Vapaa Ajattelija 1 - 2007
63. vuosikerta
Kommunismin pelossa evankelisluterilainen kirkko tuki Kekkosta, vaikka se ei tämän naisseikkailusta pitänytkään. Samalla se pyrki aktiivisesti vaikuttamaan päivänpolitiikkaan, väittää tuore väitöstutkimus, jossa on selvitetty evankelisluterilaisen kirkon suhtautumista Kekkos-ajan ulkopolitiikkaan.
Kirjailija Väinö Linna kuvaa Täällä pohjantähden alla trilogiassaan oivallisesti, miten evankelisluterilainen kirkko tuki vahvasti viime vuosisadan alussa vallanpitäjiä ryysyläiskansan kapinaa vastaan. Lapualaisvuosina 1930-luvulla Isänmaallisen kansanrintaman riveissä oli näkyvästi monia vaikutusvaltaisia kirkonmiehiä.
Vaikka kirkko mieluusti väittääkin olevansa vain huolestunut kansakunnan henkisestä hyvinvoinnista, se on aina pyrkinyt myös aktiivisesti ohjailemaan maan politiikkaa sille mieluiseen suuntaan, varsinkin kriisiaikoina. Näin tapahtui myös 1950- ja 1960- lukujen taitteessa, jolloin koettiin niin sanottu yöpakkaskausi syksyllä 1958 ja noottikriisi marraskuussa 1961.
- Piispat ottivat oletettua aktiivisemmin kantaa ajankohtaisiin poliittisiin kysymyksiin. He käsittelivät päivänpolitiikkaa saarnoissaan ja julkilausumien välityksellä sekä pitivät henkilökohtaisesti yhteyttä maan keskeisiin poliitikoihin, erityisesti presidentti Urho Kekkoseen, sanoo tutkija Ville Jalovaara, joka on tuoreessa väitöskirjassaan selvittänyt evankelisluterilaisen kirkon roolia politiikassa vuosina 1958 1962.
Jalovaaran mukaan kirkko oli erityisen huolissaan suomalaisen yhteiskunnan liukumisesta sen mielestä liian vasemmalle. Esimerkiksi SKDL:n voitto vuoden 1958 eduskuntavaaleissa oli herättänyt kirkon piirissä runsaasti epävarmuutta. Äänitorvena toimi Kotimaa-lehti, jossa arvosteltiin toistuvasti SKDL:ää ja sen äänestäjiä.
Ensimmäisen presidenttikautensa aikana Kekkonen itsekin pyrki aktiivisesti saavuttamaan kirkon luottamuksen, missä se ei kuitenkaan täysin onnistunut. Jalovaaran mukaan piispat suhtautuivat kaksijakoisesti presidenttiin. Julkisuudessa he tukivat Kekkosen johtamaa ulkopolitiikkaa, mutta yksityisesti he suhtautuivat hänen persoonaansa ja toimintaansa tietyllä varauksella.
- Tyytymättömyyden taustalla oli Kekkosen yksityiselämään ja moraaliin kohdistunut epäluottamus, Jalovaara sanoo.
Vuoden 1962 presidentinvaalien alla ryhmä merkittäviä poliitikkoja jopa yritti taivutella Helsingin piispa Martti Simojokea ja Lapuan piispa Eero Lehtistä Kekkosen vastaehdokkaaksi.
- Vaikka hanke kariutui, osa piispoista olisi toivonut Kekkosen syrjäyttämistä, Jalovaara toteaa. Jalovaaran mukaan kirkkoa oli kismittänyt erityisesti Kekkosen suhde Neuvostoliittoon, johon se itse suhtautui varsin epäluuloisesti. Ääni kellossa kuitenkin muuttui, kun Neuvostoliitto lähetti Suomelle lokakuun lopussa 1961 nootin sotilaallisten konsultaatioiden aloittamisesta YYA-sopimuksen pohjalta, mikä säikäytti pahasti koko kirkon johdon. Tässä vaiheessa myös Kotimaa-lehti alkoi varauksettomasti tukea Kekkosta.
