaisuudessaan (historiallisesta näkökulmasta, tietystikin) ja saavuttaa läpikotaisen kuvan hänen uskonsa sisällöstä. Kunhan varhainen kristillinen usko on nähty oikeassa valossa, on auennut kokonaan uusi ikkuna aikakauden uskonnolliseen henkeen, koska kristinusko oli tämän hengen suuri syntetisoija ja tulkki. Mutta jos haluamme itsepäisesti nähdä varhaisen kristillisen uskon jonain outona poikkeuksena verrattuna aikakauden taustauskomuksiin, kuva jää ikuisesti puutteelliseksi.

Nykyään kaksi seikkaa estää meitä ymmärtämästä Paavalin uskoa Jeesukseen kokonaan hengellisenä hahmona. Ensimmäinen on tosiasia, että se perustuu kuvaan maailmankaikkeudesta, joka on täysin vieras modernille näkemykselle. Toiseksi emme kykene tajuamaan, kuinka pyhät kirjoitukset, siten kuin niitä tulkittiin tietyissä piireissä Paavalin päivinä, saattoivat tuoda esiin piirteitä taivaallisesta Kristuksesta, jotka meistä näyttävät "historiallisilta". Viittaan sellaisiin kohtiin kuten Room. 1:3, jossa Kristus on "Daavidin sukua", tai Gal. 4:4, jossa hän on "naisesta syntynyt", plus muutamiin viittauksiin asioihin kuten Jeesuksen "liha" tai "veri". Näihin kysymyksiin olen pyrkinyt ottamaan kantaa ja tarjoamaan ymmärrettävän selityksen.

Tällä Web-sivulla vierailija saa luettavakseen äskettäin (1996) kirjoitetun neljän artikkelin sarjan, jolle on annettu otsikko "Jeesuksen arvoitus", ja joka on ilmestynyt aikakauslehdessä "Humanist of Canada". Lehti on Kanadan johtava humanistinen aikakauslehti, joka ilmestyy 4 kertaa vuodessa, ja jossa on artikkeleita ja ja muuta materiaalia sekulaarisesti ajatteleville: etiikkaa, tiedettä, poliittisia kysymyksiä, raamattututkimusta ynnä muuta. Itse humanistina työskentelin läheisessä yhteistyössä aikakauslehden toimittajien kanssa tämän artikkelisarjan julkaisemiseksi.

Ensimmäisessä osassa, "Vaikenemisen salaliitto", esitetään yksityiskohtainen kuva siitä hiirenhiljaisuudesta, joka vallitsee evankeliumien Jeesus Nasaretilaisen ympärillä kristillisessä kirjeenvaihdossa lähes sadan vuoden ajan. Kertaakaan ei Paavali eikä kukaan muukaan ensimmäisen vuosisadan kristillinen kirjeenkirjoittaja samaista jumalallista Jeesusta Kristusta siihen äskettäin eläneeseen historialliseen henkilöön, jonka me tunnemme evankeliumeista. Myöskään he eivät omista esittämään eettisiä opetuksia tällaiselle miehelle. Käytännöllisesti katsoen jokainen muukin evankeliumien esittämä yksityiskohta on samaan tapaan poissa. Jos Jeesus oli "sosiaalinen uudistaja", jonka opetukset aloittivat kristillisen liikkeen, jollaisena modernit liberaalit tutkijat hänet esittävät, miten saattaa tällainen Jeesus täysin puuttua kaikista Uuden testamentin kirjoista, ja vain kosminen Kristus olla löydettävissä?

Tätä puuttuvaa ulottuvuutta varhaisissa kristillisissä asiakirjoissa ei voi ohittaa olankohautuksella, kuten Uuden testamentin tutkijoilla on tapana ollut. Loppuun kuluneet selitykset, kuten että varhaisella kirkolla "ei ollut mitään intressiä" Jeesuksen maallista elämää kohtaan, tai että Paavalin teologia ei sitä edellyttänyt, ovat yksinkertaisesti riittämättömiä, elleivät monessa suhteessa erheellisiä. Oppineet hyvin mielellään parjaavat niin kutsuttua perustelua hiljaisuudella avulla, eli perustelua sillä, ettei jokin kirjoittaja mainitse jotakin asiaa, mutta silloin kuin tyhjiö on näin vallitseva ja silmiinpistävä, sen selityksen tulisi olla laadultaan raudanluja, eikä tällaista ole tarjonnut edes viimeaikaisinkaan tutkimus. Ensimmäisessä artikkelissa aion viitata sellaisiin evankeliumien kirjeiden vaikenemisen yksityiskohtiin, joita on joko vähän tai ei ollenkaan aiemmin huomioitu.

Toinen osa, "Kuka oli Jeesus Kristus", on sarjan ydin, koska se yrittää esittää hengellisen Kristuksen käsitteen, joka oli uskon kohteena Paavalille ja suurelle osalle varhaista kristillistä liikettä. Tämä usko syntyi aikakauden vallitsevista uskonnollisista ja filosofisista ideoista, sekä juutalaisista että kreikkalaisista, jotka koskivat välittävää voimaa Jumalan ja maailman välillä, hengellistä "Poikaa"; se toimi sellaisten maailmankaikkeutta koskevien näkemysten sisällä, jotka on hylätty kauan sitten. Vertaan myös Paavalin Kristusta kreikkalais-roomalaisten mysteeriuskontojen vapahtajiin, ja vaikkei ole enää muodikasta (tai perusteltua) väittää, että paljon siitä, mitä on erityisesti kristillistä, olisi näistä mysteeriuskonnoista peräisin, niin molemmat nämä uskonnollisen ilmaisun muodot ovat haaroja samasta puusta. Näkemällä kristinusko tässä valossa astutaan pitkä askel eräiden Paavalin ajatusten ymmärtämisessä.

Samalla tutkitaan Paavalin Kristusta koskevia sanoja sen osoittamiseksi, että apostolit kuten hän tarjoavat uskoa, joka perustuu Jumalan antamaan ilmoitukseen, pääasiassa pyhien kirjoitusten tulkinnan kautta, jumalallisen inspiraation aikakautena, inspiraation, jolla ei ollut mitään tekemistä lähimenneisyydessä eläneen historiallisen ihmisen kanssa. Toinen artikkeli päättyy toisen johtopäätöksen lyhyeen esittelyyn: että kristinusko, kuten sen varhaisen vaiheen suuri moninaisuus osoittaa, ei syntynyt yhdessä paikassa tiettyyn aikaan, tai yhdestä ainoasta ainoasta lähetystyön aloittaneesta liikkeestä, vaan sen sijaan ilmentyi erilaisissa muodoissa monissa eri lahkoissa ja useilla paikkakunnilla. Määrittelen myös termit "Jeesus" ja "Kristus" siinä mielessä kuin niitä käytettiin tässä varhaisvaiheessa.

Kolmas osa, "Jeesus Nasaretilaisen kehitys", alkaa evankeliuminen tutkimisella. Nämä dokumentit, joiden tutkijat nykyisin myöntävät olevan uskon ilmauksia historian sijasta, on kirjoitettu eri välivaiheiden kautta, eivätkä ne luultavasti ole niin varhaisia kuin traditionaalisesti on oletettu. Pohjimmiltaan ne ovat riippuvaisia yhdestä ainoasta lähteestä, Markuksen evankeliumin varhaisimmasta versiosta. Myöskään niistä ei näy mitään merkkiä laajemmassa kristillisessä maailmassa ennen kuin hyvän matkaa toisella vuosisadalla. Seuraavaksi katson tarkemmin dokumenttia, joka tunnetaan nimellä "Q", jossa ydinsanoma historiallisesta Jeesuksesta opettajana, ihmeidentekijänä ja apokalyptisenä profeettana - jotain täysin muuta kuin Paavalin kultillinen Kristus - on ensimmäiseksi luotu. Ne, jotka väittävät, että kristillinen liike alkoi Jeesuksen opetuksista, sellaisina kuin ne on evankeliumeissa esitetty, eivät ota huomioon tosiasiaa, että tällainen opettava Jeesus tulee meidän eteemme ainoastaan (koska myös Markus perustuu Q-traditioon) tämän kadonneen dokumentin kautta, jonka alkuperäistä luonnetta ja kehitysvaiheita voimme vain hapuillen lähestyä. Tämä artikkeli päättyy sen esittämiseen, miten Markus on kasannut ensimmäisen evankeliumin erillisistä elementeistä, ja sen raamatullisiin ainesosiin ja uskonlahkollisiin piirteisiin.

Minusta tuntui, että sarja vaati "Jälkikirjoituksen", ensinnäkin tarjoamaan erään isomman elementin, jonka poisjättämisestä minua oli kritisoitu, nimittäin Jeesuksesta kertovat ei-kristilliset todistajat, tai pikemminkin niiden puutteen. (On hämmästyttävää, missä määrin energiaa Jeesuksen olemassaolon kysymyksessä suunnataan tähän Josefuksen, Tacituksen ja kumppaneiden sivukiistaan - joka parhaimmillaankin jää ratkaisemattomaksi - kun samaan aikaan kaikkein valaisevin materiaali on itse kristillisissä dokumenteissa). Sitten, ottaen esille saamaani kritiikkiä ja kommentteja matkan varrelta, käsittelen "Viittä virhettä" (kuten niitä kutsun), joita traditionaalisen kristinuskon synnyn ja varhaisten kristillisten asiakirjojen tieteellisen analyysin taustalta löytyy.

(Englanniksi) koko artikkelisarja käsittää noin 20.000 sanaa (tämä johdanto lisäksi noin 2000). Jokainen artikkeli on luettavissa erikseen. Niille, jotka haluavat järkevällä tavalla kommentoida tai kritisoida sarjaa, pyrin parhaani mukaan lyhyesti vastaamaan, vaikka se ei aina välttämättä tapahdu välittömästi. Asiasta, joka on niin monimutkainen ja yksityiskohtiin menevä kuin tämä, artikkelisarja ei pysty juuri muuta kuin ns. raapaisemaan pintaa, ja jatkokeskustelulla Netissä on väistämättä myös rajoituksensa. Tutkimustyöni jatkuu (kaksi kirjaa on työn alla - toinen nimeltään "Jeesuksen arvoitus" - joissa mennään enemmän yksityiskohtiin ja perusteluihin), mutta en ole tarpeeksi naiivi uskoakseni, että viimeinen sana on sanottu. Uskoisin, että jokainen "mystisisti" toivottaa tervetulleeksi valtavirran oppineet tutkimaan voimaperäisesti Jeesuksen myyttiteoriaa ja rehellisesti ottamaan kantaa sen esittämiin argumentteihin. Mutta tämä vaatisi enemmän kannanottoa sisältöön kuin se laimea ja ylenkatsova vastaanotto, jota he menneisyydessä ovat sitä kohtaan katsoneet hyväksi osoittaa. Jeesus-seminaari saattaa huomata, että he ovat järjestelemässä kansituoleja - ei Titanicilla vaan Lentävän Hollantilaisen myyttisellä etukannella.

OSA YKSI: HILJAISUUDEN SALALIITTO

Suurin piirtein vuonna 107 Antiokian kristillinen piispa teki viimeisen, murheellisen matkansa. Sotilassaattueessa Ingnatios matkusti maitse Antiokiasta Roomaan, missä hän oli sen raakalaismaisella areenalla kuoleva marttyyrikuoleman. Matkan varrella hän kirjoitti useille kristillisille seurakunnille.

Trallislaisille hän sanoi: "Sulkekaa korvanne, jos joku saarnaa teille puhumatta Jeesuksesta Kristuksesta. Kristus oli Daavidin sukukuntaa. Hän oli Marian poika; hän oli todella syntynyt, söi ja joi, häntä todella vainottiin Pontius Pilatuksen aikana, todella ristiinnaulittiin ... Hänet myös totisesti herätettiin kuolleista."

Jotain outoa on kuitenkin siinä, että Ignatioksen kirjeessä esiintyy tuonkaltaisia ajatuksia. Jättäkäämme hetkeksi mielestämme evankeliumit, todettuamme kuitenkin, ettei ole hyviä perusteita ajoittaa niitä kuin aivan ensimmäisen vuosisadan lopulle, ja tarkastelkaamme jäljelle jäävää säilyneiden kristillisten kirjoitusten kokonaisuutta, Ignatioksen aikaan asti.

Kaavakuva esittää Paavalin aidot kirjeet, kirjoitettu 50-luvulla; myöhemmin hänen nimissään kirjoitetut kirjeet: kirjeet kolossalaisille, efesolaisille, 2. tessalonikalaisille, kolme pastoraalikirjettä (1. ja 2. Timoteukselle, Tiitukselle); muut Uuden testamentin kirjeet: Jaakobin, Hebrealaiskirjeen, Juudaksen, 1. ja 2. Pietarin, 1.,2. ja 3. Johanneksen; Ilmestyskirjan. Mukaan on otettu myös ei-kanonisia kirjoituksia: 1. Kleemensin kirje, Didache (myöhemmin kutsuttu myös nimellä: Kahdentoista apostolin opetus), Ignatioksen kirjeet ja Barnabaan kirje. Kaikkien näiden dokumenttien ajoitus (kaikki on alunperin kirjoitettu kreikaksi) on vaikea ratkaista ja tässä on esitetty vain arvioituna.

Useita kertoja Ignatios korostaa kirjeissään uskoaan Jeesukseen Marian poikana, miehenä, joka eli Herodeksen aikana ja joka kärsi ja kuoli Pontius Pilatuksen aikana. Jokainen kristitty voi yhtyä siihen, että nämä ovat evankeliumien kertomuksen olennaisia elementtejä, sen lisäksi, miten hänet kuvataan eettisenä opettajana, ihmeiden tekijänä ja taivasten valtakunnan tulemisen apokalyptisenä saarnaajana. Ja kuitenkin, kun astumme evankeliumien ulkopuolelle, ensimmäisen vuosisadan kirjeiden paljon ohuempaan ilmapiiriin, kohtaamme suunnattoman arvoituksen.

Ennen Ignatiosta ei ole löydettävissä yhden yhtäkään viittausta Pontius Pilatukseen, Jeesuksen teloituttajaan. Ignatios on myös ensimmäinen, joka mainitsee Marian; Joosef, Jeesuksen isä, ei esiinny missään. Ensimmäinen viittaus Jeesukseen minkäänlaisena opettajana tulee 1. Kleemensin kirjeessä, juuri ennen Ignatiosta, joka itse näyttää olevan merkillisen tietämätön yhdestäkään Jeesuksen opetuksesta. Löytääksemme ensimmäisen merkinnän Jeesuksesta ihmeidentekijänä, meidän täytyy siirtyä Ignatioksen ohi, Barnabaan kirjeeseen. Muutkin merkittävät evankeliumin elementit ovat yhtä vaikeasti löydettävissä.

Tämä outo hiljaisuus, vaikeneminen evankeliumien Jeesuksesta, joka hallitsee lähes vuosisadan kristillistä kirjeenvaihtoa, huutaa selitystään. Sitä ei voi heittää syrjään jonain sattuman oikkuna vailla seurauksia, tai kristillisten oppineiden hilpeällä huomiolla, että varhaisilla kristillisillä kirjoittajilla "ei ollut mitään kiinnostusta" Jeesuksen maallista elämää kohtaan. Jotain täällä on tekeillä. Tässä ensimmäisessä artikkelissa kolmen sarjasta katsomme tarkemmin tätä "hiljaisuuden salaliittoa", johon Paavali niin kuin myös jokainen muu ensimmäisen vuosisadan kirjoittaja näyttää olevan osallisena.

Kristinusko syntyi juutalaisuuden sisällä. jonka perustava teologinen opinkappale oli: Jumala on Yksi. Äärimmäisintä jumalanpilkkaa juutalaiselle olisi ollut yhdistää ketään ihmistä Jumalaan. Vaan mitä tekivät nämä ensimmäiset kristityt? He nähtävästi valitsivat jonkun, jota pidettiin ristiinnaulittuna rikollisena ja tekivät hänestä Jumalan Pojan ja maailman vapahtajan. He antoivat hänelle arvonimiä ja rooleja, joka aiemmin oli varattu yksin Jumalalle. He tekivät hänestä ennalta olemassa olleen, joka oli jakamassa jumaluutta Jumalan kanssa taivaassa ennen maailman luomista. Eikä tämä ollut jotakin, joka olisi kehittynyt vähitellen ajan myötä. Kaikki tämä korkeasti hengelliset ja mytologiset ajatukset ovat juuri ensimmäisiä Jeesusta koskevia ilmauksia, jotka me tapaamme.

Ja kuitenkin vallitsee kaikuva hiljaisuus Paavalilla ja muilla ensimmäisen vuosisadan kirjoittajilla. Saattaisimme sanoa sitä "puuttuvaksi yhtäläisyysmerkiksi". Missään ei kukaan sano, että tämä Jumalan Poika ja Vapahtaja, tämä kosminen Kristus, josta he kaikki puhuvat, olisi ihminen nimeltään Jeesus Nasaretilainen, joka olisi lähimenneisyydessä surmattu Juudeassa. Missään ei esiinny mitään puolusteluja tälle oudolle, jumalaapilkkaavalle väitteelle, kristillisen sanoman (oletettavasti) ensimmäiselle välttämättömälle elementille: että äskettäin elänyt ihminen oli Jumala.

Sellainen puolustelu olisi vaadittu vieläpä pakanallista kuulijakuntaa varten. Kreikkalaisilla ja roomalaisilla oli omat uskonnolliset filosofiansa, joihin sisältyi idea jumalallisesta Pojasta välittäjänä Jumalan ja maailman välillä, mutta tällaisia hengellisiä käsitteitä ei koskaan oltu yhdistetty ihmisiin.

Vertailukohdaksi, katsokaa Apostolien tekoja, kirjoitettu reippaasti toisen vuosisadan puolella. Toisessa luvussa (2:22) Pietari on esitetty puhumassa juutalaisille tähän tapaan: "Israelilaiset, kuulkaa mitä teille sanon. Jeesus Nasaretilainen oli Jumalan teitä varten valitsema mies". Ja hän jatkaa saarnaamalla tästä Jeesuksesta, jonka "Jumala on tehnyt Herraksi ja Messiaaksi". Tässä on se yhtäläisyysmerkki, yhtälö, joka puuttuu ensimmäisen vuosisadan kirjeistä. Se alkaa inhimillisellä Jeesuksella ja julistaa hänen olleen jumalallinen tai tulleen jumalalliseksi. Paavali ja muut varhaiset kirjoittajat sitä vastoin näyttävät puhuvan pelkästään jumalallisesta Kristuksesta. Hengelliset uskonkappaleet on esitetty tästä jumalallisesta Kristuksesta ja Jumalan pojasta.

1. Korinttilaiskirje 8:6 esimerkiksi sanoo: "Meillä on vain yksi Jumala, Isä. Hänestä on kaikki lähtöisin, ja hänen luokseen olemme matkalla. Meillä on vain yksi Herra, Jeesus Kristus. Hänen välityksellään kaikki on luotu, niin myös meidät". Samassa kirjeessä Paavali selostaa saarnaamaansa evankeliumia (15:3-4): " ... Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi, niin kuin oli kirjoitettu, hänet haudattiin, hänet herätettiin kuolleista kolmantena päivänä, niin kuin oli kirjoitettu ...." . Miksei jumalallisen Vapahtajan yhdistäminen äskettäin eläneeseen Nasaretin Jeesukseen olisi ollut välttämätön ja luonnollinen osa edes joitakin uskon tunnustuksia, tai edes osa joitakin yksinkertaisia pohdintoja tai ajatuskulkuja, joita me tapaamme kaikissa ensimmäisen vuosisadan kirjeissä. Se huomiota herättävästi puuttuu 1. Korinttilaiskirjeestä 1:18f, jossa Paavali puolustaa Jumalan viisautta ja kristillisen opin näennäistä hulluutta, mihin hän ei kuitenkaan tunne tarpeelliseksi liittää sen hulluuden puolustusta, että ihminen on korotettu jumaluuteen. Jätän lukijan tarkastelemaan muita jaksoja, kuten Fil. 2:6-11, Kol. 1:15-20 ja Hebrealaiskirjeen ensimmäinen luku (listaa voisi jatkaa loputtomiin), ja kysymään, missä on äsken elänyt Jeesus Nasaretilainen kaikessa tässä, mies, joka oli oletettavasti kulkenut sen saman maan päällä, jonka päällä nämä kirjoittajat myös olivat astuneet, monessa tapauksessa heidän elinaikanaan.

Ajatellaanpa toista suurta vaikenemisen kohdetta: Jeesuksen opetuksia. Ensi vuosisadan kirjeet säännönmukaisesti esittävät moraalisia ohjelauseita, sanontoja, kehotuksia, jotka evankeliumeissa puhuu Jeesus, ilman että niitä koskaan laitettaisiin hänen nimiinsä. Tunnettua "Rakasta lähimmäistäsi", alunperin 2. Mooseksen kirjasta, lainaa Jaakob, Didache, Paavali kolmasti, ja kuitenkaan kukaan heistä ei viittaa siihen, että Jeesus olisi tehnyt tämän opetuksensa keskeiseksi sisällöksi. Sekä Paavali (1. Tess. 4:9) että 1. Johanneksen kirjeen kirjoittaja kertovat näiden rakkauden käskyjen olevan Jumalalta, ei Jeesukselta!

