Vapaa Ajattelija 2 - 2007
63. vuosikerta
"Ja kurjuuttansa pitkää laahaamalla käy kadun juhliin laumat alhaison", kirjoitti Charles Baudelaire (1821 - 1867), joka ei katsonut kovin hyvällä silmällä henkisessä ja aineellisessa ankeudessa eläviä työläisiä, aikansa alinta yhteiskuntaluokkaa. Olisivatko postporvarillisen ajan työläiset, jotka esiintyvät toisilla nimillä eivätkä iltaisin laahaudu kaduille, vaan tyytyvät teeveen katseluun kotonaan, miellyttäneet enemmän Pahan kukkien runoilijaa?
Tällaista tulin ajatelleeksi, kun katsoin kansan rakastamalta teeveen public service -kanavalta paskansyöntikilpailua parhaaseen katseluaikaan.
Kristillisistä perinteistään vähitellen vapautuvissa läntisissä maissa keksitty demokratia, jota kevytversiona viedään myös kehittyviin maihin, on jo parin vuosisadan ajan pyrkinyt osoittamaan, että työläinen on tosin yksinkertainen, mutta henkisiltä rakenteiltaan terve tai ainakin vähemmän degeneroitunut kuin sivistynyt, lukenut ja rikas yläluokka. Ja todistettavasti ovat kansan huvit, kansankulttuuri, jos niin halutaan sanoa, kaikkina aikoina olleet mutkattoman luonnollisia.
Kuuluisassa, nimettömäksi jääneen pariisilaisen porvarin (oletettavasti kirkonmiehen) päiväkirjassa satavuotisen sodan ajoilta (Journal d'un Bourgeois de Paris à la fin de la guerre de Cent Ans) on kuvaus kansalle järjestetystä ajanvietteestä Saint- Honoré-kadun varrella sijaitsevassa puistossa kadun nimikkopyhimykselle omistettuna juhlapäivänä. Neljälle sokealle oli annettu karttu käteen, ja se heistä, joka onnistui mätkimään heidän jalkoihinsa vilistämään tuodun porsaan kuoliaaksi, sai sen syödäkseen. Näytelmän lopuksi olivat kaikki neljä sokeaa hyvin huonossa kunnossa annettuaan toisilleen, luullen lyövänsä porsasta, sellaisia hutaisuja, että ne olisivat paremmilla aseilla olleet heille kaikille kuolemaksi. Edellisenä arkipäivänä, lauantaina, oli sokeita seipäineen kuljetettu juhlan järjestäjien toimesta suuressa saattueessa musiikin ja tamburiinien paukkeen säestyksellä Pariisin halki kuin Linnanmäen vedenneitoja Helsingissä.
Seuraavana sunnuntaina, kahden pyhimyksen päivänä, joidenkin seurakunnan aktiivisten jäsenten ehdotuksesta järjestettiin uudenlainen huvitus. Juhlapaikalle pystytettiin kuuden sylen pituinen pylväs, jonka päähän kiinnitettyyn koriin oli pantu paistettu hanhi ja kuusi keitettyä kanaa. Juhlan järjestäneet seurakuntalaiset sivelivät pylvään rasvalla ja huusivat sen jälkeen juhlayleisölle, että hanhen ja kanat saisi omakseen se, joka onnistuisi tuomaan korin alas. Kukaan ei yrityksessä onnistunut, mutta illalla annettiin hanhi nuorelle rengille, joka oli kiivennyt korkeammalle kuin muut. (Kanoja ei rengille annettu.)
Tavallista kansaa työläisten, renkien ja piikojen tasolta on ennen kahta viimeksi kulunutta vuosisataa taiteessa kuvannut flaamilainen Peter Brueghel vanhempi (n. 1530 - 1600). Hänen Maalaistansseissaan (Puulle maalattu öljyvärityö. Wienin Taidehistoriallinen Museo) koikkelehtivat (kukin omalla tyylillään) maalaiset, työläiset. "Talonpoikais" Brueghelin tekemässä ajan kuvassa tanssii se ihmislaji ja luokka, johon Lenin ei luottanut, jolle Bush yrittää Irakissa tarjota demokratiaa ja jota tänä kesänä viedään sellunhajuisesta Oulusta suorilla lennoilla lomamatkoille Thaimaahan.
Breughelin tanssijoiden Eurooppa on vasta aavistuksen verran vapautumassa taikauskosta ja ruudin avulla pääsemässä voitolle kehittyvien maiden terrorista. Sivistyneitä tapoja on siellä täällä syntymässä, yliopistoissa aletaan lueskella muutakin kuin teologiaa, François Villon on kirjoittanut runoja, Amerikkaa ollaan valloittamassa ihmissyöjäintiaaneilta. Lukutaidottomat tanssijat eivät tästä eivätkä kyläänsä kaukaisemmista asioista ylipäänsä mitään tiedä. Miehet nostelevat polviaan muodissa olevat munakukkarot nivusille sidottuna, lusikka hatussa ja vyössä kyynärän pituinen puukko, joka on tarkoitettu johonkin muuhun kuin perunankuorintaan. Taustalla talojen takana kohoaa kirkko, jonka torni ikkunoineen näkyy ja näkee kaikkialle ja toimii ihmisten mielissä kuin valvontakamera.
Tanssivan joukon, joka ei vielä haaveile kansalaispalkasta, ulkonäkö olisi ehkä jossain Suomessa esteenä Eduskuntaan valitsemiselle, mutta maku ja mieltymykset sopisivat hyvin myös tämän päivän työläisille.
Pentti Niskanen