- Noottikriisi viimeistään vakuutti piispat siitä, että Kekkonen oli puutteistaan huolimatta se henkilö, joka pystyi parhaiten turvaamaan Suomen aseman suhteessa Neuvostoliittoon, Jalovaara toteaa.
Kirkon suhtautuminen Neuvostoliittoon ei kuitenkaan muuttunut. Vaikka se tukikin Kekkosen ulkopolitiikkaa, se ei luopunut vanhoista epäluuloistaan. Kun kirkko ei voinut sekaantua näkyvästi ulkopolitiikkaan, se asettui vastustamaan kommunismia Suomen sisäpolitiikassa.
Esimerkiksi arkkipiispa Ilmari Salomies osallistui kommunismin vastaiseksi keskuselimeksi muodostetun Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -säätiön toimintaan. Säätiön keskeinen tarkoitus oli alentaa vaivihkaa kommunistien hallitseman SKDL:n kannatusta ja estää SKDL:n pääsy hallitukseen.
Jalovaaran väitöskirja nostaa esiin mielenkiintoisia näkökulmia kirkon roolista suomalaisessa yhteiskunnassa yöpakkaskauden ja noottikriisin aikana. Kovin paljon tuo ei liene muuttunut niiden jälkeenkään.
- Kirkolla on tapana ottaa kansallinen rooli kriisiaikoina. Piispat vaikuttivat aktiivisesti päivänpolitiikkaan 19581962 välisenä aikana. Samantyyppistä kirkon osallistumista nähtiin 1990-luvun lamavuosina ja vuoden 2004 Tsunami-katastrofissa, Jalovaara summaa.
Ville Jalovaara on itse teologi. Hänen väitöskirjansa Kirkko, Kekkonen ja kommunsmi poliittisina kriisivuosina 1958 1962 tarkastettiin Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa 17. helmikuuta.
Marketta Ollikainen
Jos kirkko yrittikin aikanaan vaikuttaa Kekkoseen, osasi Kekkonenkin vetää naruja kirkon suuntaan muun muassa nimittäessään piispoja virkoihinsa. Vuoteen 2000 saakka Tasavallan presidentti nimitti Suomen evankelisluterilaisen kirkon piispat, ja Kekkonen ehti aikanaan nimittää yhteensä 22 piispaa.
- Presidenttinä Kekkonen pyrki johdonmukaisesti käyttämään kirkkoa osana kansallista eheyttämisprojektiaan, ja niinpä hän halusi esimerkiksi piispanimityksillä varmistaa sen, että kirkon oikea linja jatkuisi, sanoo Pekka Niiranen, joka vuonna 2000 väitteli Kekkosen suhteista evankelisluterilaiseen kirkkoon.
Niirasen mukaan Kekkonen sivuutti ainakin kahdesti piispanvaalin tuloksen: vuonna 1956 hän nimitti vaalit voittaneen Olavi Kareksen sijaan toiselle sijalle tulleen Eero Lehtisen ja 1974 Jukka Malmivaaran sijaan Paavo Kortekankaan.
- Vastaavanlaista harkintaa Kekkonen teki myös Mikkelin piispanimityksen yhteydessä vuonna 1959 ja kenttäpiispan nimityksessä vuonna 1968, Niiranen toteaa.
Poliittisista tarkoitusperistään huolimatta Kekkonen suhtautui Niirasen mukaan uskonnollisiin piireihin varsin myönteisesti, varsinkin vanhoillislestariolaisiin, joihin hänen isänsä oli kuulunut, ja hän piti jatkuvasti yhteyttä tämän herätysliikkeen edustajiin.
- Kyse oli osittain Kekkosen pyrkimyksestä kuitata lestadiolaisten hänelle antama poliittinen tuki, osin halu pitää oman herätysliikkeen puolia, Niiranen toteaa.
Niirasen mukaan Kekkonen myös perehtyi huolellisesti kirkon asioihin ja esimerkiksi kirjoitti omakätisesti kaikki piispojen virkaanasettamistilaisuuksissa pitämänsä puheet.
M.O.