Kun Hebrealaiskirje kertoo Jeesuksen "äänestä" tänä päivänä (1:2f, 2:11, 3:7, 10:5), miksi kaikki esitetty on Vanhasta Testamentista? Kun Paavali, Room. 8:26, sanoo, että "emmehän me tiedä, miten meidän tulisi rukoilla, jotta rukoilisimme oikein ", merkitseekö tämä sitä, ettei Paavali ollut tietoinen siitä, mitä Jeesus opetti Herran rukouksesta opetuslapsilleen? Kun 1. Pietarin kirjeen kirjoittaja kehottaa, että "älkää vastatko pahaan pahalla älkääkä herjaukseen herjauksella, vaan päinvastoin siunatkaa", onko hän unohtanut Jeesuksen "käännä hänelle vasenkin [poskesi]"? Roomalaiskirjeen 12 ja 13 luvut ovat kristillisen etiikan litaniaa, samoin kuin Jaakobin kirje ja osa Didachesta ja Barnabaan kirjeestä; mutta vaikka useat näistä ohjeista vastaavat Jeesuksen opetuksia evankeliumeissa, ei silmäystäkään ole luotu siihen suuntaan. Tällaisia esimerkkejä löytyisi tusinoittain.

Ohimennen sanottuna, on huomattava, että ne puolitusinaa "sanaa Herralta", jotka Paavali esittää ohjeina tietyille käytännöille kristillisissä seurakunnissa, eivät ole missään kirjattuja Jeesuksen maan päällä esittämiä ilmauksia. Varhaisesta kristillisestä liikkeestä on tunnettua ja tunnustettua, että karismaattiset saarnaajat, kuten Paavali, uskoivat itse olevansa suorassa yhteydessä taivaassa olevaan hengelliseen Kristukseen ja saavansa häneltä ohjeita ja innoitusta.

Kristinusko ja muut juutalaiset lahkot uskoivat, että maailmanloppu ja Jumalan valtakunnan perustaminen olivat käsillä. Paavali kertoo lukijoilleen: "aika on käymässä vähiin" ja " ... eikä tuo päivä pääse yllättämään teitä kuin varas". Mutta voiko Paavali todella olla tietämätön siitä, että Jeesus itse oli tehnyt lähes identtisiä ennustuksia, kuten on kirjattuna jaksoissa kuten Markus 13:30 ja Matteus 24:42? Hän ei näytä merkkiäkään tästä. Hän ja muut näyttävät samaan tapaan olevan tietämättömiä Jeesuksen kannasta ruuan puhtauteen, kysymykseen koko juutalaisen lain noudattamisesta, pakanoille saarnaamiseen, myös niissä tilanteissa, joissa he ovat antautuneet kitkerään kiistelyyn näistä kysymyksistä.

Myöskään ei kirjeissä ole yhtään viittausta Jeesukseen Ihmisen Poikana, huolimatta tosiasiasta, että evankeliumit ovat täynnä tätä Jeesuksen suosimaa nimitystä itsestään. Tämä apokalyptinen hahmo, joka on otettu Danielin kirjasta (7:13), ilmestyy suuressa joukossa kristillisten ja juutalaisten lahkojen kirjoituksia ensimmäisen vuosisadan loppupuolella, evankeliumit mukaan lukien, joissa Jeesus julistaa olevansa se, joka aikojen lopussa ilmestyy pilvessä taivaalta, tullakseen tuomitsemaan maailmaa ja perustaakseen Jumalan valtakunnan. Näyttää käsittämättömältä, että Paavali, niin paljon kuin käsitteleekin lähellä olevaa loppua (katso esimerkiksi 1. Tess. 4 luku), voisi olla tietämätön Jeesuksen julistetusta asemasta Ihmisen Poikana, tai että hän tietoisesti jättäisi sen huomiotta.

Mutta vaikeneminen jatkuu vielä Jeesuksen yksittäisten lausumien tuolle puolen, Jeesuksen elämän tapahtumiin kokonaisuutena, eikä se ole missään niin silmiinpistävää kuin Roomalaiskirjeen 10. luvussa. Paavali on innokas osoittamaan, ettei juutalaisilla ole mitään puolustusta sille, että eivät usko Kristukseen (ja siten saavuta pelastusta), koska he ovat vastaanottaneet hyvän sanoman oikeilta sanantuojilta, sellaisilta kuin Paavali itse. Ja hän vertailee vastaanottokyvyttömiä juutalaisia pakanoihin, jotka olivat ottaneet sen vastaan tervetulleena. Mutta todellakin Paavali on unohtanut jotain häikäisevän itsestään selvää! Sillä juutalaiset - ainakin osa heistä - olivat oletettavasti hylänneet sanoman puhuttuna itsensä Jeesuksen omalla suulla, kun taas pakanat olivat uskoneet toisen käden tietoon. Jakeessa 18 Paavali kysyy dramaattisesti: "Nyt kysyn: eivätkö he ole kuulleetkaan sitä?" Kuinka hän voi jättää kertomatta siitä, miten hänen maanmiehensä hylkäsivät itse Jeesuksen henkilönä? Kuitenkin ainoat, joihin hän viittaa, ovat hänen itsensä kaltaiset apostolit, joiden kohdalla "Heidän äänensä on kuulunut kaikkialle, heidän sanansa maan ääriin asti".

Sitten Roomalaiskirjeen 11. luvussa Paavali jatkaa tätä uskomatonta vaikenemisen linjaa kuvaamalla Israelin hylkivän asenteen laajuutta, missä hän lainaa Elian sanoja 1. Kuningasten kirjassa juutalaisten oletetusta tavasta (tosiasiassa vailla pohjaa oleva myytti) tappaa omat profeettansa. Kuitenkaan Paavali ei saa lisätyksi tähän listaan kaiken kulminoivaa kauheutta, itsensä Jumalan Pojan tappamista! (1. Tessalonikalaiskirjeen kohdasta 2:15-16, katso seuraava artikkeli)

Tämä on Paavalin kirjeiden toistuva piirre: hän täydellisesti jättää huomiotta Jeesuksen lähimenneisyydessä olleen elämän ja asettaa julistuksen ja pelastuksen painopisteen kokonaan lähetystyötä tekevään liikkeeseen, jossa hän on merkittävä jäsen (kuten hän itse sen näkee). Pseudonyymiset ( ts. jonkun muun Paavalin nimissä kirjoittamat) Paavalin kirjeet tekevät tämän myös.

Lue kohdat kuten Room. 16:23, Kol. 1:23-27. Ef. 3:5-10 ja kysy itseltäsi, missä on Jeesuksen rooli Jumalan kauan piilossa olleen salaisuuden ja pelastussuunnitelman paljastamisessa. Miksi 2. Korinttolaiskirjeessä 5:18 Paavalille on annettu Jumalan ja ihmisen välisen sovituksen tehtävä, eikä Jeesukselle hänen elämänsä ja toimintansa aikana. (Kryptinen ja kaikkialla esiintyvä ilmaus "Kristuksessa" tai "Kristuksen kautta", jonka Paavali usein lisää tämänkaltaisiin kohtiin, tuskin sulkee sisäänsä tällaista merkitystä, ja kerron siitä, mitä se merkitsee, seuraavassa artikkelissa)

Paavalin näkemys siitä, miten nykyinen aikakausi on kulkemassa kohti maailman loppua, ei näytä ottavan millään tavalla huomioon Jeesuksen toimintaa maan päällä lähimenneisyydessä. Hän ei kerro meille mistään "interregnumista", mistään välivaiheesta Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen, ja toisen tulemisen välillä. Kohdat, kuten Room. 8 ja 13 luku, ja erityisesti 2. Kor. 6:2, eivät anna mitään kuvaa Jeesuksen äskettäisen toiminnan vaikutuksesta kehityskulkuun, jossa vanha aikakausi tulee uudeksi; pikemminkin Paavalin oma nykyinen toiminta on tämän prosessin olennainen osa. Myöskään hän ei koskaan aseta kysymystä, jonka olisi uskonut heijastavan kansan odotuksia: miksi jo tapahtunut Messiaan tulo ei itsessään tuonut mukanaan Jumalan valtakuntaa? (Uuden Testamentin kirjeissä Kristuksen odotetusta tulemisesta lopun aikoina ei koskaan puhuta "paluuna" tai toisena tulemisena; vaikutelmaksi jää, että se tulisi olemaan hänen ensimmäinen ilmaantumisensa persoonana maan päälle.)

Yksikään ensimmäisen vuosisadan kirje ei mainitse Jeesuksen tehneen ihmetekoja. Joissakin tapauksissa vaikeneminen on silmiinpistävää. Sekä Kolossalaiskirje että Efesolaiskirje näkevät Jeesuksen vapahtajana, jonka kuolema on pelastanut ihmiskunnan demonisilta valloilta, joiden uskottiin vallitsevan maailmaa ja olevan synnin, sairauksien ja vastoinkäymisten syynä. Mutta ei edes näissä kirjeissä ole mitään mainintaa parantamisihmeistä, joita evankeliumit ovat täynnä, ja joissa tapahtunut pahojen henkien karkotus olisi osoittanut, että Jeesus on voittanut nämä pahat henget jo ollessaan maan päällä.

1. Korinttolaiskirjeen 15 luvussa Paavali yrittää kiihkeästi vakuuttaa lukijansa siitä, että ihminen voidaan herättää kuolleista. Miksi sitten hän ei viittaa traditioihin, joiden mukaan Jeesus itse herätti useita henkilöitä kuolleista? Missä on Lasarus?

Useissa kirjeissään Paavali käsittelee joidenkin nimeltä mainitsemattomien kilpailijoidensa syytöksiä, ettei hän ole oikeutettu olemaan apostoli. Jopa Pietari ja Jaakob kieltävät häneltä oikeuden tehdä tiettyjä asioita. Voimmeko uskoa, että tällaisissa tilanteissa kukaan ei olisi koskaan käyttänyt sitä perustelua, ettei Paavali ole ollut tosiasiallinen Jeesuksen seuraaja, kun taas muut ovat? Paavali ei koskaan käsittele tätä näkökohtaa. Itse asiassa hän väittää (1. Kor. 9:1 ja 15:8), että hän on "nähnyt" Herran samalla tavalla kuin Pietari tai kuka tahansa muu. Tämä on itsestään selvä viittaus näkyihin, jotka olivat eräs tämän ajanjakson uskonnollisen ilmoituksen standardimuodoista.

Ja miten Paavali saattaa, Galatalaiskirjeessä 2:6, hylätä sellaisella ylenkatseella ne, jotka olivat olleet juuri Jeesuksen itsensä apostoleja? Mutta siinä, ettei näille anneta mitään erityistä asemaa, hän ei ole yksin. Itse käsite "apostoli" varhaisessa kristillisissä kirjoituksissa on hyvin laaja, merkiten yksinkertaisesti Jeesusta koskevan sanoman (so. "evankeliumin") saarnaajaa. Sitä ei koskaan käytetä valitusta kahdentoista ryhmästä, joilla oletettaisiin olevan enemmän auktoriteettia sillä perusteella, että olivat apostoleja Jeesuksen ollessa maan päällä. (On kaikkea muuta kuin selvää, mihin "ne kaksitoista" 1. Korinttolaiskirjeessä 15:5 viittaa, koska Paavali luettelee Pietarin ja "apostolit" erikseen.)

Myöskään ei ensimmäisen vuosisadan kirjoittajilla ole mitään apostolisen seuraannon käsitettä, ei mitään ajatusta siitä, että oppi tai auktoriteetti olisi siirtynyt ketjussa palaten takaisin alkuperäisiin apostoleihin ja itseensä Jeesukseen. Sen sijaan kaikki on Hengestä, tarkoittaen suoraa ilmoitusta Jumalalta, jokaisen ryhmän väittäessä, että se Henki, jonka he ovat vastaanottaneet, on aito ja heijastaa ainoa oikeaa evankeliumia. Tämä on perustana Paavalin kilpailijoitaan vastaan esittämille väitteille. 1. Johanneksen kirjeen kirjoittaja, julistaessaan, että Jumalan Poika on tullut lihaksi, ei vetoa mihinkään apostoliseen traditioon tai historialliseen asiakirjaan, vaan hänen on vedottava oman Henkensä kelvollisuuteen, ja asetettava se vastakkain toisinajattelijoiden Saatanan inspiroiman hengen kanssa. Luvussa 5 hän julistaa, että Jumalan todistus Pyhän Hengen kautta tuottaa uskon Poikaan, eivät useat vuosikymmenet kristillistä saarnatyötä, joka palautuisi itseensä Jeesukseen. Kuinka saattaa tämä kirjoittaja Johanneksen seurakunnassa, joka myöhemmin tuotti neljännen evankeliumin, sanoa (5:11), että vain Jumala on ilmoittanut meille ikuisen elämän, ja jättää huomiotta kaikki nuo ikimuistoiset Jeesuksen sanonnat, kuten "Minä olen ylösnousemus ja elämä", joita on niin runsaasti kirjattu evankeliumeihin?

Mitä tulee Jeesuksen suureen Pietarin nimitykseen "kallioksi", jolle hänen seurakuntansa on rakennetaan, kukaan ensimmäisellä vuosisadalla (mukaan lukien 1. ja 2. Pietarin kirjeiden kirjoittajat) ei koskaan lainaa tätä eikä käytä sitä jatkuvassa taistelussa arvovallasta.

Kaiken lähimenneisyydessä tapahtuneen ja tehdyn agenttina näyttää olevan Jumala, ei Jeesus. Paavali puhuu "Jumalan evankeliumista", "Jumalan ilmoituksesta". Se on Jumala, joka lähestyy ja kutsuu kristittyä uskovaista. 2. Korinttolaiskirje 5:18 kertoo meille, että "ensimmäisestä viimeiseen tämä on ollut Jumalan työtä" (New English Bible translation, suom. käännös puhuu vain "kaikesta", suom. huom.). Roomalaiskirjeessä 1:19 tyhjiö on hämmästyttävä. Paavali julistaa: "Sen, minkä Jumalasta voidaan tietää, he voivat kyllä nähdä. Onhan Jumala ilmaissut sen heille". Eikö Jeesus tehnyt Jumalaa ilmeiseksi, eivätkö Jumalan ominaisuudet olleet Jeesukselle näkyvissä? Kuinka saattaa kukaan kristitty - niin kuin monet tekevät - ilmaista itseään tällä tavalla?

Muutaman toisarvoinen huomiotta jättäminen ansaitsee maininnan. Yksikään ensimmäisen vuosisadan kirje ei, edes käsitellessään kristillistä kastetta, koskaan mainitse Jeesuksen omaa kastetta eikä Johannes Kastajan hahmoa. 1. Kleemensin kirje 17:1 puhuu niistä, jotka olivat edelläkävijöinä Messiaan tulolle, mutta ottaa mukaan vain Elian, Elisan ja Hesekielin. Arkkipetturi Juudas ei koskaan tule esille, ei edes sellaisissa kohdissa kuin Hebrealaiskirjeen 12:16, jossa tekijä, varoittaessaan myrkyllisistä jäsenistä seurakunnan keskuudessa, ottaa esimerkiksi Eesaun, joka "yhdestä keitosta myi esikoisoikeutensa". Aivan varmasti Jumalan Pojan myyminen kolmestakymmenestä hopearahasta olisi ollut huomattavasti dramaattisempi esimerkki!

Hebrealaiskirjeessä vallitsee myös tyrmistyttävä hiljaisuus koskien Jeesusta ja kristillisen Pyhän ehtoollisen asettamista. Kirjoittaja vertaa vanhaa liittoa uuteen, mutta ei edes se, että hän lainaa Mooseksen sanoja aiemman liiton vihkijuhlissa ("Tämä on sen liiton veri, jonka Herra nyt tekee kanssanne näillä ehdoilla", 2. Moos. 24:8) saa häntä mainitsemaan, että Jeesus oli asettanut uuden liiton viimeisellä ehtoollisella, käyttäen lähes identtisiä sanoja, kuten Markus 14:24 ja rinnakkaiskohdat ovat kirjanneet. Hän menee jopa pidemmälle luvussa 13, jossa hän nimenomaisesti väittää, etteivät kristityt syö uhriaterioita. Didache 9 esittää Pyhän Ehtoollisen joka on pelkästään kiitosateria Jumalalle, jolla ei ole sakramentaalista merkitystä, ja jota Jeesus ei ole asettanut. Tämä jättää meidät 1. Korinttilaiskirjeen kohtaan 11:23f, Paavalin julistukseen niistä Jeesuksen sanoista, joilla hän kutsuu Herran Ehtoolliselle. Tulen käsittelemään tätä seuraavassa artikkelissani, kuten myös muutamaa kohtaa eri kirjeissä, jotka näyttävät tulevan arveluttavan lähelle sitä, että ne viittaisivat Kristuksen eläneen lähimenneisyydessä.

Olen päässyt vain vähän tämän ensimmäisen vuosisadan kirjeiden "hiljaisuuden salaliiton" pintaa syvemmälle. Mutta haluan lopettaa tarkastelemalla erästä silmiinpistävää poisjäänyttä seikkaa, josta kukaan minun tietääkseni ei edes ennen ole maininnut.

Missä ovat pyhät paikat?

Kaikista ensimmäisen vuosisadan kirjoittajista, kaikessa siinä antaumuksessa, jota he osoittavat Jeesukselle ja uudelle uskolle, ei yksikään tuo esille pienintäkään halua nähdä Jeesuksen syntymäpaikkaa, vierailla hänen kotikaupungissaan Nasaretissa, paikoilla, joilla hän saarnasi, ylähuoneessa, jossa hän vietti viimeistä ehtoollistaan tai haudalla, johon hänet haudattiin ja josta hän nousi kuolleista. Näitä paikkoja ei koskaan mainita! Ja tärkeintä kaikesta, ei ole viitettäkään pyhiinvaellusmatkoista itse Golgatalle, jossa ihmiskunnan pelastustyö oli suoritettu. Kuinka saattoi tällainen paikka olla muuttumatta pyhäköksi?

Jopa Paavali, tämä hyvin tunteellinen mies, niin täynnä epävarmuutta, joka julistaa (Filipp. 3:10), että "minä tahdon tuntea Kristuksen ja hänen ylösnousemisensa voiman ja tulla hänen kaltaisekseen osallistumalla hänen kärsimykseensä ja kuolemaansa", jopa hän näyttää täysin immuunilta tällaisten paikkojen houkutukselle. Kolme vuotta oli kuluva hänen kääntymyksensä jälkeen ennenkuin hän teki edes lyhyen vierailun Jerusalemiin. Ja tämän - niin kertoo Galatalaiskirje - ainoastaan "tutustuakseen" Pietariin; ja hän ei ollut palaava takaisin seuraavaan 14 vuoteen.

Onko ajateltavissa, että Paavali ei olisi halunnut nousta Golgatan mäelle, heittäytyäkseen itse maahan pyhälle maaperälle, joka piti sisällään hänen teloitetun Herransa veren? Varmasti hän olisi jakanut tällaisen intensiivisen emotionaalisen kokemuksen lukijoidensa kanssa! Eikö hän olisi tuntenut vetoa Getsemanen puutarhaan, missä Jeesuksen oli kerrottu läpikäyneen samat tuskat ja itse-epäilyt, jotka Paavalikin oli tuntenut? Eikö hän olisi iloinnut ja ylistänyt seisoen tyhjän haudan, hänen oman ylösnousemuksensa takuun, edessä? Onko itse asiassa tässä laajassa maassa, jota niin vähän aikaa sitten ravittiin Jumalan Pojan läsnäololla, pyhiä paikkoja laisinkaan, yhtäkään maapalasta, jossa tämä läsnäolo vielä viipyilisi, Jeesus Nasaretilaisen askelen, kosketuksen tai sanan pyhittämää? Ei Paavali eikä kukaan muukaan ensimmäisen vuosisadan kirjoittaja edes hiiskahda mistään tällaisesta.

Uuden testamentin tutkijat ovat kärkkäitä huomauttamaan, että argumentti eli perustelu hiljaisuuden, vaikenemisen pohjalta ei ole pätevä, mutta varmasti siitä tulee pätevä kun hiljaisuus näin läpitunkevaa, näin ymmälle saattavaa. Miksi kirjoittaja toisensa jälkeen jättää johdonmukaisesti mainitsematta juuri sen ihmisen, joka oli heidän uskonsa perustaja, heidän etiikkansa opettaja, inkarnaatio (lihaksituleminen) sille jumalalliselle Kristukselle, jota he palvoivat ja etsivät pelastuakseen. Miksi olisi jokainen kristillinen kirjoittaja, siinä hyvin poleemisessa atmosfäärissä, joka vallitsi noina varhaisina uskon leviämisen vuosikymmeninä, jättänyt käyttämättä hyväkseen sen tuen näkökannalleen, jotka olivat saatavissa itse Jumalan Pojan sanoista ja teoista sinä aikana, jonka hän vietti maan päällä? Mikä voisi mahdollisesti selittää tämän arvoituksellisen, hulluksi tekevän, universaalisen hiljaisuuden?

Siihen kysymyksen aion yrittää vastata seuraavassa artikkelissani: "Kuka oli Jeesus Kristus?"

OSA KAKSI: KUKA OLI JEESUS KRISTUS? 

Ensimmäisessä artikkelissa käsittelin Jeesus Nasaretilaisen ympärillä vallitsevaa mystillistä hiljaisuutta, joka löytyy kaikkein aikaisimman kristinuskon ytimestä. Ensimmäisen vuosisadan kristillisten kirjeiden kirjoittajat eivät koskaan mainitse sen enempää hänen ihmetekojaan kuin apokalyptisiä ennustuksiaan, hänen syntymänsä paikkaa tai muita yksityiskohtia, eivät toimintaa tai kuolemaa, eivät hänen vanhempiaan, vainoajiaan, edelläkävijöitään, pettäjäänsä, ja eettisiä opetuksia, jotka muistuttavat hänen opetuksiaan evankeliumeissa, ei koskaan esitetä hänen sanominaan. Kutsuin tätä, ironisesti, "hiljaisuuden salaliitoksi".

Mutta jos tämä vaikeneminen merkitsee jotakin (ja on mahdotonta hyväksyä tavanomainen oppineiden rationalisointi, jonka mukaan se heijastaa universaalista "mielenkiinnon puutetta" Jeesuksen maallista elämää kohtaan kristillisen liikkeen kolmen ensimmäisen sukupolven keskuudessa), niin siitä täytyisi syntyä oma kokonaiskuvansa. Voimmeko johtaa siitä johdonmukaisen ja yhtenäisen käsityksen, mitä varhaisin kristinusko oli ja mihin siinä uskottiin? Kuka oli Paavalin "Jeesus Kristus" ellei hän ollut myöhempien evankeliumien Jeesus Nasaretilainen?

Ensiksikin, meidän tulee ymmärtää aikakautta ymmärtääksemme sen ideoita. Sen jälkeen kun Aleksanteri suuri oli valloittanut puolet tunnettua maailmaa 4. vuosisadan lopulla eaa., kreikkalainen kieli ja kulttuuri (hellenismiksi kutsuttu) tulvi koko Välimeren itäiseen maailmaan; edes juutalaiset, jotka aina vastustivat sulautumista, eivät olleet immuuneja sen vaikutukselle. Aleksanterin imperiumi hajosi pian keskenään sotiviksi mini-imperiumeiksi ja lopulta Rooma vyöryi itään ja pystytti oman absoluuttisen hallintovaltansa.

Se oli levotonta, pessimististä aikaa. Stoalaiset, epikurolaiset, platonistit ja muut tarjosivat uusia moraalisia ja intellektuaalisia tapoja tulla toimeen elämän ja ennustamattoman maailman kanssa. Perimmäisen jumaluuden ymmärtäminen ja henkilökohtaisen etiikan luominen olivat näiden liikkeiden keskeisiä pyrkimyksiä. Vaeltavista filosofeista tuli eräänlainen kansanomainen papisto, tavanomainen näky toreilla ja ihmisten kodeissa. Parantavat jumalat, itämainen mystisismi ja kaikki taikuuden ja astrologian mausteet lisättiin vielä pataan, jotta voitaisiin kohdata maailman ahdistuksen toinen ulottuvuus: valtava näkymättömien henkien, demonien ja kohtalon voimien koneisto, jonka uskottiin vallitsevan juuri sitä maailmanpiiriä, jossa ihmiset elivät, ja kiusaavan ja lamauttavan heidän elämäänsä. Päivän sana oli "pelastus". Ja sille kasvavalle joukolle, jotka uskoivat, ettei se ollut saavutettavissa maailmassa, se alkoi merkitä pelastusta maailmasta. Yksilön vapahtamisesta kasvoi hellenistinen elinkeinonhaara.

Useiden katseet kääntyivät juutalaisiin, jotka tarjosivat korkeita moraalisia ja monoteistisiä arvoja, ja pakanat ryntäsivät laumoittain juutalaisuuteen, vaihtelevalla kääntymyksen asteella. Mutta myös siellä vallitsi voimakkaita pessimismin virtauksia. Vuosisatojen ajan juutalaiset kansakuntana olivat toivoneet vapautusta toinen toistaan seuraavista valloittajista, kunnes moni oli vakuuttunut, että ainoastaan jumalallinen väkivaltainen väliintulo voisi tuoda mukanaan Jumalan valtakunnan, ja siinä heille määrätyn kohtalon hallita kaikkia maailman kansakuntia. Tällaisia näkemyksiä vaalittiin koko joukossa erilaisia lahkolaisia ryhmiä, joista jokainen piti itseään valittuna, ja jotka rönsyilivät juutalaisuuden valtavirtauksen (temppeli ja farisealaiset) liepeillä. Kristinusko oli yksi näistä lahkoista, joita ajoi eteenpäin voimakas apokalyptinen maailmanlopun odotus.

Sekä juutalaisten että pakanoiden keskuudessa tapahtui liukuma poispäin rationalismista henkilökohtaiseen ilmoitukseen ainoana tietolähteenä Jumalasta ja tiestä pelastukseen. Mystisismi, näkyjen kautta saatu innoitus ja ihmeelliset hengelliset menot tulivat kasvualustaksi uusille uskoille ja lahkoille. Ja kellään muulla ei ollut paremmin varustettua kasvihuonetta kaiken tämän kasvamiselle kuin juutalaisilla, joilla oli vertaansa vailla oleva kokoelma pyhiä kirjoituksia, joiden sivuilta voisi vetää ylös juuri havaittuja totuuksia Jumalasta ja perimmäisestä todellisuudesta.

Tälle näyttämölle ensimmäisen vuosisadan keskimmäisinä vuosikymmeninä, näyttämölle, jota tutkijat ovat sanoneet "lahkojen ja pelastuskulttien kuohuvaksi massaksi", astuivat uuden liikkeen apostolit. Galatalaiskirjeessä 1:16 Paavali sanoo: "[Jumala] näki hyväksi antaa Poikansa ilmestyä minulle, jotta lähtisin julistamaan vieraille kansoille sanomaa hänestä". Paavali väittää, että hän on Jumalan ilmoituksen väline. Hän saarnaa Pojasta, äskettäin ilmitulleesta keinosta pelastukseen, jota tarjotaan yhtälailla juutalaisille kuin pakanoillekin. Mutta oliko tämä Poika lähimenneisyyden historiallinen ihminen. Oliko hänet paljastettu maailmalle hänen oman elämänsä ja toimintansa kautta? Ei, kuten me näimme ensimmäisessä artikkelissa, ei Paavali kuten eivät muutkaan varhaiset kristilliset kirjoittajat koskaan esitä meille tällaista ajatusta.

Pikemminkin, Poika on hengellinen käsite, juuri kuten Jumala itsekin, ja jokainen ajan jumaluus. Mitkään niistä eivät pohjaudu historiallisiin hahmoihin. Tämän jumalallisen Pojan olemassaolosta ei ole tähän asti tiedetty; hän on ollut salaisuus, "mysteeri" kätkettynä Jumalan luokse taivaaseen. Informaatio tästä Pojasta on ollut sisällytettynä pyhiin kirjoituksiin. Vain tänä lopun aikana on Jumala itse (Pyhän Henkensä välityksellä) inspiroinut apostolit kuten Paavali tietämään - pyhistä kirjoituksista ja näkykokemuksista - tästä Pojasta ja siitä, mitä tämä oli tehnyt ihmiskunnan pelastamiseksi. Ja tämä Poika oli pian saapuva taivaasta, lähellä olevassa maailman lopussa.

Jos me poistamme mielestämme evankeliumien assosiaatiot, huomaamme, että tämä on täsmälleen sitä, mitä Paavali ja muut meille kertovat. Jumala ilmaisee Kristuksen (kuten lainauksessa Galatalaiskirjeestä edellä), Pyhän hengen inspiroimat apostolit saarnaavat hänestä, uskovaiset ottavat hänet vastaan uskon kautta. Efesolaiskirje 3:3-5 esittää meille tämän uuden draaman pääelementit: "Minulle on ilmestyksessä annettu tiedoksi tämä salaisuus, niin kuin olen edellä lyhyesti kirjoittanut. Tätä lukiessanne voitte huomata, kuinka hyvin minä olen perillä Kristuksen salaisuudesta. Sitä ei menneiden sukupolvien aikana annettu ihmisten (ei edes Jeesuksen, nähtävästi) tietoon, mutta nyt Henki (jumalallisena ilmoituksena) on ilmoittanut sen Kristuksen pyhille apostoleille ja profeetoille". Jumalan Henki, jumalallinen voima, joka inspiroi ihmisiä kuten Paavali, on uuden ilmoituksen käyttövoimana. Kaikki tieto tulee Hengen välityksellä, eikä anneta ymmärtää, että mikään olisi otettu vastaan historialliselta Jeesukselta ja hänen elämästään. (Edellinen artikkeli käsitteli Paavalin muutamia "sanoja Herralta", taivaassa olevalta hengelliseltä Kristukselta vastaanotettuja sanomia.)

Ensimmäisen vuosisadan kirjoittajien sanat eivät koskaan puhu Jeesuksen saapumisesta tai elämästä maan päällä. Pikemminkin ne puhuvat siitä, miten Jumala on paljastanut, tehnyt hänet ilmeiseksi. 1. Pietarin kirje 1:20 sanoo:

"Hänet oli valittu jo ennen maailman perustamista, ja nyt aikojen lopulla hänet on tuotu julki teitä varten". Tässä kirjoittaja käyttää kreikan sanaa "faneroi", joka tarkoittaa ’tehdä ilmeiseksi’ tai ’paljastaa’. Roomalaiskirje 3:25 sanoo: "Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi". Tässä Paavali käyttää verbiä, joka, tässä yhteydessä, tarkoittaa "julistaa julkisesti", tuoda julkisuuden valokeilaan. Jumala paljastaa Kristuksen ja sen sovituksen, jonka hän tuonut niiden ulottuville, jotka uskovat. Muut kohdat, kuten Room. 16:25, Kol. 1:26 ja 2:2, sekä Tiit. 1:2-3 sisältävät samanlaisia lauseita siitä, miten nyt paljastetaan pitkään kätkettyinä olleita jumalallisia salaisuuksia, ja tarkkaavainen lukija voi huomata, ettei tässä jää tilaa millekään äskettäin eläneen Jeesuksen elämälle ja työlle.

Jumala ja pyhät kirjoitukset ovat niitä, joita Paavali pitää inspiraation ja tiedon lähteinä. Katso Room. 1:1-4. Paavali on kutsuttu palvelukseen saarnaamaan evankeliumia. Ja huomaa, kuinka tätä evankeliumia on kuvattu. Ensiksikin se oli annettu etukäteen Jumalan profeettojen kirjoituksissa. Se on evankeliumi, sanoma Kristuksesta, joka on annettu pyhissä kirjoituksissa, eikä itse Jeesuksen elämä. Toiseksi, tämä evankeliumi ei ole mitään mitä Jeesus saarnasi; pikemminkin se on Jumalan evankeliumi, ja se on hänen Pojastaan. Jälleen, kaikki tämä on ilmoittamisen kieltä. Tieto, kuten Roomalaiskirjeen 1 luvun jakeissa 2 ja 4 (palaamme niihin myöhemmin), on osa sitä, mikä on ilmoitettu, ja tämä informaatio on löydettävissä pyhissä kirjoituksissa, jota Jumalan Henki on inspiroinut sellaiset miehet kuin Paavali lukemaan uudella, "oikealla" tavalla. Vertaa 1 Korinttolaiskirjeen 15:3-4, joka viittaa suoraan pyhiin kirjoituksiin Paavalin Kristusta koskevien oppien lähteenä.

Paavali ja muut kristilliset saarnaajat ovat tarjoamassa pelastusta, mutta se tapahtuu Kristuksen kautta, joka on eräänlainen hengellinen välittäjä ja joka on suorittanut lunastustyön (sovitus hänen "verensä kautta") myyttisissä olosuhteissa. Tarkastelemme sekä tätä välittämistä, että lunastustyötä hetken päästä, mutta tämä teko ei ole osa sellaista, joka on tapahtunut nykyaikana. Pikemminkin, nykyinen aika on se, jolloin tämän teon mukanaan tuoma hyöty on paljastettu ja otettu käyttöön: syntien anteeksisaaminen ja ylösnousemuksen vakuutus, joka on voimassa uskon kautta, kuten se evankeliumeissa sanotaan. Tämä kaikki on yleisesti käytössä oleva ilmaisutapa kirjeissä ensimmäisellä vuosisadalla, ja sen jälkeenkin; tapa, joka ei ota huomioon mitään lähiaikoina tapahtunutta Jeesuksen toimintaa ja keskittää kaiken huomionsa heihin, jotka on nimitetty viemään eteenpäin Jumalan juuri esille tuomaa sanomaa.

***

Tämän sanoman ytimessä on Poika. Kristinusko oli luomassa läntiselle maailmalle lopullista, kestävää hellenistisen ajan uskonnollisten käsitteiden tulkintaa. Tätä meidän on nyt käsiteltävä.

Monoteismi ei ollut ainoastaan juutalaisten hallussa, vaan sen oli omaksunut myös suuri osa kreikkalaista filosofiaa. Vanhan ajan ajattelu oli päätynyt kaikkein korkeimpaan Jumalaan, joka oli luonut maailmankaikkeuden ja ohjasi sitä. Mutta eräs ongelma oli käsiteltävä. Kun tällaisesta jumalasta oli tehty yhä ylhäisempi, yhä täydellisempi, hänestä tuli samalla yhä tuonpuoleisempi. Kaikkinainen yhteys alempaan aineelliseen maailmaan näytti olevan sopimatonta ja jopa mahdotonta, ja niinpä nousi esiin käsitys, että mikä tahansa suhde Jumalan ja maailman välillä voi toteutua vain jonkinlaisen välittäjän kautta.

Kreikkalainen ratkaisu oli Logos, eräänlainen alempi jumala tai jumalallinen voima, jumaluuden emanaatio. Kaikkein vaikutusvaltaisimmassa filosofisessa koulukunnassa, platonismissa, Logos oli Jumalan kuva havaittavassa muodossa ja malli luomiselle. Hän paljasti muutoin saavuttamattoman, perimmäisen Jumalan, ja hänen kauttaan - tai sen kautta, koska Logos oli pikemminkin abstrakti kuin persoonallinen olio - Jumala toimi maailmassa. Tunnemme hellenistisiä lahkoja, jotka perustuivat Logokseen.

Juutalaisten Jumalasta ei koskaan tullut aivan yhtä saavuttamatonta, mutta tiedon hänestä ja hänen laistaan ajateltiin tuoneen maailmaan hänen osansa, jota kutsuttiin "Viisaudeksi". Tämä hahmo (se on naispuolinen) kehittyi lähes jumalalliseksi olennoksi itsessään, luomisen ja pelastuksen agentiksi, jolla oli omat myyttinsä maan päälle saapumisesta - tosin ei mistään fyysisestä inkarnaatiosta. (Katso Sananlaskut 1 ja 8-9, Baaruk 3-4, Saarnaaja 24 ja [Salomonin] Viisauden kirja.) Itse asiassa monilla puolilla vanhan ajan maailmaa näyttää kehittyneen ajatus välittävästä jumalallisesta hahmosta, joka tulee maan päälle tuomaan tietoa ja pelastusta, mutta tällaisten myyttien yksityiskohdat, erityisesti esi-kristillisessä vaiheessa, ovat epämääräisiä ja suuresti kiisteltyjä.

Tästä rikkaasta ideoiden maaperästä nousi kristinusko, sekä juutalaisen että kreikkalaisen filosofian tuote. Sen käsitys Jeesuksesta "Poikana" kasvoi personifioidusta Viisaudesta (sukupuolta muuttaen), hapatettiin kreikkalaisella Logoksella, ja sulautettiin yhteen enemmän persoonalliseen ja inhimilliseen traditionaaliseen odotetun Messiaan hahmoon. Kristinusko teki Kristuksestaan (kreikkalainen sana Messiaalle) taivaallisen hahmon, jolle voi puhua, vaikka hän on läheisesti sidottu Jumalaan itseensä. Päinvastoin kuin Viisaus ja Logos, kristinuskon vapahtaja oli uhrannut itsensä.

Voimme nyt päästä selkeämpään käsitykseen Paavalin Jeesuksesta Kristuksesta ja hänen toimintansa piiristä. Pseudonyyminen Paavalin 2. kirje Timoteukselle kertoo meille (1:9), että Jumala (!) on pelastanut meidät armonsa kautta, "jonka hän jo ennen aikojen alkua soi meille antamalla meille Kristuksen Jeesuksen". (Vanha käännös: "... armonsa mukaan, joka meille on annettu Kristuksessa Jeesuksessa ennen ikuisia aikoja". Suom.huom.)

Tässä on kaksi avainilmausta. Ensiksi, ilmaus "Kristuksessa", "Kristuksen yhteydessä" (tai joskus "Kristuksen kautta"), jota Paavali ja muut käyttävät yli sata kertaa näissä kirjeissä; se tuskin pystyy kannattamaan kapeilla harteillaan merkitystä, jonka jotkut tutkijat sille yrittävät antaa, nimittäin eräänlaista tiivistettyä viittausta Jeesuksen elämään, toimintaan ja ylösnousemukseen. Tarkista tämän ilmauksen käyttö kohdissa, kuten Ef. 1:4, Kor. 3:14, ja erityisesti Tiit. 3:6: "Tämän hengen hän vuodatti runsaana meidän päällemme Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kautta".

Tällaiset viittaukset eivät puhu Jeesus Nasaretilainen lähiaikoina tapahtuneesta fyysisestä läsnäolosta maan päällä. Sen sijaan Kristus - jumalallinen, taivaallinen Poika - on nyt läsnä maan päällä, mystillisellä tavalla, ruumiillistuneena uuteen uskonliikkeeseen ja toimien vuorovaikutuksessa häneen uskovien kanssa. Kuten Viisaus ja Logos, hän on hengellinen välittäjä ("Kristuksessa" tai "Kristuksen kautta"), jonka kautta Jumala ilmoittaa itsensä ja tekee työnsä maailmassa. "Kristuksessa" saattaa myös viitata mystiseen yhdistymiseen, jonka Paavali näkee uskovaisen ja Kristuksen välillä, kuten Korinttilaiskirjeessä 5:17.

Mutta koska ja missä on tämä välittävä Poika suorittanut itse lunastustyönsä? Tämä on viimeinen suuri kysymys, jota meidän on käsiteltävä.

Kristuksen itsensä uhraava kuolema oli sijoitettu tapahtuneeksi "ammoiset ajat sitten" tai "ennen aikojen alkua" (pro cronon aionin). Tämä on toinen avainlause 2. kirjeessä Timoteukselle 1:9 ja muualla. Mitä nyt nykyisyydessä tuodaan julki, on jotain, joka on tapahtunut normaalin ajan ja paikan ulkopuolella. Tämän voitaisiin nähdä olevan joko kaukainen myyttinen aika, tai, kuten aikakauden platoninen filosofia sen olisi saattanut esittää, korkeampi, ikuinen ideoiden maailma, josta tämä aineellinen maailmamme aina muuttuvine asioineen ja kiitävine aikoineen on vain väliaikainen, epätäydellinen kopio (tästä myöhemmin). Kristuksen lunastusteon siunaukset ovat tässä ajassa, Jumalan ilmoituksen kautta lähetystyötä tekevässä liikkeessä, mutta teko itse on tapahtunut jumalisen todellisuuden korkeammassa maailmassa, ajattomassa järjestyksessä, ei maan päällä tai historiassa. Se kaikki on tapahtunut Jumalan elinpiirissä, se kaikki oli osa hänen "mysteeriään". Veriuhri, jopa näennäisesti elämäkerralliset yksityiskohdat, kuten Room. 1:3-4, kuuluvat tähän ulottuvuuteen.

***

Tällaiset ideat ovat, meille, outoja ja jopa vieraita, mutta ne olivat keskeinen osa vanhan ajan mytologista ajattelua. Saadaksemme paremman näkemyksen niistä, teemme nyt rinnastuksen kristinuskon ja toisen saman ajan kreikkalais-roomalaisen uskonnollisen ilmaisumuodon kanssa. Se auttaa meitä myös ymmärtämään Kristuksen uhraamalla lunastuksen idean evoluutiota (vaikka tähän ei täysin vastata ennen kuin seuraavassa artikkelissa).

Ensimmäisellä vuosisadalla imperiumissa oli useita populaareja pelastususkontoja, jotka tunnetaan "mysteeriuskontoina", ja joista jokaisella oli oma vapahtajajumalansa tai -jumalattarensa, kuten Isis, Attis ja Mitras. Sen asian ympärillä on käyty sinne tänne heilahtelevaa debattia, milloin nämä kultit olivat täysin muotoutuneet ja missä määrin ne ovat saattaneet vaikuttaa kristillisiin ideoihin, mutta vähintäänkin voimme sanoa, että kristinusko joiltakin puoliltaan oli tämän laajalle levinneen uskonnollisen ilmiön juutalainen ilmenemismuoto.

Jokainen näistä vapahtajajumalista oli jollakin tavalla voittanut kuoleman, tai suorittanut jokin teon, jonka vaikutukset takasivat initioiduille onnellisen kuolemanjälkeisen elämän. Kristinuskon vapahtajajumala, Jeesus Kristus, oli

kokenut kuoleman ja oli nostettu ylös, ja tämä oli lunastava teko (1. Kor. 15:3-4), joka antoi lupauksen uskovaiselle ylösnousemuksesta ja ikuisesta elämästä.

Tämä takuu piti sisällään vanhan ajan ajattelun toisen piirteen, joka liittyy läheisesti platonismiin: ajatuksen, jonka mukaan asioilla ja tapahtumilla on rinnakkaisilmiönsä taivaassa; näihin kuuluivat jumalalliset hahmot, jotka toimivat paradigmoina, malleina inhimillisille kaksoiskappaleilleen maan päällä. Se, mitä edelliset kokivat hengellisessä valtakunnassa, heijastui niiden kokemuksissa ja määräsi niiden kohtaloita, jotka olivat näihin yhdistyneitä maan päällä. Esimerkiksi alkuperäinen "yksi ihmisen pojan kaltainen" Danielin näyssä (7:13-14) sai Jumalalta voiman ja vallan ylitse maailman, ja tämä takasi, että hänen inhimilliset vastineensa, Israelin pyhimykset tai valitut, olivat määrättyjä saamaan nämä asiat kun Jumalan valtakunta perustetaan. Kristinuskon Poika oli myös paradigma: Kristuksen kärsimyksen ja kuoleman kokemukset heijastuivat ihmisten kokemuksissa, mutta hänen korottamisensa tulisi samalla tavalla heijastumaan heidän omassa korottamisessaan. Kuten Roomalaiskirje 6:5 julistaa: "Jos kerran yhtäläinen kuolema on liittänyt meidät yhteen hänen kanssaan, me myös nousemme kuolleista niin kuin hän".

Vapahtajajumalat soivat myös joitakin etuja nykyisessä maailmassa. Ne antoivat suojaa demonihenkiä ja kohtalottaria vastaan; Kristuksen palvojat myös väittivät tätä hänestä (katso Kolossalais- ja Efesolaiskirjeitä). Mysteereihin vihkiytymisen riitit, joihin sisältyi monenlaisia kastetoimituksia, toivat vihkiytyneelle jälleensyntymisen, ja saattoivat hänet erityissuhteeseen jumalan tai jumalattaren kanssa. Paavalin kasteessa kääntynyt kuoli nykyiselle elämälle ja nousi ylös uuteen elämään; tässä uudessa tilassa, Paavali sanoo, "me olemme Kristuksessa ja Kristus on meissä".

Jotkut näistä vapahtajajumalista olivat asettaneet sakramentteja: Mitras, teurastettuaan härän pelastavana veriuhrina, oli aterioinut aurinkojumalan kanssa, ja tästä illallisesta tuli mitralainen kulttiateria, joka joissakin ilmenemismuodoissaan muistutti kristillistä Pyhää ehtoollista. Tässä on siten Korinttolaiskirjeen 11:23f oikea merkitys. Paavali ei viittaa mihinkään historialliseen viimeiseen illalliseen, vaan pikemminkin syntymyyttiin, joka on liitetty kristilliseen pyhään ateriaan (ainakin Paavalin piireissä). Sanat ovat todennäköisesti Paavalin oma henkilökohtainen tulkinta asioista, koska hän selvästi esittää sen ilmoitettuna tietona, ei apostolisten kanavien kautta kulkeneena traditiona. Hengellinen Kristus itse, myyttisenä aikana ja myyttisessä ajassa (mukaan lukien "sinä yönä"), oli asettanut tämän illallisen ja puhunut ne sanat ruumiistaan ja verestään, jotka antoivat aterialle sen nykyisen merkityksen. (Usein esiintyvät käännökset "vangittiin" tai "petettiin" jakeessa 23 ovat myöhemmän evankeliumien tarinan ohjaamia. Kirjaimellinen kreikan sanan merkitys on "jättää" tai "luovuttaa", termi, jota käytettiin yleisesti marttyyriuden yhteydessä. Se voi tuskin merkitä "pettää" Roomalaiskirjeessä 8:32, jossa Jumala on agenttina, tai Efesolaiskirjeessä 5:2, jossa Jeesus antaa itse itsensä.)

Kaikella tällä ei pyritä sanomaan, etteikö mysteeriuskontojen ja kristinuskon ideoiden ja rituaalien välillä olisi merkittäviä eroja, ellei muusta syystä kuin siksi, että ne nousivat erilaisista kulttuurimiljöistä. Kreikkalaisilla ei esimerkiksi ollut mitään halua tulla ruumiillisesti ylösnousseiksi; he pitivät yleisesti tällaista ajatusta vastenmielisenä, ja pelastuksessa kuoleman jälkeen oli kysymys puhtaan sielun vapautumisesta epäpuhtaasta aineesta ja liittymisestä jumalalliseen ikuisessa maailmassa. Ei ollut mitään tarvetta siihen, että heidän jumalansa olisivat heränneet kuolleista samalla tavalla kuin Jeesus. Kuitenkin on huomattava, että varhaisin kristinusko käsitti Jeesuksen nousseen ylös vain hengessä ja nostetun ylös taivaaseen välittömästi kuoleman jälkeen (esim. Fil.. 2:9, 1. Piet. 3:18, Hepr. 10:12 jne.). Ruumiillinen oleskelu maan päällä tuli vasta evankeliumien myötä. Itse asiassa koko pääsiäisen tapahtumat, sellaisina kuin ne evankeliumit ne esittävät, puuttuvat ensimmäisen vuosisadan kirjeistä.

Mutta miten saatettiin kaiken tämän vapahtavien jumalien lunastustyön, sekä mysteeriuskonnoissa että kristinuskossa, ajatella tapahtuneen "maailmassa" ja jopa "lihassa", mutta ei kuitenkaan jonain tiettynä historiallisena ajankohtana tietyssä paikassa? Tämä, tietystikin, on myytin olemus, mutta se on riippuvainen tietyistä maailmaa koskevista näkemyksistä, joita vanhan ajan ihmisillä oli.

Eräässä näistä ei nähdä mitään jäykkää erottelua luonnollisen ja yliluonnollisen välillä. Maa oli vain yksi kerrostuma monitasoisessa systeemissä, joka eteni perusaineesta, jossa ihmiset elivät, puhtaasti hengelliselle tasolle, jolla Jumala asui. Sfäärit näiden kahden välillä sisälsivät "maailman" muut osat, joita asuttivat moninaiset enkeleiden, henkien ja demonien luokat. Tämä näkemys oli erityisen vallitseva juutalaisessa apokalyptisessä ajattelussa, joka näki tulevaan maailman loppuun liittyvät monenlaiset hahmot ja tapahtumat sijoittuneina näihin kerroksiin fyysisen maailman yläpuolella.

Ei myöskään aika toiminut samalla tavalla eri tasoilla. Neljännellä vuosisadalla filosofi Sallustinus esitti näkemyksensä tähän tapaan: "Kaikki tämä ei tapahtunut minään tiettynä aikana, vaan on aina siten ... Attiksen tarina edustaa ikuista kosmista prosessia, ei mitään erillistä menneisyyden tapahtumaa."

Tässä me olemme siirtyneet hieman toisenlaiseen ajattelutapaan jatkuvasta kerroksellisesta maailmasta, jota juuri kuvasimme. Tapa, jolla Sallustinus asiat esittää, on tyypillisesti platoninen: mitä havaitaan mietiskelyn ja ilmoituksen kautta maan päällä, on vain ylemmän maailman perimmäisen todellisuuden ikuisten totuuksien ja hengellisten tapahtumien epätäydellistä heijastumaa. Eri varhaisilla kristityillä kirjoittajilla näkyy erilaisia sekoituksia platonisesta ja kerroksellisesta universumista, ja kaikki on rakennettu muinaiselle perustukselle, vielä primitiivisemmälle myyttiä rakentavalle näkemykselle, jota tavataan kaikkialla maailmassa. Tämä näkemys asetti jumalalliset hahmot ja tapahtumat hämärään alkumenneisyyteen: siellä jumalat ovat suunnitelleet ja asettaneet asiat, jotka antavat merkityksen tämän päivän uskomuksille ja tavoille, ja tästä pyhästä menneisyydestä voivat ihmiset saada etuja ja jopa pelastuksen. Kaikki nämä ideat toivat oman osansa myytteihin sinä aikakautena, jolloin kristinusko syntyi.

Keskivertopakanalle tai -juutalaiselle valtaosa maailmankaikkeuden toiminnasta tapahtui valtavassa näkymättömässä hengellisessä maailmassa, joka alkoi "ilman" alimmilta tasoilta ja laajeni yhä ylöspäin taivaan eri kerrosten kautta. Siellä vapahtajajumala, kuten Mitras voi teurastaa härän, Attis voidaan kuohia, ja Kristus voidaan ripustaa puuhun "tämän maailman jumalan" toimesta, Saatanaa tarkoittaen (Jesajan marttyyrius 9:14). Yksinkertaisin tulkinta Heprealaiskirjeestä 9:11-14 on, että Kristuksen uhraus tapahtui ei-maanpäällisissä puitteissa ja hengellisessä ajassa; kohta 8:4 käytännöllisesti katsoen kertoo, ettei hän ole koskaan ollut maan päällä. Paavali Korinttolaiskirjeessä 15:45f ja muualla puhuu Kristuksesta ihmisenä (antropos), mutta tämä on ideaalinen, taivaallinen ihminen (hyvin laajalle levinnyt idea vanhan ajan maailmassa), jonka hengellinen ruumis tarjoaa mallikuvan sille hengelliselle ruumiille, jonka kristityt saavat ylösnousemuksessaan. Paavalin kaltaisten ihmisten mielissä tällaiset korkeamman maailman prototyypit olivat yhtä todellisia kuin lihaa ja verta olevat ihmiset maailmassa heidän ympärillään.

Paljolti tässä samassa mielessä Paavali, Roomalaiskirjeen 1. ja Galatalaiskirjeen 4. luvussa, julistaa Kristuksen olleen "Daavidin sukua" ja syntyneen lain alaisuuteen. Tällaisten väitteiden lähteenä ovat pyhät kirjoitukset, ei historiallinen traditio. Pyhien kirjoitusten nähtiin antavan kuvan hengellisestä maailmasta, taivaallisesta todellisuudesta. Koska hengellinen Kristus oli nyt identifioitu Messiaan kanssa, kaikki kirjoitusten kohdat, joiden oletettiin koskevan Messiasta, oli nyt sovellettava häneen, vaikkakin ymmärrettynä myyttisessä mielessä. Useat maininnat ennustivat, että Messias polveutuisi Daavidista; siksi Roomalaiskirjeen 1:3 (ja muualla). Huomaa, että jae 1:2 viittaa yksiselitteisesti kirjoituksiin tämän doktriinin lähteenä (samoin viittaa myös Korinttolaiskirje 15:3-4 kirjoituksiin Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen lähteinä). Jesaja 7:14, toisen esimerkin esittääksemme, oletettavasti puhuu Messiaasta, jonka synnyttää nuori nainen, ja niinpä Paavali Galatalaiskirjeessä 4:4 kertoo meille, että Kristus on "naisesta syntynyt". (Huomaa, ettei hän kerro meille Marian nimeä, eikä kerro mitään tästä "naisesta". Myöskään hän ei identifioi tämän "syntymän" aikaa ja paikkaa.) Mysteeriuskonnoilla ei ehkä ole samaa määrää pyhiä kirjoituksia, joista ne voisivat hakea yksityiskohtia itselleen, mutta myytit vapahtajajumalista sisälsivät yhtä lailla inhimillisiä elementtejä, jotka ymmärrettiin kokonaan myyttisissä puitteissa. Dionysoksenkin oli synnyttänyt luolassa eräs nainen.

"Naisesta syntynyt" on paljolti samanlainen kuin fraasi, jota käytetään lähes poikkeuksetta inkarnaatiosta: "lihaksi" (en sarki). Se ei itse asiassa merkitse paljoa enempää kuin "lihan valtakuntaan". Jumalallisessa olomuodossaan ja asuinpaikassaan jumala ei voinut kärsiä, ja niinpä hänen täytyi omaksua jollakin tavalla inhimillinen hahmo (esim. Fil.. 2:8, Room. 8:3), hänen lunastustyönsä oli oltava "veriuhri" (esim. Hepr. 9:22), koska antiikin maailma näki tämän kanssakäymisen perusmuotona ihmisen ja jumaluuden välillä, ja kaiken tämän täytyi tapahtua ihmiskunnan alueen sisäpuolella. Mutta jälkimmäinen saattoi vieläkin tapahtua hengellisemmässä ulottuvuudessa maan yläpuolella, ulottuvuudessa, joka vaikutti aineelliseen maailmaan. Ja itse asiassa tämä on täsmällisesti se, minkä Paavali ilmoittaa. 1. Korinttolaiskirjeessä 2:8 hän kertoo niistä, jotka ristiinnaulitsivat Kristuksen. Onko se Pilatus, vai ovatko ne roomalaiset vai juutalaiset? Ei, ne ovat "maailman valtiaita", jotka [jos olisivat tunteneet salaisen viisauden] "eivät olisi ristiinnaulinneet kirkkauden Herraa". Useimmat tutkijat ovat yhtä mieltä siitä, ettei tässä ole viittausta ajallisiin valtiaisiin vaan henkiin ja demonisiin valtoihin ("vallat" tai "valtiaat" oli standardi-ilmaisu), jotka asuttivat alempia taivaallisia sfäärejä, osaa "lihan" alueesta. Kolossalaiskirjeen 2:15 voi tuskin viitata mihinkään historialliseen tapahtumaan Golgatalla.

Tällaisessa hengellisessä, mytologisessa ulottuvuudessa Paavalin Jeesus Kristus oli "tullut lihaksi" ja suorittanut lunastustyönsä. Sellainen oli se ajaton salaisuus, jonka Jumala oli kätkenyt pitkiksi ajoiksi, ja vasta äskettäin paljastanut näkyjen näkijöille kuten Paavali. Ja kaikki tämä oli löydettävissä pyhistä kirjoituksista, tai ainakin uudesta tavasta lukea niitä. Meidän on hyvin vaikeaa päästä sisälle tämänkaltaiseen ajattelutapaan, koska meillä ei nykyisenä tieteellisenä ja kirjaimellisena aikanamme yksinkertaisesti ole mitään vastaavaa. Tämä on yksi suurimmista kompastuskivistä Jeesuksen myyttinä esittävän teorian ymmärtämisen ja hyväksymisen tiellä.

***

Kirjeistä löytyy muutamia jaksoja, jotka näyttävät puhuvan Kristuksen lähimenneisyydessä tapahtuneesta tulosta maan päälle, erityisesti Galatalaiskirjeen luvut 3 ja 4. Mutta jakeissa 3:23 ja 3:25 Paavali korostaa, että se on usko, joka on saapunut nykyisenä aikana, kun taas jae 24, huolimatta yleisestä harhaanjohtavasta käännöksestä, on kirjaimellisesti "johtaa meidät Kristukseen", joka tarkoittaa häneen kohdistuvaa uskoa. Jakeessa 3:19 ovat mielessä pakanat, jotka kuuluvat Kristukselle (jae 29). Joka tapauksessa kaikki viittaukset Kristuksen lähettämiseen ja saapumiseen voidaan käsittää siinä mielessä, että Jumala on nykyisenä aikana ilmoittanut Kristuksesta. Galatalaiskirjeen 4:4 tapauksessa "naisesta hän syntyi" jne. on kuvaus tästä Pojasta, joka ei ole sidottu nykyiseen lähettämiseen, jonka jae 6 täsmentää tapahtuvan vain "hengessä". Varhaiset kristityt katsoivat hengellisen Jeesuksen saapuneen todellisella tavalla, olevan aktiivinen maailmassa ja puhuvan heidän kauttaan. Tämä on varmasti mielessä sellaisissa kohdissa , kuten 1. Johanneksen kirjeen 5:20, "Me tiedämme myös, että Jumalan Poika on tullut", ja Heprealaiskirjeen 9:11 ja 9:26.

Ja ehkäpä Efesolaiskirjeen 2:17, joka on erityisen mielenkiintoinen. "Hän tuli julistamaan rauhaa teille ...". Mutta mikä oli tämän julistuksen sisältö? Sen sijaan, että käyttäisi hyväkseen mahdollisuutta viitata joihinkin Jeesuksen opetuksiin evankeliumeissa, kirjoittaja lainaa Jesajaa. Kaikki ensimmäisen vuosisadan kirjeet, yhtä lailla kuin jotkin myöhemmätkin, kuten Barnabaan kirje, osoittavat, että ainoa Jeesusta koskevan informaation lähde olivat pyhät kirjoitukset. 1. Pietarin kirjeen 2:22-23, joka kuvaa Kristuksen esimerkillistä kärsimystä, on yksinkertaisesti vain Jesajan 53 luvun yhteenveto. Pyhät kirjoitukset eivät ole Kristus-tapahtuman profetia, vaan sen ruumiillistuma. Poika asuu pyhien kirjoitusten hengellisessä maailmassa, jotka ovat Jumalan ikkuna näkymättömään tosi todellisuuteen.

Viittausta Pontius Pilatukseen 1. kirjeessä Timoteukselle 6:13 pitävät jotkut tutkijat mahdollisena interpolaationa (myöhempänä lisäyksenä), koska se ei oikein istu yhteyteensä. Vaikka me olemme nyt toisella vuosisadalla ja samalla ajanjaksolla kuin Ignatios, joka ensimmäisenä väittää Jeesuksen kuolleen Pilatuksen aikana, pastoraalikirjeet yhä kertovat ei-historiallisesta Kristuksesta. Toinen, ilmeisempi interpolaatio on 1. Tessalonikalaiskirjeen 2:15-16, ainoa viittaus juutalaisiin syyllisinä Jeesuksen tappamiseen, joka on löydettävissä Paavalilta tai muualtakaan Uuden testamentin kirjeistä. Käytännöllisesti katsoen kaikki Uuden testamentin tutkijat ovat yhtä mieltä, että se tulee myöhemmältä ajalta, koska se sisältää ilmeisen viittauksen Jerusalemin hävitykseen (myöhempi tapahtuma) ja koska se on hyvin poikkeava verrattuna siihen tapaan, jolla Paavali yleensä suhtautuu maanmiehiinsä.

Lopuksi, Galatalaiskirjeestä 1:19 tulee traditio, että Jaakob oli Jeesuksen sisaruksia, vaikka ilmaus "Herran veli" voi aivan hyvin viitata hänen huomattavaan asemaansa Jerusalemin veljeskunnan päänä. Apostoleita kaikkialla (esim. Soostenetta 1. Korinttolaiskirjeessä 1:1) kutsutaan "veljiksi" ja ne 500, jotka vastaanottivat ilmestyksen hengellisestä Kristuksesta 1. Korinttolaiskirjeessä 15:6, tuskin olivat kaikki Jeesukselle sukua.

Ennen kuin menemme eteenpäin evankeliumeihin, seuraavassa artikkelissa, on vastattava yhteen kysymykseen. Missä ja miten kristinusko sai alkunsa? Traditionaalinen näkemys, tietysti, on se, että se alkoi Jerusalemissa kahdentoista apostolin keskuudessa reaktiona Jeesuksen kuolemalle ja ylösnousemukselle. Mutta tämä on kestämätön näkemys, eikä ainoastaan sen vuoksi, että meiltä puuttuu historiallinen Jeesus.

Muutaman, sormin laskettavan vuoden jälkeen Jeesuksen oletetusta kuolemasta, löydämme kristillisiä seurakuntia kaikkialta Välimeren alueen itäisistä osista, ilman tietoa perustajista. Roomassa on juutalaiskristittyjä viimeistään 40-luvulla, ja eräs myöhempi kirkonmies huomauttaa, että roomalaiset olivat uskoneet Kristukseen jopa ilman apostolien saarnaamisen apua. Paavalin tilille ei ole mahdollista laittaa kaikkia kristillisiä keskuksia ympäri imperiumia; useat olivat jo olemassa, ennen kuin hän ehti paikalle. Myöskään hän ei anna vaikutelmaa mistään voimakkaasta lähetystyöstä, jota Jerusalemin piiri Pietarin ja Jaakobin ympärillä olisi harjoittanut. (Tämä tulee vasta Apostolien tekojen myötä.)

Kristillisen uskon muoto, joka myöhemmin julistettiin kerettiläiseksi, gnostilaisuus, selvästi edeltää ortodoksisten käsitysten ja kirkkojen vakiintumista kokonaisilla alueilla, kuten pohjoinen Syyria ja Egypti. Itse asiassa jo silkka kristillisen uskon ilmausten moninaisuus ja kilpailu ensimmäisellä vuosisadalla, jollainen paljastuu sekä Uuden testamentin sisäisistä että sen ulkopuolelle jääneistä dokumenteista, ovat selittämättömiä, jos kaikki oli peräisin yhdestä ainoasta lähetystyöliikkeestä, joka alkoi yhdestä ainoasta alkulähteestä. Me löydämme ylenpalttisen runsaasti toisistaan radikaalisti poikkeavia rituaaleja, doktriineja ja tulkintoja Jeesuksesta ja hänen roolistaan lunastuksessa; joillakin on jopa Jeesus, joka ei koe kuolemaa eikä ylösnousemusta!

Paavali kohtaa joka käänteessä kilpailijoita, jotka sekaantuvat hänen työhönsä, ja joiden näkemyksiä hän yrittää vastustaa. "Väärät apostolit", joita hän sättii 2. Korinttolaiskirjeen 10. ja 11. luvussa, julistavat "toista Kristusta", nämä eivät varmasti ole Pietarin ryhmästä. Mistä nämä kaikki tulevat ja mistä ne saavat omat ajatuksensa?

Vastaus näyttää väistämättömältä. Kristinusko syntyi tuhannessa paikassa, laajasta ja hedelmällisestä hellenistisen juutalaisuuden maaperästä. Se ponnahti ylös monissa toisistaan riippumattomissa seurakunnissa ja lahkoissa, ja ilmaisi itseään laajalla valikoimalla erilaisia oppeja. Näemme tämän moninaisuuden kaikessa, Paavalin kirjoituksista nk. Johanneksen seurakunnan kirjoituksiin, ainutlaatuisesta Heprealaiskirjeestä ei-kanonisiin dokumentteihin, kuten Salomonin psalmit ja ylenpalttisen lukuisat gnostilaiset tekstit. Tämä kaikki oli ilmausta uudesta uskonnollisesta filosofiasta, joka kertoi Pojasta, ja se tuotti apostolisen liikkeen, jota ruokki näyistä saatu inspiraatio ja pyhien kirjoitusten tutkiminen, ja jota ajoi eteenpäin vakaumus, että Jumalan valtakunta oli lähellä.

Meidän on tajuttava, että "Jeesus" (Jeshua) on heprealainen nimi, joka tarkoittaa vapahtajaa, pelastajaa. Kristinuskon alkuvaiheessa se ei viittaa ihmisyksilön nimeen, vaan (kuten termi Logos) käsitteeseen: jumalalliseen, hengelliseen hahmoon, joka on Jumalan pelastuksen välittäjä. "Kristus", kreikkalainen käännös heprean "Messiaasta", on myös käsite, joka tarkoittaa Jumalan voitelemaa (vaikkakin rikastettuna monilla lisämerkityksillä). Juutalaisten lahkojen piirissä kautta koko imperiumin, joissa oli mukana myös pakanoita, näillä käsitteillä on saattanut olla hyvin vaihteleva käyttötarkoitus. Usko jonkinlaiseen hengelliseen Voideltuun Pelastajaan - Kristukseen Jeesukseen - oli ilmassa. Paavali ja Jerusalemin veljeskunta olivat yksinkertaisesti vain tämän laajalle levinneen ilmiön eräs reunailmiö, vaikkakin tärkeä, ja lopulta hyvin vaikutusvaltainen. Myöhemmin, omassa myytin syntyprosessissaan, tätä lähetystyöntekijöiden ryhmää alettiin pitää koko liikkeen alkulähtökohtana. Seuraava artikkeli esittää, miten kaikki nämä monenlaiset haarat vedettiin yhteen Jeesus Nasaretilaisessa, joka syntyi eloon vasta evankeliumeissa.

OSA KOLME: JEESUS NASARETILAISEN KEHITYS

Siirtyminen Uuden testamentin kirjeistä evankeliumeihin merkitsee tulemista täydellisesti eri maailmaan. Tämän sarjan aiemmissa artikkeleissa toin esille, miten käytännöllisesti katsoen kaikki Jeesuksen Nasaretilaisen evankeliumeisssa esitetyn elämäkerran elementit puuttuvat kirjeistä, ja miten Paavali ja muut varhaiset kirjoittajat esittävät meille vain jumalallisen, hengellisen Kristuksen taivaassa, Kristuksen, jonka Jumala on ilmoittanut inpriraation ja pyhien kirjoitusten kautta. Heidän Jeesustaan ei koskaan samaisteta äskettäin eläneeseen, historialliseen ihmiseen. Kuten kreikkalaisten mysteeriuskontojen pelastavat jumalat, Paavalin Jeesus oli suorittanut lunastustyönsä myyttisellä näyttämöllä. Niinpä kun me avaamme evankeliumit, olemme valmistautumattomia siihen lihaa ja verta olevaan hahmoon, joka elää ja puhuu niiden sivuilla, hahmoon, joka kulki Palestiinan maaperällä, ja kuoli Golgatalla, Herodeksen ja Pontius Pilatuksen päivinä.

Tutkijat ovat pääsemässä aina vain lähemmäksi sen ymmärtämistä, kuinka ja milloin evankeliumit on kirjoitettu. Nimet Markus, Matteus, Luukas ja Johannes on tunnustettu myöhemmin annetuiksi; oikeita tekijöitä ei tiedetä. Se, että "Markus" kirjoitti ensimmäiseksi, ja että "Matteus" ja "Luukas" muokkasivat hänen tekstiään, lisäten siihen muuta materiaalia, on nykyisin lähes yleisesti hyväksytty. Eräät ongelmat, jotka asettivat Markuksen prioriteetin kyseenalaiseksi, kuten sellaiset jaksot, joissa Matteuksen ja Luukkaan sananvalinnat yhtenevät, mutta eroavat Markuksesta, ovat ratkenneet toisen tärkeän oivalluksen myötä: että jokainen kanoninen evankeliumi on lopputulos, jolla on takanaan kirjoittamisen ja uudelleen kirjoittamisen varhainen historia, johon kuului lisäämistä ja poistamista. "Johanneksen" evankeliumin ajatellaan käyneen läpi niinkin monta kuin viisi eri laatimisvaihetta. Niinpä Matteus ja Luukas, jotka kirjoittivat itsenäisesti ja todennäköisesti toisistaan tietämättä, käyttivät Markuksen aiempaa versiota (tai versioita), joka oli ollut yhdenmukainen em. yhteneväisten kohtien kanssa. Käsitys yhtenäisestä evankeliumidokumentista, jonka olisi kirjoittanut yksi ainoa kirjoittaja, puhumattakaan siitä, että se olisi inspiraation tuote, ei ole enää puolustettavissa.

Tämä kuva evankeliumien suhteista on todellakin aika hämmästyttävä. Jopa Johanneksen, kertomusrakenteessaan ja kärsimyskertomuksessaan, katsovat nykyisin useimmat tutkijat perustuvan Markukseen tai johonkin toiseen synoptisten evankeliumien kehitysvaiheeseen. Kadonnut on vanha hurskas näkemys, jossa neljä evankeliumia olivat itsenäisiä ja toisiaan vahvistavia selontekoja. Sen sijaan, niiden selvät samankaltaisuudet ovat tulosta kopioinnista. Tämä merkitsee, että Jeesuksen elämän ja kuoleman perustarinassa olemme riippuvaisia yhdestä ainoasta lähteestä: hänestä, kuka sitten olikin, joka kirjoitti ensimmäisen version Markuksesta. Kaiken järjen mukaan lähteidemme pitäisi olla lukuisia: kristityt lähetystyöntekijät, oletetusti kahdentoista apostolin johtamina, levittäytyivät ympäri imperiumia; suullinen perinne, meille kerrotaan, piti vireillä ja teki jatkuvasti uudelleen eläväksi kertomuksen Jeesuksen sanoista ja teoista. Tämän tarinan kirjoitettujen versioiden olisi täytynyt pulpahtaa esiin monista keskuksista, aidosti itsenäisinä ja huomattavasti toisistaan eroavina. Kuitenkin, kun Matteus ryhtyy kirjoittamaan omaa versiotaan Jeesuksen oikeudenkäynnistä ja ristiinnaulitsemisesta, kaikki mitä hän osaa tehdä, on kopioida orjallisesti jotakin käsiinsä saamaa dokumenttia, lisäten vain pieniä yksityiskohtia, kuten haudan vartiointi. Luukas tekee vähän enemmän.

Törmäämme samaan kysymykseen Apostolien tekojen kohdalla. Miksi vain yksi kirjoittaja, ja hänkin reippaasti toisen vuosisadan puolella, päätti ryhtyä kokoamaan varhaisen kirkon synnyn ja kasvun historiaa? Kukaan toinen kirjoittaja ei edes mainitse helluntaita, sitä pyhän hengen kollektiivista läsnäoloa apostolien luona, joka Apostolien tekojen mukaan aloitti koko lähetysliikkeen! Mutta jos sen sijaan tämä liike oli laajalle levinnyt ja moninainen, koordinoimaton ja keskuudessaan kilpaileva (kuten Paavalin kirjeet antavat ymmärtää), ilmentäen suurta opillista moninaisuutta aikakauden laajan uskonnollisen inspiraation puitteissa, on helpompi ymmärtää, miten yksi ryhmä, haluten tavoitella puuttuvaa yhtenäisyyttä ja haluten saada itselleen arvovaltaa, saattoi luoda oman ainutlaatuisen kuvansa kristinuskon alkuvaiheista.

Koska evankeliumit - tai niiden ensimmäiset versiot - on kirjoitettu? Markus on tavallisesti ajoitettu sen luvussa 13 olevan "pienen apokalypsin" pohjalta, joka kertoo suurista mullistuksista ja temppelin hävityksestä, Jeesuksen kertomana profetiana. Tämän täytyy, väitetään, viitata ensimmäiseen juutalaissotaan (66-70); niinpä Markus kirjoitti sen keskellä tai vähän myöhemmin. Mutta myös Markuksen oletetaan pohjanneen tarinansa lähteisiin, ja eräät ajattelevat, että tämä "pieni apokalypsi" olisi alunperin saattanut olla juutalainen kirjoitelma (ilman viittausta Jeesukseen), jonka Markus olisi myöhemmin lainannut ja mukauttanut. Tai, jos luku 13 on Markukselta, se olisi hyvinkin saattanut kehittyä myöhemmässä vaiheessa, sillä muut dokumentit osoittavat, että voimakkaat apokalyptiset odotukset vallitsivat ainakin vuosisadan loppuun asti. Itse asiassa jakeessa 13:7 Jeesus varoittaa kuulijoitaan, että loppu ei ole vielä lähellä, vaikka sanomia sodista kuullaan. Mikään Markuksessa ei pakota meitä ajoittamaan sitä aiemmaksi kuin 90-luvulle.

Matteuksen ja Luukkaan ajoitukseen vaikuttaa se kuva, minkä ne antavat kristinuskon ja laajemman juutalaisuuden teiden eroamisesta. Tämä kehityskulku on todettu myöhäisemmäksi, ja evankeliumit sijoittavat sen anakronistisesti oletettuun Jeesuksen aikaan. Luukas on myös luopunut välittömän maailmanlopun odotuksesta, joka sijoittaa hänet vielä myöhäisemmäksi. Mikään näistä tekijöistä ei ole ristiriidassa vuosisadan vaihteeseen tai hiukan sen jälkeen sijoitetun ajoituksen kanssa.

Mutta yhtä tärkeä on todistus hyväksymisestä. Koska evankeliumit alkavat esiintyä kristillisten kirjoitusten laajemmassa piirissä? Jos Markus on niin varhainen kuin vuodelta 70, ja jos kaikki neljä on kirjoitettu vuoteen 100 mennessä, miksei kukaan varhaisista kirkkoisistä - Kleemens Roomalainen, Ignatios, Polykarpos, Barnabaan kirjeen kirjoittaja - jotka kirjoittavat välillä 90 ja 130, ei lainaa niitä tai viittaa mihinkään niistä? Kuinka olisi Ignatios (noin v. 107), niin innokkaana vakuuttamaan lukijansa, että Jeesus oli todella Marian synnyttämä ja kuollut Pilatuksen aikana, että hän todella oli ollut inhimillinen kärsivä ihminen, kuinka hän olisi saattanut olla vetoamatta evankeliumien selontekoon todistuksena tästä kaikesta, jos hän olisi yhdenkään näistä tuntenut?

Eusebios kertoo, että eräässä nykyisin kadonneessa teoksessa, noin v. 130 kirjoitetussa, piispa Papias mainitsee kahdesta "Matteuksen" ja "Markuksen" kirjoituskatkelmasta. Mutta näitä ei voida samaistaa kanonisiin evankeliumeihin, sillä Papias kutsui edellistä "Herran sanoiksi hepreankielellä" ja jälkimmäinenkin vaikuttaa olevan jokin muu kuin kertova teos. Lisäksi näyttäisi siltä, että Papias ei olisi itse nähnyt näitä dokumentteja.

Vasta Justinus Marttyyrilla, joka kirjoittaa 150-luvulla, löydämme tunnistettavia lainauksia joistakin evankeliumeista, vaikkakin hän kutsuu näitä yksinkertaisesti "apostolien muistelmiksi", ilman nimiä. Tutkijat, kuten Helmut Köster, ovat päätyneet tulokseen, että kaikki aiemmat viittaukset evankeliumeissa esiintyvän kaltaiseen materiaaliin ovat tosiasiassa osa ajassa liikkuvaa traditiota, joka on itse löytänyt tiensä kirjoitettuihin evankeliumeihin. Onko ajateltavissa, että ensimmäinen selonteko Jeesuksen elämästä ja kuolemasta olisi kirjoitettu niin varhain kuin 70-luvulla (jotkut ajoittavat sen jopa varhaisemmaksi) ja kuitenkin laajemmalta kristillinen maailmalta olisi mennyt lähes vuosisata, ennen kuin se olisi saanut siitä kopioita?

Jos toisaalta Jeesus Nasaretilaisen "elämäkerta" oli jotain epätavallista, joka oli vastoin senhetkisen tiedon ja uskon luonnetta, voisi ymmärtää, miten ensimmäiset versiot evankeliumeista, noin vuosisadan vaihteessa kirjoitettuina, olisivat olleet vaan rajoitetussa käytössä ja pienen piirin muokattavina ainakin noin sukupolven ajan. On myös alkanut näyttää siltä, että Markus, Matteus ja Luukas alunperin tulevat yhdestä toisiinsa yhteydessä olevien seurakuntien ryhmästä.

Mitä tulee Apostolien tekoihin, jonka on kirjoittanut sama henkilö, joka kirjoitti Luukkaan lopullisen version, niin siihen ei löydy viittausta ennen vuotta 170 - yli vuosisata sen ajoituksen jälkeen, joka siihen on usein liitetty! Se on selvästikin tuntematon jopa Justinukselle. Jotkut, kuten John Knox, näkevät Apostolien teot Rooman kirkon toisen vuosisadan puolivälissä esittämänä vastauksena näkemyksille, jota esitti gnostilainen Markion. Apostolien tekojen tekijä käyttää hyväkseen alkuperäistä palestiinalaista kirkkoa koskevan tradition ydintä, mutta tämä on muokattu uudestaan sopimaan uuteen kaavaan. Apostolien tekojen ja sen välillä, mitä Paavali kertoo kirjeissään, löytyy valtavia eroja. Oppineiden on ollut pakko myöntää, että suuri osa Apostolien teoista on silkkaa sepitettä. Kun se on saatettu epäilyksen alaiseksi, kristinuskon todelliset alkuvaiheet jäävät todella synkkään pimeyteen.

***

Historiallisen Jeesuksen ydin edeltää evankeliumeja, ja syntyi seurakunnassa tai piireissä, jotka tuottivat dokumentin, jota nykyisin kutsutaan nimellä Q (saksan sanasta "Quelle", lähde). Yhtään kopiota Q:sta ei ole jäänyt jäljelle, mutta tutkijat ovat kyenneet sen rekonstruoimaan sen yhteisen materiaalin lähteenä, joka löytyy Matteukselta ja Luukkaalta, mutta jota he eivät löydä Markukselta.

Q ei ollut kertova evankeliumi, vaan järjestetty sanontakokoelma, joka sisälsi moraalisia opetuksia, varoituksia ja kertomuksia väittelyistä, sekä muutamia ihmekertomuksia ja anekdootteja. Sen sai aikaan jokin Galileassa oleva juutalainen lahkoliike, joka saarnasi tulevaa Jumalan valtakuntaa. Tutkijat voivat kertoa, että Q laitettiin kasaan ajan myötä ja eroteltavissa vaiheissa. He ovat tunnistaneet varhaisimman kerroksen (he kutsuvat sitä nimellä Q1) joukkona sanontoja, jotka koskevat etiikkaa ja opetuslapseutta; nämä sisälsivät huomattavan epäsovinnaisia ajatuksia. Monet näistä ovat löydettävissä Matteuksen Vuorisaarnasta: autuaaksijulistamiset, käännä toinen poskesi, rakasta vihollistasi. Viime aikoina tutkijat ovat huomanneet läheisen yhtäläisyyden näiden maksiimeiden ja niiden ohjeiden välillä, joita opetti kreikkalainen filosofinen kynisismiksi kutsuttu koulukunta, joka oli aikakauden vaeltavien "kyynikko"-saarnaajien levittämä vastakulttuuriliike. (Burton Mack on väittänyt, että Jeesus oli kyynikko-tyylinen saarnaaja, jonka yhteys aitoon juutalaisuuteen oli hyvin löyhä!) Ehkä Q-lahko alussa omaksui jonkin kreikkalaisen lähteen ja muokkasi sen mielestään sopivaksi sen Jumalan valtakunnan etiikaksi, josta he saarnasivat. Joka tapauksessa, ei ole mitään tarvetta lukea tällaisia sanontoja jollekin Jeesukselle; ne näyttävät pikemminkin jonkin koulukunnan tai elämäntyylin tuotteilta, ajan myötä muotoutuneilta, eivät yhden yksittäisen yksilön äkkiä keksimiltä.

Tätä Q:n muotoutumisvaihetta kutsuvat tutkijat "sapientaaliseksi", koska se on olennaisesti ohjeiden kokoelma, samaa "genreä", tyyppiä kuin traditionaaliset "viisauskirjat", kuten Sananlaskut. Myöhemmät indikaatiot (kuten Luuk. 11:49) viittaavat siihen, että sanoja pidettiin personifioidun "Viisauden" sanomina (katso toinen artikkeli), ja että Q-saarnaajat pitivät itseään hänen puhemiehinään.

Q:n seuraavaa kerrostumaa (nimetty Q2:ksi) on sanottu "profeetalliseksi", jopa apokalyptiseksi. Näissä sanonnoissa seurakunta iskee takaisin sitä vihamielisyyttä ja hyljeksintää vastaan, jota se on kohdannut laajemman yhteisön taholta. Kontrastina Q1:n lempeälle, jopa hienotunteiselle äänensävylle, Q2 sisältää myrkyllisiä soimauksia farisealaisia kohtaan ja kutsuu Jumalaa tuomitsemaan kokonaisia kaupunkeja. Mukaan tulee Ihmisen Pojan hahmo, joka saapuu lopun aikoina kirkkaudessaan tuomitsemaan maailmaa; hän on mahdollisesti lopputulos Danielin 7. luvun hahmon mietiskelystä. Täällä me ensi kertaa tapaamme Johannes Kastajan, Q-saarnajien jonkinlaisen neuvonantajan tai edelläkävijän. Q:n ajoitus on vaikeaa, mutta ehdottaisin tälle toiselle vaiheelle ajankohtaa hiukan ennen juutalaissotaa.

On hyviä syitä päätyä lopputulokseen, ettei edes tässä vaiheessa Q-seurakunnan ajattelussa ollut mitään Jeesusta. Tämä siis tarkoittaa, että viisauden sanat ja profetiat alkuperäisessä muodossaan eivät olisi sisältäneet mitään mainintaa Jeesuksesta niiden puhujana tai lähteenä. Ne olivat seurakunnan itsensä julistusta ja sen perinteistä opetusta, jonka Jumalan Viisauden katsottiin inspiroineen. Sillä vaikka Matteus ja Luukas usein esittävät saman sanamuodon tai ajatuksen tietyn ydinsanonnan kohdalla, ympäröidessään sen johdantolauseilla ja yhteydellä, joka sisältää Jeesuksen, kumpikin evankelista tarjoaa jotain aivan erilaista (vertaa Luukasta 17:5-6 Matteukseen 17:19-20). Myöskään ei apokalyptisiä sanontoja Ihmisen Pojasta identifioida Jeesukseen, jonka takia, kun ne myöhemmin on pistetty hänen suuhunsa, Jeesus kuulostaa siltä, ikään kuin hän puhuisi jostakusta muusta.

Erityisen paljastava on sanonta, joka nyt löytyy Luukkaan jakeesta 16:16: "Lain ja profeettojen (so. pyhien kirjoitusten) aika kesti Johannekseen (so. Kastajaan) asti. Siitä lähtien on julistettu hyvää sanomaa Jumalan valtakunnasta ...". Tämän, kuten niin paljon Q:ssa, on myönnetty olevan seurakunnan oman kokemuksen ja ajan tuote (so. ei palautuvan Jeesukseen), ja kuitenkaan mitään viittausta Jeesukseen itseensä ei ole sijoitettu tähän kuvaukseen vanhan muuttumisesta uudeksi. Luukas 11:49 myös jättää pois Ihmisen Pojan puhuessaan niistä, jotka Viisaus on luvannut lähettää.

Johtavat Q-spesialistit, kuten Kloppenborg, ovat havainneet, että Q eri vaiheessaan on ollut merkittävän reduktion kohteena (materiaalia on editoitu, lisätty ja järjestetty uudelleen, jotta saataisiin yhtenäinen kokonaisuus, jossa on tunnistettavat teemat ja teologia). Mutta heidän analyysinsä Q3:sta, kerrostumasta, jota he kutsuvat "lopulliseksi korjatuksi laitokseksi", ei mene riittävän pitkälle. Sillä vasta tässä vaiheessa, väittäisin, esiteltiin historiallinen Jeesus, hahmo, jonka nyt nähtiin olleen seurakunnan perustaja. Tietty vanha materiaali lienee tässä vaiheessa muokattu uudelleen ja kaikki luettu Jeesuksen ansioksi, mukaan lukien pari "parantamisihmettä", jotka olivat olleet osa itse Q-saarnaajien omaa toimintaa. Opetuksia ei olisi varustettu kuin yksinkertaisella lauseella "Jeesus sanoi", jonka vuoksi Matteuksen ja Luukkaan oli keksittävä niille omat puitteensa. (Tämänkaltaisen kehysmäisen lisäyksen näemme gnostilaisessa Tuomaan evankeliumissa, jonka ajatellaan alunperin syntyneen eräänä sivuhaarana Q:n varhaisvaiheesta). Tämä uusi Jeesus on asetettu Johanneksen yläpuolelle, joka nyt toimii hänen sanansaattajanaan. Hieman myöhemmässä vaiheessa hänet on samaistettu odotettuun Ihmisen Poikaan. Kaikkein myöhäisimmästä kerroksesta löydämme orastavan elämäkerran ja tendenssin jumalallistaa tämä Jeesus. Tarina Jeesuksesta kiusattavana erämaassa (Luuk. 4:1-3) kuuluu tähän vaiheeseen.

Miten tällainen perustaja muotoutui Q-ajattelussa, ellei hänellä ollut historiallista esikuvaa? Kaikki lahkoyhteisöt ovat taipuvaisia tulkitsemaan nykyisyytensä menneisyyden käsittein; ne persoonallistavat oman toimintansa suuriksi perustamistapahtumiksi ja sankarillisiksi kantaisiksi. Juuri tämän sanontakokoelman, nousevan seurakunnan tuotteen, olemassaolo on saattanut itsessään houkutella lukemaan sen erityisen alkuunpanneen ja autoritatiivisen hahmon tilille. Tällainen muistiinmerkitty tieto, joka on sijoitettu glorifioituun menneisyyteen, tunnetaan "perustamisasiakirjana", ja se on yleismaailmallinen ilmiö lahkoliikkeiden keskuudessa. (Wilhelm Tellin, olemassa olemattoman hahmon, keksiminen Sveitsin valaliiton perustajaksi on kuuluisa esimerkki tällaisesta prosessista, vaikka olemmekin tässä enemmänkin nationalistisessa kuin tarkasti ottaen uskonlahkoon liittyvässä kontekstissa.)

Epäilen myös, että kilpailevan lahkon olemassaolo, joka on väittänyt Johannes Kastajaa perustajakseen, on saattanut johtaa Q-seurakunnan kehittämään oman perustajansa, joka esitettiin Johanneksen yläpuolella olevana. On peräti outoa, jos ajatellaan evankeliumien esittämää kuvaa asioista, että olisi koskaan tullut kenellekään mieleen esittää kysymystä, kumpi on suurempi, Jeesus vai Johannes, mutta Q3:n täytyi ottaa esille nimenomaan tämä asia (ks. Luukas 7:18-35).

Lisäselityksen tämän perustajan kehitykselle antaa viitteitä Q itse. Taivaallisen Viisauden hahmo (Sofia), jonka kerran nähtiin toimivan seurakunnan kautta, näyttää kehittyneen hänen lähettiläänsä hahmoksi, joka on aloittanut liikkeen ja puhunut sen sanonnat. Myytit Viisaudesta, joka tulee maailmaan, kuuluivat jo vanhastaan juutalaiseen ajatteluun, ja niillä on voinut olla osansa tässä kehityksessä. Luukas 7:35 kutsuu Jeesusta Viisauden lapseksi, ja Matteuksen Q:n käytössä heijastuu syntymässä oleva tendenssi nähdä Jeesus itsensä Viisauden inkarnaationa. Monet Jeesuksen sanonnat Q:ssa on tunnistettu muunnelmiksi viisauskirjallisuuden sanonnoista.

Tälle perustajalle Q antaa nimen "Jeesus", käsite, joka oli yleisessä käytössä kaikkien juutalaisten lahkojen piirissä (katso toinen artikkeli). Tässä Q:n myöhäisessä vaiheessa on saattanut tulla joitakin vaikutteita muilta "Jeesus"-piireiltä, vaikka tällaisten paljastaminen on arvausleikkiä. (Todelliset historialliset kehityskulut ovat taipuvaisia olemaan hienosyisempiä ja monimutkaisempia kuin mikään niiden akateeminen esittely paperilla, näin erityisesti 20 vuosisataa tapahtuneen jälkeen). On merkityksellistä, ettei Q koskaan käytä termiä Kristus, koska tällaista perustajaa ei ilmeisesti tässä vaiheessa pidetty messiaana.

Q1:n viisaat ja hienovaraiset opetukset, Q2:n apokalyptinen pauhu ja lopun aikojen Ihmisen Poika, joka nousee myöhemmin pintaan Q:n kehityksessä, muodostavat kaikki eriskummallisen sekoituksen, eikä vähiten siksi, että ne tulevat toisiaan seuraavissa kerroksissa. (Jos ne oletetaan autenttisiksi, missä ihmeen panttilainaamossa Q2:n sanonnat olivat säilössä siihen asti, kunnes seurakunta oli valmis ne vastaanottamaan? Ne eivät nouse esille missään muualla.) Vain näiden yhteen sopimattomien elementtien myöhempi sisällyttäminen yhteen keinotekoiseen hahmoon, vaiheessa, jossa seurakunnan menneisyys oli kylliksi hämärtynyt (osittain väliin tulleen juutalaissodan mullistusten takia), voi selittää tämän prosessin.

Mutta paljonpuhuvin Q:n Jeesuksen piirre on osoittautunut hämmentävimmäksi, sillä näyttää siltä, ettei hänellä ole mitään suhdetta Paavalin Jeesukseen! Tutkijat jatkavat tanssiaan sen tosiseikan ympärillä, ettei Q:ssa ole lainkaan kärsivän Jeesuksen käsitettä, jumalallisen olennon, joka on kokenut kuoleman ja ylösnousemuksen sovittavana tekona. Q voi tehdä profeettojen tappamisesta keskeisen teeman (esim. Luukas 11:49-51), mutta ei silti viittaa koskaan Jeesuksen omaan ristiinnaulitsemiseen! Sen vertauksissa ei ole vihjettäkään Jumalan Pojan murhasta. Ylösnousemuksesta Q ei hiiskahdakaan. Jeesus ei profetoi omasta kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan, kuten hän tekee evankeliumien muissa osissa.

Huomaa, että Q-jaksossa Luukkaan 17 luvussa evankelistan täytyy lisätä Jeesuksen suuhun ennustus tämän omasta kuolemasta (jae 25); sitä ei ole Matteuksella samassa jaksossa (24:23f). Hätkähdyttävintä kaikesta on se, ettei Q:n Jeesuksella näytä olevan mitään ilmeistä merkitystä pelastukselle! Itse opetuksista saatavaa hyötyä lukuun ottamatta, oppineet myöntävät, että Q:ssa ei ole mitään soteriologiaa, eikä varmasti mitään synnit sovittavasta kuolemasta. Poika, joka tuntee Isän (Luukas 10:22, myöhäinen muunnelma vanhasta viisaussanonnasta), toimii välittäjänä Jumalan ilmoitukselle - yksinkertaisesti personifioiden sitä, mitä Q-seurakunta itse tekee. (Q:n sivuhaara, Tuomaan evankeliumi, on samalla lailla tyhjä kaikista viittauksista Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen).

Jos uskonlahkon pelastaja olisi ollut murhattu juutalaisten johtomiesten toimesta, jos koko kristillinen liike olisi lähtenyt hänen kuolemastaan ja havaitusta haudasta nousemisestaan, ei ole ajateltavissa, ettei Q olisi sanonut niin. Esimerkiksi Luukkaassa 13:34-35, Jeesus profetoi. Juuri kirjoitettuaan, että Jerusalem on kaupunki, joka murhaa sinne lähetetyt profeetat, kuinka Q:n laatija on kyennyt vastustamaan kiusausta viitata kaikista murhista suurimpaan? Mitä taas tulee sanontaan Luukkaassa 14:27 koskien opetuslapsia, jotka "kantavat ristinsä" ja seuraavat Jeesusta, niin tämä on tunnistettu kynisistis-stoalaiseksi ilmaisuksi, mahdollisesti yhtälailla juutalaisten "kiivailijoiden" käyttämäksi, eikä viittaukseksi Jeesuksen omaan ristiin. D. Seeley tekee tilanteesta yhteenvedon: "Ei yhdessäkään jaksossa mainita Jeesuksen kuolemaa. Tällainen viittaus täytyy olettaa." Seeley jatkaa rakentamalla ajatuskulun, joka nojaa tähän olettamukseen, mikä on klassinen esimerkki siitä, miten suuri osa Uuden testamentin tutkimuksesta menettelee.

Kuinka tämä radikaali Paavalin ja Q:n ero on selitetty? Se kertoo, sanovat oppineet, eri piirien erilaisista reaktioista ihmiseen Jeesus Nasaretilainen. Mutta he jäävät kiikkiin, kun he yrittävät tehdä järkeenkäyväksi, miten tuollainen outo ilmiö voisi olla ollut mahdollinen. Sitäpaitsi dokumentit tuovat esiin paljon useampia "reaktioita" kuin vain kaksi. Meidän on uskominen, että varhainen kristinusko oli hillittömän skitsofreenistä. Ensin Paavali ja muut kirjeen kirjoittajat luopuvat kaikesta kiinnostuksesta Jeesuksen maalliseen elämään ja identiteettiin, muuttaen hänet kosmiseksi Kristukseksi, joka on luonut maailman ja lunastanut sen kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan. Q-seurakunta, toisaalta, päättää unohtaa hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa, ja säilyttää maan päällä opettavan Jeesuksen, maailman tulevan lopun saarnaajan. Näiden kahden navan välillä sijaitsee muita toistensa kanssa yhteensopimattomia mielikuvia. Johanneksen varhaisimmassa kerrostumassa Jeesus on myyttinen alas astuva ja ylös nouseva Lunastaja taivaasta, joka pelastaa olemalla Jumalan tahdon ilmoittaja; myöhemmin hänet samaistetaan kreikkalaiseen Logokseen. Jeesus on Hebrealaiskirjeen taivaallinen ylimmäinen pappi, Didachen ei-kärsivä välittävä palvelija, Salomonin psalmien mystinen Viisaus-Messias. Paavali vihjaa eri suuntiin pyrkivien ryhmien olemassaolosta sellaisissa paikoissa kuin Korintti, "jotka saarnaavat toista Jeesusta". Gnostisismin erilaisissa haaroissa Jeesus (tai Kristus) on myyttinen osa taivaallisten jumalolentojen moninaisuutta, joskus ilmoittaja kuten Johanneksella, joskus pulpahtaen pintaan muilla nimillä, kuten Derdekeas tai Kolmas Valistaja. (Ggostilainen Jeesus oli lopulta vuorovaikutuksessa ortodoksisempien ideoiden kanssa ja imi itseensä tämän uuden historiallisen henkilön.) Mutta kaikki tämä ristiinnaulitusta rikollisesta? Tai kenestäkään inhimillisestä ihmisestä?

Huomattavasti järkeenkäyvempi ratkaisu saattaisi olla se, että kaikki nämä "Jeesuksen" tai "Kristuksen" idean ilmaisut olivat erillisiä ja suodattuneet käsitteistä ja käsityksistä, jotka liikkuivat aikakauden uskonnollisessa ilmapiirissä (kuten hahmoteltiin edellisessä artikkelissa). Oppineet myöntävät nykyisin, että "kristinuskon alkuvaihe oli poikkeuksellisen moninainen, vaihdellen dramaattisesti alueelta toiselle, ja sitä hallitsivat tavat ja teologia, jotka voisi tuomita "kerettiläisiksi" " (Ron Cameron vetäessään yhteen Walter Baueria). Ainoastaan tunnustuksellisten intressien pohjalta voi väittää, että tällainen moninaisuus - ja niin paljon siitä koordinoimatonta ja keskenään kilpailevaa - olisi räjähtänyt esiin yhdessä yössä yhdestä vähäpätöisestä juutalaisesta saarnaajasta ja yhdestä ainoasta lähetysliikkeestä.

***

Oli väistämätöntä, että nämä vaihtelevat uskonilmaukset pyrkisivät liikkumaan toisiaan kohti. Joskus myöhäisellä ensimmäisellä vuosisadalla, pääosin pakanallisessa miljöössä, mahdollisesti Syyriassa, jokin kristitty oppinut tai piiri sovitti yhteen Q:n Jeesuksen ja myyttisen kärsivän Jeesuksen, jollainen oli Paavalin tyyppisellä kristillisellä kultilla. Tulos oli "Markus". Markus näyttää työskennelleen suullisten tai epätäydellisten Q-traditioiden pohjalta, koska hänen evankeliuminsa jättää ottamatta mukaan ne Jeesuksen suuret opetukset ja profeetalliset lausumat, jotka Matteus ja Luukas ovat ottaneet. (Markuksen ja Q:n suhde on eräs ohdakkeisimmista poluista Uuden testamentin tutkimusprobleemien joukossa.)

Mitä Markus teki? Hän kehitti kertomuksen toiminnasta, joka liikkui Galileasta Jerusalemiin, josta nyt tuli Jeesuksen kuolinpaikka. Hän käytännöllisesti katsoen keksi uudelleen apostolit varhaisista, nyt jo legendaarisista kristillisen liikkeen hahmoista; nämä palvelivat pääasiassa opetuksellisia tarkoituksia. Hän toi Jeesus-radalle kaikki hahmot ja käsitteet, jotka leijailivat kristillisessä ilmassa, kuten Jumalan Pojan, Messiaan, Daavidin Pojan ja apokalyptisen Ihmisen Pojan.

Ennen kaikkea hänen oli kehitettävä Jeesuksen kärsimyskertomus. Eräät (kuten J. D. Crossan) esittävät, että Markus käytti aikaisempaa, primitiivisempää kertomusta Jeesuksen oikeudenkäynnistä ja teloittamisesta, jota myös Johannes olisi myöhemmin myös käyttänyt. Muut (kuten Burton Mack) katsovat, että kaikki kuuluisat käsimyskertomuksen elementit ovat puhtaasti Markuksen keksimiä: kohtaus Getsemanessa, petturi Juudas, Pietarin kieltäminen, Jeesuksen oikeudenkäynnin ja ristiinnaulitsemisen varsinaiset yksityiskohdat, kertomus tyhjästä haudasta.

On melkein varmaa, että jotakin hengellisen Kristuksen "historiallistamista" oli jo tapahtunut kristillisessä tutkistelu- ja saarnatyössä, ennen Markusta ja Q:sta riippumattomasti. Samanlainen lahkoille ominainen tendenssi idealisoidun perustamishistorian luomiseen kuin nähdään Q:n tapauksessa, on saattanut vaikuttaa myös Kristus-kultin piireissä. Julistettu oli kehittymässä Julistajaksi. Jeesus, josta saarnattiin, tuli Jeesukseksi, joka saarnasi, ja evankeliumit toimivat lopulta "perustamisasiakirjoina" kristinuskolle kokonaisuudessaan. Jotkin alustavat ideat tähän suuntaan, kuten Paavalin "naisen" nimi ja Jeesuksen elämän ajankohta, löysivät tiensä Ignatiokselle, ilman kirjoitettua evankeliumiakin, vaikka hän ja 1. Johanneksen kirje (kirjoitettu mahdollisesti 90-luvulla) osoittavat, että monet vastustivat uutta, radikaalia ajatusta, että pitäisi tunnustaa Jeesus Kristus "lihaksi tulleeksi" (1. Joh. 4:2). Ja mikä antoi tälle alkusysäyksen, mikä toimi uudesta historiallisesta Jeesuksesta saatavan informaation lähteenä? Me näemme sen itse evankeliumeista: juutalaiset pyhät kirjoitukset.

Ensiksi joitakin yleisiä huomioita. Tutkijat ovat jo kauan sitten huomanneet, että evankeliumit on laitettu kokoon pienemmistä elementeistä, samantyyppisistä, joita löytyy Q:sta: yksittäisistä sanonnoista tai sanontojen ryppäistä, ihmetarinoista, väittelykertomuksista. Ne on liitetty yhteen ikään kuin "pujottamalla helmiä helminauhaan", ja täytemateriaalia ja kertomuksellisia lisäosia on lisätty, jotta luotaisiin jonkinlainen aikajärjestyksen vaikutelma: Jeesus meni tänne, sitten hän meni tuonne. Joku ilmestyy kuvaan ja esittää kysymyksen, johon Jeesus sitten voi antaa vastauksen. Oli tapana ajatella, että nämä erilliset elementit olivat tradition luotettavia palasia, jotka olivat kulkeneet suullisesti välitettyinä, joista useat palautuivat Jeesukseen itseensä asti, ja joista toiset taas oli formuloitu varhaisessa kirkossa reaktiona häneen. Mutta vähitellen havaittiin, että evankelistat olivat muutelleet tai elävöittäneet näitä elementtejä tavalla, joka palveli heidän omia kirjallisia tai teologisia päämääriään; monia he olivat yksinkertaisesti kirjoittaneet itse. Ei voi olla mitään takuuta siitä, että mikään palautuu Jeesukseen.

Kuten näimme Q:n yhteydessä, monet sanonnoista olivat hellenistisiä tai juutalaisia moraalisääntöjä ja kansanomaisia vertauksia; jotkut niistä tulivat juutalaisesta viisauskirjallisuudesta. Väittelykertomukset ja opetuslapseutta koskevat ohjeet heijastivat myöhempien kristillisten seurakuntien tilannetta. Paavalin "Herran sanat" (katso ensimmäinen artikkeli) edustivat sitä saarnatyyppiä, joka oli tavallinen varhaisilla kristillisillä profeetoilla: inspiroitua ilmoitusta hengelliseltä Kristukselta taivaassa. Nämä ovat saattaneet säilyä ja lopulta päätyä evankeliumeihin historiallisen Jeesuksen puhumina. Ihmekertomusten kokoelmat olivat yleisiä vanhan ajan maailmassa, ja ihmeiden tekijöinä kerrottiin olleen kuuluisia filosofeja ja taikureita, jopa jumalolentoja, kuten parantajajumala Asklepios ja Isis. Kristityt profeetat olivat usein parantajia ja ihmeiden tekijöitä itsekin, ja heidän urotyönsä voitiin jälkeenpäin siirtää Jeesuksen tekemiksi.

Nykyisin on tiedostettu, että evankeliumit ovat kauttaaltaan lahkolaiskirjoituksia. Ne olivat vastauksia niiden ryhmien "elämän tilanteeseen", jotka ne tuottivat, ja ne palvelivat niiden tarpeita. Ne loivat uskolle pyhitetyn menneisyyden, joka palautui jumalalliseen perustamiseen. Nämä tarjosivat suojavallin ulkoista hyökkäystä vastaan. Ne oikeuttivat seurakunnan uskomukset ja vahvistivat sen tavat. Polttava kiistakysymys, esimerkiksi, yhteydestä ja pöytäkumppanuudesta, eli voiko juutalainen seurustella pakanan kanssa, voiko rituaalisesti puhdas nauttia aterian epäpuhtaan kanssa, oli ratkaistu esittämällä Jeesus tuomitsemassa farisealaisia

heidän puhtauden pakkomielteestään, esittämällä hänet seurustelemassa hyljeksittyjen ja pakanoiden kanssa. Kysymystä siitä, oliko juutalainen laki yhä voimassa, käsiteltiin antamalla Jeesuksen tehdä siitä oikeuden päätös. Ja niin edelleen. On helppo nähdä, kuinka tällaiset lahkointressit, kun useat erilaiset seurakunnat eri aikoina ovat asiaan sekaantuneina, saattavat tuottaa ne lukuisat ristiriidat Jeesuksen toimissa ja lausunnoissa, jotka voimme nähdä eri evankeliumien välillä.

Katsoivatko evankelistat itse kirjoittavansa historiaa? Heidän kauttaaltaan vallitseva tapansa muuttaa aiempia selontekoja, järjestellä uudelleen Jeesuksen elämän yksityiskohtia ja muuttaa jopa Herran omia sanoja, viittaisi muuhun. Nykyisin on perusohjeena, että evankeliumit ovat uskon dokumentteja; evankelistoilla ei ollut pyrkimystä historialliseen tutkimukseen siinä mielessä kuin me sen tunnemme.

Pikemminkin he olivat ryhtyneet harjoittamaan erästä muotoa "midrashia". Midrash oli muinainen juutalainen tapa tulkita ja laajentaa Raamatun yksittäisiä jaksoja tai niiden yhdistelmiä, jotta saataisiin ulos uusia merkityksiä tai koskettavuutta, jotta päästäisiin sanojen pinnan tuolle puolen. Eräs tapa tehdä tämä oli antaa niille muoto uusissa tarinoissa, jotka tapahtuivat nykyhetken kontekstissa. Evankelistojen mielissä evankeliumit tulkitsivat uusia hengellisiä totuuksia pyhien kirjoitusten uudelleen kertomisen kautta - siinä määrin monet Uuden testamentin kertomuksista ovat yksinkertaisesti uudelleen muokattuja Vanhan testamentin kertomuksia. Jeesus oli määrätty osaan samanlaisissa tarinoissa kuin Mooses, esimerkiksi, esittäen näin hänet uutena Mooseksena nykyiselle ajalle. Samanaikaisesti, jos ajatellaan Q:ta, on täysin mahdollista, että kirjoittajat kuten Markus pitivät työtään jonakin, joka viittasi todelliseen historiaan, hahmoon, joka oli ilmoitettu raamatullisessa edeltäjässään. Joka tapauksessa, ennen pitkää tällaisia evankeliumeja tarkasteltiin puhtaasti tosiasioihin pohjautuvina asiakirjoina, ja erityisesti näin tekivät pakanat, jotka eivät ymmärtäneet niiden juutalaisia juuria, ja pyhät kirjoitukset alettiin nähdä tällaisten todellisten "tapahtumien" ennustuksina pikemminkin kuin niiden lähteinä.

Aivan kuten kirjoitukset olivat aiemmin antaneet kuvan Paavalin myyttisestä Kristuksesta, nämä samat kirjoitukset (käyttäen yhteydestään irrotettuja kohtia ja huomioimatta ollenkaan niiden alkuperäistä merkitystä) nyt tarjosivat Jeesuksen äskettäisen maallisen elämän puitteet ja yksityiskohdat. Markus saattoi päätökseen jo "lentoon lähteneen" prosessin ja lisäsi ne elämäkerralliset elementit, jotka hän löysi Q-traditioista. Tällaisista komponenteista, Raamattu avoinna edessään, hän muovasi kertomuksensa Jeesuksen elämästä ja kärsimyksestä.

Jeesuksen täytyi olla tehnyt ihmeitä, koska tämän odotettiin tapahtuvan niinä päivinä, jotka edelsivät Jumalan valtakuntaa. Jesaja 35:5-6 esimerkiksi sanoo: "Silloin aukenevat sokeiden silmät ja kuurojen korvat avautuvat, rampa hyppii silloin kuin kauris, mykän kieli laulaa riemuaan." Niinpä Jeesus sai rammat kävelemään ja sokeat näkemään. Messiaan odotettiin jopa nostavan kuolleista. Useiden ihmekertomusten yksityiskohtien mallina ovat olleet ne ihmeet, joita suorittivat Elia ja Elisa 1. ja 2. Kuningasten kirjassa.

Sekä Matteus että Luukas sijoittavat Jeesuksen syntymän Betlehemiin, koska profeetta Miika (5:2) oli julistanut, että tämä tulisi olemaan Israelin tulevan hallitsijan syntymäpaikka. Tämän jälkeen kahden evankelistan syntymäkertomukset eivät ole yhteneväisiä käytännöllisesti katsoen missään.

Raamatullinen midrash voi olla hyvin sattumanvarainen asia.

Evankeliumien selonteko Jeesuksen oikeudenkäynnistä ja kuolemasta näyttää olevan voimakkaimmin riippuvainen kirjoituksista. Käytännössä jokainen Markuksen kärsimyskertomuksen elementti, alkaen Jeesuksen saapumisesta Jerusalemiin, pohjautuu johonkin Raamatun kohtaan. Tässä muutama esimerkki:

# Profeetta Hoosea 9:15: "Pahojen tekojen tähden minä karkoitan sen maastani". Sekä Sakarias 14:21: Silloin ei kukaan enää käy kauppaa Herran Sebaotin temppelissä". Jeesus ajaa rahanvaihtajat temppelistä.

# Psalmi 42:6: Miksi olet niin masentunut, sieluni, miksi olet niin levoton". Jeesus Getsemanessa.

# Psalmi 41:10: "Vieläpä ystäväni, joka söi minun pöydässäni, kääntyy kopeasti minua vastaan". Juudaksen petos. Konflikti juutalaisten johtomiesten kanssa on saattanut tuoda mukanaan voimakkaan motivaation tuoda esille Juudaksen hahmo edustamaan kaikkia vihamielisiä ja epäuskoisia juutalaisia.

# Jesaja 53:12: "... Ja hänet luettiin rikollisten joukkoon." Jeesus on ristiinnaulittu kahden rikollisen väliin.

# Psalmi 22:19: "... jakavat vaatteeni keskenään ja heittävät puvustani arpaa." Sotilaat pelaavat Jeesuksen vaatteista ristin juurella.

Apostolien pako, väärät todistukset Jeesuksen oikeudenkäynnissä, orjantappurakruunu, hapanviini, pimeys keskellä päivää: näillä ja muilla yksityiskohdilla on vastineensa pyhissä kirjoituksissa. Itse se idea, että Jeesus ristiinnaulittiin (uskon myyttinen vaihe mukaan lukien) saattaa olla lähtöisin kohdista kuten Jesaja 53:5 " ...vaikka meidän rikkomuksemme olivat hänet lävistäneet ..." tai Psalmi 22.17 "... käteni ja jalkani ovat runnellut". Jeesuksen kuoleman sijoittaminen Herodeksen ja Pilatuksen aikaan saattoi osittain olla reaktiota Psalmin 2 alkujakeisiin.

Mutta Jeesuksen tarina on peräisin kirjoituksista perustavamminkin kuin vain valikoimasta erillisiä raamatunkohtia. Kärsimyksen, kuoleman ja ylösnousemuksen kokonaiskonseptio on noussut teemasta, joka esiintyy toistuvasti kertomuksissa kautta koko heprealaisen Raamatun ja siihen liittyvän kirjallisuuden. Tämä on tarina, jota oppineet ovat luonnehtineet syyttömän oikeamielisen (tai vanhurskaan) kärsimykseksi ja lopulta syyttömäksi osoittautumiseksi. Me löydämme sen tarinassa Joosefista 1. Mooseksen kirjasta; Jesajan luvun 53 kärsivästä palvelijasta; Tobiaksesta, Esterista, Danielista, 2. ja 3. Makkabealaiskirjoista, Susannasta, Ahikarin tarinasta, (Salomonin) Viisauden kirjasta. Kaikki kertovat tarinan oikeamielisestä miehestä tai naisesta, jota syytetään väärin. joka kärsii, todetaan syylliseksi ja tuomitaan kuolemaan, ja joka pelastuu viime hetkellä ja nostetaan korkeaan asemaan; tai, myöhemmässä kirjallisuudessa, korotetaan kuoleman jälkeen. Se on kertomus siitä, miten juutalaiset näkivät itsensä: hurskasta vainoaa mahtava, Jumalan kansa on alistettu jumalattomille.

Jeesuksen tarina seuraa juuri tätä kaavaa: hän toi oikeaa sanomaa Jumalalta, hän kärsi uskollisena ja hiljaisena, hänet tuomittiin vaikka hän oli syytön, ja lopulta hänet todettiin syyttömäksi ja korotettiin kunniaan ja Jumalan luo. Jeesuksen lunastava rooli oli malliesimerkki juutalaisista kärsimyksen, sovituksen ja ennalta määrätyn korottamisen aihelmista, joista tehtiin tehokas sekoitus liittämällä ne hellenistisiin Pojan (Logos) ja vapahtajajumalan filosofioihin. Kristinusko syntyi vanhan ajan johtavien uskonnollisten aatteiden oikeana synteesinä, ja asetti suunnan länsimaiselle uskonnolle seuraavaksi kahdeksituhanneksi vuodeksi.

JÄLKIKIRJOITUS

Teoriaa, jonka mukaan kristinusko olisi voinut alkaa ilman historiallista Jeesus Nasaretilaista, ovat Uuden testamentin tutkijat vastustaneet raivokkaasti siitä asti, kun se ensi kertaa esitettiin siinä 200 vuotta sitten. Sitä on aina kannattanut vain pieni vähemmistö tutkijoista, jotka ovat olleet yleensä "outsidereita", ellei muusta syystä kuin siksi, että valtava enemmistö alalla työskentelevistä on ollut uskonnollisia apologeettoja omine tunnustuksellisine intresseineen. Myös tämän päivän "sekulaarisemmat" tutkijat, sellaiset kuin Burton Mack ja J. D. Crossan, ovat menneet järjestelmän läpi ja kohtaisivat luultavasti sekä henkilökohtaisen sisäisen vastarinnan että virkatoveriensa painostuksen, jos ottaisivat askeleenkaan kohti Jeesuksen historiallisuuden kieltämistä. Uuden testamentin tutkimuksessa on kuitenkin valtavia ongelmia, jotka yhä pakenevat ratkaisuaan, ja teoria Jeesuksesta myyttinä ainakin tarjoaa joitakin vastauksia, jotka ansaitsevat vilpittömän tarkastelun, ennemmin kuin sen refleksinomaisen syrjään heittämisen ja ylenkatseen (puhumattakaan pintapuolisesta kumoamisesta), joita sitä kohtaan säännöllisesti osoitetaan.

Sarjani ensimmäisen artikkelin jälkeen minua kritisoitiin siitä, että olin jättänyt mainitsematta ei-kristillisen todistuksen Jeesuksesta, mutta sieltä löytyy kaikkea muuta kuin tukea hänen olemassaololleen. Ennen lähes vuosisadan loppua hänestä ei löydy hiiskahdustakaan juutalaisista tai pakanallisista asiakirjoista. Aleksandrialaisella juutalaisella filosofilla Filonilla, joka eli noin vuonna 50, ja kirjoitti sellaisista epätavallisista lahkoista kuin Terapeutae ja essealaiset, ei ole mitään sanottavaa Jeesuksesta tai kristityistä. Justus Tiberialaisesta, juutalaisesta historioitsijasta, joka työskenteli Galileassa 80-luvulla (hänen työnsä ovat nykyisin kadonneet), kerrotaan myöhemmin, ettei hän maininnut millään tavalla Jeesusta. Plinius vanhempi (kuollut v. 79) kokosi tietoa kaikenlaisista luonnontieteellisistä ja astronomisista ilmiöistä, myös niistä, jotka olivat legendaarisia, ja joita hän itse ei välttämättä pitänyt todellisina, mutta hän ei kirjaa mitään kristillisiin uskomuksiin liittyvistä ihmeistä, kuten maanjäristyksestä ja auringonpimennyksestä ristiinnaulitsemisen aikana, tai mistään Beetlehemin tähdestä. Ensimmäinen roomalainen satiirikko, joka pilkkasi lahkoa, joka uskoi ristiinnaulittuun juutalaiseen perustajaansa, josta oli tullut jumala, oli Lucianus 160-luvulla; ja Epiktetos, suuri stoalainen filosofi varhaiselta toiselta vuosisadalta, joka saarnasi köyhien ja alhaisten kansanjoukkojen yleismaailmallista veljeyttä, ei osoita mitään tietämystä juutalaisesta edeltäjästään.

Kuuluisan kappaleen Jeesuksesta Josefuksen kirjassa "Juutalaisten muinaisajat" (julkaistu noin v. 93), luvussa 18, katsotaan laajalti olevan, sellaisena kuin se nyt on, myöhempi kristillinen interpolaatio. Se puhuu naiivisti ja antaumuksella Jeesuksesta ja julistaa hänen olleen messias. Origenes kolmannella vuosisadalla kertoo meille, ettei Josefus uskonut Jeesuksen olleen messias (ehkä siksi, että Josefus piti keisari Vespasianusta sellaisena), joka osoittaa, että kyseistä kappaletta ei ollut hänen kopiossaan. Mutta ei Origenes eikä kukaan muukaan ennen 4. vuosisataa koskaan mainitse siinä olleen myöskään mitään muita viittauksia Jeesukseen. Tämän tulisi olla riittävä peruste (ja muitakin perusteita on) hylätä se väite, johon on peräydytty, että vaikkakin kristityt myöhemmin sitä parantelivat, juutalaisen historioitsijan on täytynyt kirjoittaa jotakin Jeesuksesta Muinaisaikojen 18. luvussa. Mitä tulee ohimennen tehtyyn huomautukseen Muinaisaikojen 20. luvussa Jeesuksesta Jaakobin veljenä, Origenes osoittaa meille, että myös tätä kohtaa oli tohtoroitu jossain matkan varrella. Jos mitään viittausta Jeesuksen oli alkuperäistyössä, se olisi voinut olla viittaus hengelliseen Kristukseen, kuten Galatalaiskirjeessä 1:19 (katso toinen artikkelini), ja sitä olisi myöhemmin paranneltu "historiallisemmaksi" (Lisäpohdintoja Josefuksesta löytyy paikasta Tekijän vastaus Stevenille) [Linkki ei toistaiseksi toimi].

Roomalainen historioitsija Tacitus, Annaaleissaan noin vuodelta 115, tekee ensimmäisen pakanallisen viittauksen Jeesukseen miehenä, joka oli teloitettu Tiberiuksen keisarikautena. Se ei ole todennäköisesti missään arkistossa suoritetun etsinnän tulos, sillä roomalaiset tuskin pitivät kirjaa lukemattomista ristiinnaulitsemisista ympäri imperiumia, melkein sata vuotta taaksepäin (ei softwarea.). Sitä paitsi Tacitusta ei tunneta perusteellisena tutkijana, jota kuvaa se tosiasia, että hän antaa Pilatukselle väärän tittelin. Jotkut tutkijat tunnustavat, että Tacituksen "informaatio" luultavasti tuli kansan keskuudessa liikkuneista huhupuheista tai kristittyjen poliisikuulusteluista; tämä olisi tapahtunut siihen aikaan, kun idea historiallisesta perustajasta oli juuri saanut jalansijaa Roomassa. Plinius nuoremman tunnettu kirje Trajanukselle, joka on kirjoitettu Vähästä Aasiasta v. 112, ja jossa kysytään neuvoja kristittyjen syytteeseen asettamisesta, ei kerro mitään Kristuksesta, joka olisi äskettäin elänyt historiallinen ihminen. Ja Suetoniuksen viittaus noin vuodelta 120 on niin lyhyt ja epäselvä, että se ei ehkä viittaa kristittyihin ollenkaan.

On niitä, jotka epätoivossaan tuovat näytteille Talluksen ja Flegonin hämärät viittaukset auringonpimennyksiin, jotka siis oletetusti olisivat tapahtuneet ristiinnaulitsemisen aikana, mutta tällaiset pakanakirjoittajat tulevat meille asti vain kristillisten kommentaattorien kautta. Jälkimmäiset ovat epäilemättä pistäneet oman pukinsorkkansa raportteihin, joilla alunperin ei ollut mitään tekemistä Jeesuksen kanssa.

Entä viittaukset Jeesukseen juutalaisessa Talmudissa: vaikkakin jotkin huomautukset on merkitty sellaisten rabbien sanomiksi, jotka vaikuttivat ensimmäisen vuosisadan loppupuolella (ei kenellekään ennen sitä), näitä ei kirjoitettu muistiin ennen kolmatta vuosisataa. Joka tapauksessa ne ovat niin hämäriä ja asian vierestä, että niitä tuskin voi yhdistää evankeliumin hahmoon. Historiallisen Jeesuksen todisteina ne ovat arvottomia.

***

Yleiset kommentit ja vastaväitteet, joita olen tähän mennessä vastaanottanut artikkelisarjastani, voidaan käsitellä otsikolla "Viisi virhettä", joihin Uuden testamentin tutkimus traditionaalisesti on syyllistynyt. (Oletan tässä, että lukija on tutustunut kolmeen ensimmäiseen artikkeliin.) Ensimmäinen virhe on ajatus siitä, että juutalaiset - sekä Palestiinassa että ympäri imperiumia - olisivat saattaneet ryhtyä uskomaan - tai jotkut muut olisivat heidät siihen käännyttäneet - että inhimillinen ihminen olisi Jumalan Poika. Sormin laskettavissa olevien vuosien jälkeen Jeesuksen oletetusta kuolemasta tiedämme kristillisistä seurakunnista kaikkialla itäisen Välimeren alueella, joista useimmat, elleivät kaikki toimivat vallitsevasti juutalaisissa piireissä. Tällaiset kristityt olivat riittävän lukuisia ja hankalia Roomassa tullakseen Claudiuksen karkottamiksi 40-luvulla! Traditionaalinen kristillinen näkemys haluaisi saada meidät uskomaan, että tällaiset seurakunnat olivat tulosta Juudeasta tulleiden pölyisten opetuslapsien toiminnasta, jotka raahautuivat asutuskeskuksiin, niin pieniin kuin suuriinkin, ja melkein yhdessä yössä onnistuivat vakuuttamaan suuren joukon juutalaisia (ja yhtälailla pakanoita), että vaatimaton saarnaaja, jota he eivät olleet koskaan nähneet tai kuulleet, joka oli teloitettu kaukana Jerusalemissa kumouksellisena, oli noussut kuolleista, vapahtanut maailman, ja oli itse asiassa Jumalan ennalta olemassa ollut Poika, joka oli auttanut häntä luomaan maailmankaikkeuden. Tämä on hullunkurinen näkökanta.

Sanoin ensimmäisessä artikkelissani, että juutalaisuuden perustava teologinen oppi oli: Jumala on yksi. On totta, että ensimmäiset juutalaiskristityt, kuten Paavali, "flirttailivat" eräänlaisen kompromissiluonteisen monoteismin kanssa, kun he postuloivat jumalallisen Pojan taivaassa, vaikkakin tämä oli luonteeltaan täysin hengellinen, ja hänet käsitettiin Jumalan osaksi; tämä Poika oli johdettu kirjoituksista, ja oli ilmenemismuoto aikakauden vallitsevalle filosofiselle ajatukselle, että perimmäinen Jumaluus levitti itsestään emanaatioita, jotka toimivat välittäjinä maailman kanssa. Mutta tästä on pitkä matka siihen, että tehdään äskettäin eläneestä ihmisestä, joka on kulkenut Palestiinan maaperällä, osa jumalolentoa. Yhteisössä, jossa jumalallisen ja inhimillisen ehdoton erottaminen oli pakkomielle, jossa juutalaisten Jumalaa ei esittää edes viitteellisesti ihmisen muodossa, jossa tuhannet paljastivat niskansa Pilatuksen miekkojen edessä yksinkertaisesti protestoidakseen ihmisen kuvia roomalaisissa standaareissa, jotka oli nostettu linnakkeen muurille temppelin yläpuolelle. Sen uskominen, että tavalliset juutalaiset olisivat olleet halukkaita suomaan millekään inhimilliselle ihmiselle, ei väliä kuinka vaikuttavalle, kaikki jumaluuteen kuuluvat arvonimet ja täyden samaistamisen muinaiseen Aabrahamin Jumalaan, ei yksinkertaisesti ole ajateltavissa.

Paavalin ei ainoastaan ole oletettu tehneen tätä, mutta hän teki niin ilman, että hän koskaan kertoisi kenenkään asettaneen häntä siitä tilille, ilman että hänen täytyi puolustaa tällaista Jumalaa pilkkaavaa väitettä. Hänen kommenttinsa 1. Korinttolaiskirjeessä 1:23, että Kristuksen risti on "herjausta", viittaa siihen, että jumalallinen hengellinen Messias oli ristiinnaulittu (myyttisissä olosuhteissa), ei siihen, että äskettäin elänyt mies olisi Jumala.

Toinen virhe on ensimmäisen laajennus, ja koskettelin sitä kolmannessa artikkelissani. Tutkijat kohtaavat hämmentävän ilmenemismuotojen moninaisuuden varhaisimmassa kristillisyydessä. Monilta uskonpiireiltä puuttuivat perustavanlaatuiset kristilliset opit, ja Jeesuksen eri aspektit näyttävät säilyneen erillisten seurakuntien piirissä. Moderni liberaalinen tutkimus on esittänyt omituisen skenaarion tämän kaiken selittämiseksi. Eri ryhmien, jotka tulivat kontaktiin Jeesuksen tai häntä koskevan lähetysliikkeen kanssa, oletetaan keskittäneen huomionsa hänen eri puoliinsa, eräiden yksinomaan hänen opetuksiinsa, toisten hänen ihmeisiinsä, ja vielä muiden hänen sanomaan hänen kuolemastaan ja hänen havaitusta ylösnousemuksestaan lunastustekona. Jotkin tulivat esiin aivan ainutlaatuisin tulkinnoin hänestä. Jotkin näistä ryhmistä näkivät hänet kokonaan inhimillisin ehdoin (nk. "Jeesus-kansa"), samaan aikaan kun muut. kuten Paavali, muuttivat hänet Jumalaksi, ja luopuivat kaikesta mielenkiinnosta hänen maalliseen elämäänsä ja identiteettiinsä ennen ylösnousemusta ("Jumalan Poika"-kristityt). Burton Mack ehdottaa, että tämä kultillinen Jeesuksen jumalallistaminen johtui pakanallisesta vaikutuksesta hellenistisissä ympäristössä kuten Antiokia. Mutta tämä tuskin selittää Paavalia, juutalaiseksi syntynyttä ja kasvanutta, joka kääntyi 2-5 vuoden sisällä Jeesuksen oletetusta kuolemasta. Kehittyikö koko hellenistinen mytologia Jeesuksen ympärillä yhdessä yössä, Jerusalemin sydämessä - ja Paavali nielaisi sen? Vai eikö hän uskonut Jeesukseen Jumalan Poikana heti alusta alkaen? Ehkä meidän siis täytyy tarkastella teologiaa Paavalin kirjeissä, meidän varhaisimmissa asiakirjoissamme, jotka on kirjoitettu kaksi vuosikymmentä myöhemmin, Antiokian pakanoiden onnistuneen nenästä vedon tuloksena.

Tällaiset skenaariot eivät onnistu antamaan mitään vakuuttavaa selitystä sille, miksi tällainen välitön fragmentoituminen tapahtui, miksi kristillinen liike alkoi "epävakaisena ja hahmottomana" (James Robinson). Mack myöntää, että "suuri osa evidenssistä on toisen käden tietoa, ja kaikki siitä on myöhäisempää". Täsmälleen. Muistiinmerkityn tiedon moninaisuudesta kristityt oppineet ovat johtaneet yhden yksittäisen perustajan ja syntypisteen, joka perustuu myöhempään vaiheeseen: evankeliumien kertomukseen, joka on muotoutunut alkuperäisistä toisistaan eroavista haarautumista niin kutsutun rekonvergenssin kautta. Mutta mikään asiakirja ei kerro meille tästä postuloidusta alussa olleesta, historiallisen ihmiseen kohdistuneiden erilaisten "reaktioiden" ilmiöstä, tästä Jeesuksen hajoamisesta ainesosiinsa. Jos ja kun meillä on muistiinmerkittyä tietoa, jonka varhaisimmat ilmentymät eivät ole muuta kuin moninaisuutta, terve järki vaatii meitä pitämään todennäköisenä, että tämä oli tosiasiassa alkutila, ja että uusi usko nousi monessa eri paikassa monin erilaisin ilmenemismuodoin. (Joillakin elementeillä, kuten esimerkiksi opettamisella, ei ehkä ole ollut mitään yhteyttä Jeesukseen varhaisimmissa vaiheissa.) Suurin osa tästä moninaisuudesta tuli myöhemmin vedetyksi yhteen ja muokatuksi uudelleen uudessa yhdistetyssä hahmossa, kiitos evankelistojen.

Yllä olevan tyyppinen skenaario sisältää kolmannen virheen. Tutkijat ovat pitkään esittäneet kysymyksiä, kuten Elizabeth Schlüsser-Fiorenza: "Miksi (kristologiset) hymnit käyttävät myytin kieltä puhuessaan Jeesuksesta, joka ei ollut myyttinen hahmo, vaan konkreettinen historiallinen henkilö?" Huomautin ensimmäisessä artikkelissani, että kaikkein varhaisimmat ilmaukset Jeesuksesta, jotka löydämme kristillisistä asiakirjoista, esittävät hänet yksinomaan kosmisena hahmona, ennalta olemassa olleena luojana ja maailmankaikkeuden ylläpitäjänä (Paavali ja hänen koulukuntansa), taivaallisena ylimmäisenä pappina ja platonisena Logos-tyypin entiteettinä (Heprealaiskirje), alas laskeutuneena vapahtajana hengellisessä maailmassa (esi-paavalilaiset hymnit), ja niin edespäin. Kaikkien tällaisten Jeesuksen esittämistapojen sanotaan olevan niitä tapoja, jotka eri piirit omaksuivat Jeesus Nasaretilaisen, ihmisen, "tulkintana" - pyhien kirjoitusten ja ajan filosofisten ja myyttisten käsitysten mukaisesti. Mutta asiaa voisi suuresti auttaa, jos varhaisimmat kirjoittajat antaisivat edes vihjeen siitä, että heidän mielessään oli tällainen pyrkimys. Miten meidän tulisi ymmärtää "tulkinta", jos asiaa, jota oletetusti tulkitaan, ei koskaan mainita? John Knox viittaa Efesolaiskirjeeseen 1:3-10 eräänlaisena mytologisena draamana, joka on luotu selittämään Jeesusta, kokonaan yliluonnollisin käsittein. Knox puhuu "muistetusta ihmisestä Jeesus" ja "hänen tekojensa ja sanojensa ihmeestä". Mutta missä ovat nämä asiat Efesolaiskirjeessä 1:3-10 tai missään muualla? Hän sanoo, että myytti on luotu perustuen muistoihin Herrasta, mutta missä ovat nämä muistot? Emme voi hyväksyä Knoxin väitettä, että Efesolaiskirjeen myytti on rakennettu "historiallisten tietojen" varaan, kun näihin tietoihin ei koskaan viitata tai niistä edes vihjata. Parempi selitys voisi olla, että historialliset tiedot on liitetty myyttiin myöhempänä aikana. Koko käsitys siitä, että varhaiset kristilliset kirjoittajat "tulkitsevat" Jeesus Nasaretilaista vaikka eivät koskaan häntä mainitse, on räikeää "sisään lukemista", (sellaisen olettamista, jota kirjoituksissa ei ole) niiden taholta, joiden on pakko nähdä oletettu historiallinen hahmo kaiken tämän raamatullisen ja mytologisen esitysmuodon takana.

Oppineet, etsiessään selitystä Paavalin kattavalle vaikenemiselle historiallisesta Jeesuksesta, ovat antaneet meille neljännen virheen. He rationalisoivat, että Paavalilla "ei ollut mitään mielenkiintoa" Jeesuksen maallista inkarnaatiota kohtaan, ettei hänen teologiansa sitä edellyttänyt. Tätä on vaikea käsittää. Paavalin usko on keskittynyt ristiinnaulitsemiseen. Mikä eriskummallinen mentaalinen prosessi olisi mahdollisesti johtanut hänet epäaineellistamaan sen, irrottamaan sen sen historiallisesta ajasta ja paikasta, elämästä. joka kulminoitui Golgatalla? Miksi hän olisi istuttanut suuren sovitusteon johonkin mytologiseen maailmaan demonisine voimineen, jotka olivat vastuussa "kirkkauden Herran" ristiinnaulitsemisesta (1. Kor. 2:8)? Miksi hän olisi antanut Kristukselle "merkityksen ainoastaan transkendenttinä jumalallisena olentona" (Herman Ridderbos)?

Ja entä nämä Jeesuksen elämän yksityiskohdat? Eikö Pilatus olisi voinut palvella esimerkkinä "maailman viisaudesta", joka ei ymmärtänyt "Jumalan viisautta"? Paavalille kaste oli tärkein sakramentti kristillisistä rituaaleista; sen kautta (muiden asioiden ohella) uskovaiset vastaanottavat Hengen ja otetaan Jumalan pojiksi. Kuitenkin meidän on uskominen, että Paavali kasteriittiä esitellessään (kuten Roomalaiskirjeen 6. luvussa), ei välitä vähääkään Jeesuksen omasta Johanneksen suorittamasta kasteesta, sellaisista traditioista, joiden mukaan hän olisi ottanut vastaan Pyhän Hengen kyyhkysen muodossa, että hänet olisi julistanut ääni taivaasta Isän hyväksymäksi Pojaksi. Meidän tulisi olettaa, että kaikissa niissä katkerissa väittelyissä, joihin hän osallistui kirjeissään, sellaisissa, kuten juutalaisten ruokasäännöksien pätevyyttä koskeva, Paavali ei koskaan olisi tuntenut tarvetta tuoda esiin Herran omia tekoja ja opetuksia näissä kiistanalaisissa kysymyksissä. Suostummeko myös ajatukseen, etteivät Jeesuksen monet tunnusteot ja ihmeet olisi olleet arvaamaton myyntivaltti pakanoille, heillehän olivat erittäin tuttuja kansanomaiset traditiot ihmeitä tekevistä "Jumalan miehistä", käsite, joka sopi Jeesuksen maalliseen elämään "jetsulleen". Onko meidän uskominen, että vaikka Paavali olisi karkottanut Kristuksen inhimillisen elämän omasta päästään, hänen yleisönsä ja käännynnäisensä eivät samaan tapaan olisi tunteneet mitään mielenkiintoa ja eivät olisi painostaneet häntä kertomaan yksityiskohtia maanpäällisen Jeesuksen sanoista ja teoista - josta hän ei esitä mitään merkkejä kirjeissään? Joka tapauksessa Paavalin hiljaisuuden ja mielenkiinnon puutteen selitysten täytyy päteä myös kaikkiin muihin varhaisiin kirjeiden kirjoittajiin, koska he ovat yhtälailla vaiti - tilanne, joka on niin tavaton, että se uhmaa rationalisointeja. Tämän kaiken huomioonottaen perustelu hiljaisuuden pohjalta tulee legitiimiksi ja pakottavaksi.

Lopuksi: monet nykypäivänä yhä enemmän hyväksyvät sen suunnan, johon kaikkein uusin liberaali tutkimus näyttää menevän: että Jeesus oli vain ihminen, juutalainen saarnaaja, joka jollakin tavalla jumalallistettiin kuolemansa jälkeen, kuoleman, jota ei seurannut ylösnousemus. Mutta täällä he kohtaavat mielestäni ylitsepääsemättömän dilemman, ja tässä on viides virhe. Kaikkein ensimmäiseksi, sellainen jumalallistaminen siinä mittakaavassa, kuin Jeesus koki, olisi ollut ehdottomasti ennenkuulumatonta, ja ei ole mitään niin epätodennäköistä miljöötä tämän tapahtumiselle kuin juutalainen. Myöskään tämä jumalallistaminen ei ollut asteittaista, se ei ollut käyrä, joka olisi kohonnut hänen maineensa kasvamisen myötä, kun ne asiat, joita hän elämässään teki, olisivat kasvaneet koossa ja tulkinnassa. Sen sijaan, heti aikaisimmasta vaiheesta, josta meillä on jotain evidenssiä, Jeesus on jo korkeimmassa mahdollisessa pisteessä, asetettuna kokonaan mytologiseen maailmaan: täysin jumalallinen, olemassa ollut ennen maailman luomista, taivaallisissa sfääreissä liikkuva, demonisien voimien kimppuun käyvä. Sellaisista teoista hänen elämässään, jotka olisivat aiheuttaneet tällaisen korottumisen, ei missään ole todisteita.

Asettakaamme tämä dilemma tähän tapaan: jos tällä Jeesuksella oli se räjähdysmäinen vaikutus seuraajiinsa, mitä hänestä on sanottu, ja myös tuhansiin uskovaisiin, jotka reagoivat niin auliisti häntä koskevaan sanomaan, tällaisen miehen olisi täytynyt näkyä loistavana tähtenä aikakautensa taivaankannella. Tämä vaikutus olisi perustunut hänen persoonallisuutensa voimaan, niihin ainutlaatuisiin asioihin, joita hän sanoi ja teki. Ei ole muuta mahdollisuutta.

Ja kuitenkin kuva, jonka näemme välittömästi Jeesuksen kuoleman jälkeen, ja kahden sukupolven ajan kaikissa olemassa olevissa dokumenteissa, on tämän kanssa ehdottomasti ristiriidassa. Loistava tähti häviää välittömästi näköpiiristä. Kukaan samanaikainen historioitsija, filosofi tai populaarikirjoittaja ei kerro hänestä. Ei ole mitään merkkejä traditioista tai ilmiöistä, jotka liittyisivät häneen. Yli puolen vuosisadan ajan kristilliset kirjoittajat itse jättävät kokonaan huomioon ottamatta hänen elämänsä ja toimintansa. Ei sanontaakaan lainata. Ei yhtään ihmettä ihailla. Yhteenkään puoleen hänen persoonallisuudessaan, sijoitettuna mihin tahansa elämäkerrallisiin puitteisiin, ei viitata. Hänen elämänsä yksityiskohdat, hänen toimintansa paikat: ne eivät herätä mielenkiintoa kenessäkään häneen uskovissa. Tämä on auringonpimennys, joka ei suo meille edes pientä merkkiä koronasta!

Jos, toisaalta, Jeesus oli yksinkertaisesti tavallinen ihminen, vaatimaton (joskin ehkä jonkin verran karismaattinen) juutalainen saarnaaja, joka tosiasiassa sanoi vähän siitä, mikä hänen sanomakseen on luettu, joka ei tehnyt yhtään oikeata ihmettä, ja joka ei tietystikään noussut kuolleista - kaikki tämä saattaisi selittää, miksei hän saanut osakseen suurempaa huomiota, ja miksi hänen myöhemmät seuraajansa olisivat unohtaneet hänen elämänsä merkityksettömänä - mutta mikä on selitys sille, miten moinen persoonallisuus olisi saattanut aiheuttaa sen valtavan joukon vaihtelevia reaktioita, jonka tutkijat ovat postuloineet, häntä koskevan kosmisen teologian, vakuuttuneisuuden siitä, että hän on noussut kuolleista ja sen pysäyttämättömän liikkeen, jollainen varhainen kristinusko näyttää olleen? Tämä on ratkaisemattomissa oleva dilemma.

Jos kaikki, mitä meillä on varhaisissa kristillisissä asiakirjoissa, on tämä kosminen hahmo, joka liikkuu mytologisissa sfääreissä - aivan kuten ajan muutkin vapahtajajumalat - emmekö tieteellisten periaatteiden pohjalta ole pakotettuja ajattelemaan, että tämä ja vain tämä oli varhaisen kristinuskon palvonnan kohde? Jos tämän ajatuksen tukemiseksi voimme esittää loogisen tapahtumaketjun sille, miten tällainen hahmo on voinut saada elämäkerran ja paikan historiassa, onko meillä mitään oikeutusta yhä pitää kiinni siitä, että jumalallinen, kosminen Kristus kasvoi inhimillisestä Jeesus Nasaretilaisesta?

***

"Historioitsijana en tiedä varmasti, että Jeesus todella oli olemassa, että hän olisi jotain muuta kuin jonkin yliaktiivisen mielikuvituksen tuote ... Minun näkemykseni mukaan Jeesus Nasaretilaisessa ei ole mitään minkä voimme tietää aivan varmasti. Tässä katoavaisessa elämässä meillä on vain todennäköisyyksiä. Ja Jeesus, jonka tutkijat ovat eristäneet muinaisista evankeliumeista, evankeliumeista, jotka ovat paisuksissa halusta uskoa, saattaa osoittautua vain yhdeksi kuvaksi, joka heijastaa meidän syvintä kaipaustamme." Robert W. Funk, Jeesus-seminaarin perustaja ja rinnakkaispuheenjohtaja (julkaisusta "Fourth R", tammikuu-helmikuu 1995)

SELITYKSIÄ, KIRJALLISUUTTA  

1. Joitakin selityksiä

Dohertyn artikkeleissa viitataan moniin sellaisiin asioihin, jotka (ehkä) ovat tuttuja teologiaa opiskelleelle tai harrastaneille, mutta joita varmaan tavallinen lukija ei tiedä tai tunne - varsinkin, kun tämä artikkelisarja ilmestyy suomalaisten vapaa-ajattelijoiden kotisivulla: heidän ei sovi olettaa olevan teologian erikoistuntijoita. Siksi tämä pieni selitysosasto, johon on myös koottu valikoima asiaa koskevasta kirjallisuudesta. (Osa selityksistä on esitetty tekstin sisällä).

Raamatun kirjoja ei kuitenkaan liene syytä erikseen tässä esitellä, eikä niiden lyhennyksiä. Doherty viittaa kuitenkin usein muuhun ajanlaskun alun puolin ja toisin kirjoitettuun nk. apokryfiseen kirjallisuuteen, eli kirjoituksiin, joita ei hyväksytty Raamatun "kaanoniin", eli suurin piirtein nykyisin tuntemaamme Raamattuun.

Vanhan Testamentin apokryfikirjoja ovat tekstissä mainitut Baaruk, (Salomonin) Viisauden kirja, Jesajan marttyyrius, Salomonin psalmit. Näistä Baaruk ja Viisauden kirja ovat mukana suomeksi käännetyssä valikoimassa "Vanhan testamentin apokryfikirjat", Helsinki 1976. Muut löytyvät esim. Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan kirjastosta esim. englanniksi ja saksaksi – ja tietysti hepreaksi.

Doherty viittaa useasti nk. Jeesus-seminaariin. Kyse on amerikkalaisesta Jeesusta koskevasta tutkimusprojektista, josta löytää tietoa WWW-sivulta hakusanalla Historical Jesus. 

Jos haluaa tarkistaa Dohertyn väitteiden paikkansapitävyyden koskien "kirkkoisiä" Ignatios, Barnabas ja Kleemens (ja teosta Didache), on käytettävissä suomenkielinen teos "Apostoliset isät" (Rauma 1975). Origenes, Eusebios jne. mainitaan artikkeleissa myös useasti, mutta heidän osaltaan voitaneen viitata tavanomaisiin hakuteoksiin.

2. Kirjallisuutta

Doherty viittaa G. A. Wellsin kirjoihin, joista Suomessa, eli Helsingin yliopiston

kirjastossa ovat saatavilla:

  • The Jesus of the early christianity
  • Evidence for the historical Jesus
  • Did Jesus exist?

Lisäksi Wells on kirjoittanut kirjan nimeltä "Who was Jesus".

Earl Dohertyn oma kirja "The Jesus Puzzle" ilmestynee tänä vuonna (1997). 

Tämän artikkelin löydät alkuperäiskielellä netistä: http://www.jesuspuzzle.com/

3. Pari kääntäjän omaa kommenttia

Olen käyttänyt Raamatun käännöstä v. 1992, ja pyrkinyt käyttämään suomalaisia muotoja, jos olen tällaisia löytänyt, kirjoitusten, ihmisten ja asioiden nimissä. On hyvinkin mahdollista, että olen joissakin kohdin käyttänyt eri sanoja kuin tavanomaisessa akateemisessa teologisessa keskustelussa on tapana.

Viehätyin tähän artikkelisarjaan, koska mielestäni siinä on pähkinänkuoressa esitetty teoria Jeesuksesta myyttinä - kuitenkin nimenomaan asia perustellen. Onko suomenkielellä ilmestynyt samasta aiheesta aiemmin samassa määrin perusteiden kanssa etenevää esitystä? Tai onko suomeksi ilmestynyt julkaisua, jossa perustellen pyritään kumoamaan teoriaa siitä, ettei Jeesusta historiallisesti ollut olemassa. Kysyn, koska en tiedä - ja asia minua kiinnostaa - ja pyytäisiin tietävää kertomaan minulle tästä, ja tietysti kaikkien kertovan mahdollisesti tekemistäni karkeista ja pienemmistäkin käännösvirheistä sähköpostilla osoitteella:

jokiheik@hotmail.com

Neljäs linja 1, 00530 Helsinki puh. 0440 715 601 fax (09) 739 055
email
val@vapaa-ajattelijat.fi
Kommentoitavaa sivuista? Ruusuja ja risuja? Kerro se meille!