Vapaa Ajattelija 1 - 2007
63. vuosikerta
Tänä vuonna tulee kuluneeksi 70 vuotta siitä, kun Suomen siviilirekisteriyhdistysten keskusliitto aloitti toimintansa. Keskusliitto muutti nimensä Vapaa-ajattelijain liitoksi vuonna 1945. Vapaa-ajattelun historiaan Suomessa perehtynyt Arto Tiukkanen kertoo, miten kaikki alkoi ja miksi oman keskusliiton perustaminen vuonna 1937 koettiin tärkeäksi.
Vuoden 1933 kuluessa tilanne maassamme alkoi vähitellen rauhoittua kiihkeimpien lapualaisvuosien jälkeen. Toisaalta maahamme oli syntymässä uusi, profiililtaan fasismin vastainen kulttuuripolitiikka, jonka iskujoukolla oli käytettävissä Soihtulehti ja Tulenkantajat-lehti. Suomen oikeusviranomaisten tapa toimia kirkollisten ja uskonnollisten intressien valvojana oli omiaan voimistamaan kulttuuriryhmän piirissä jo entuudestaan tunnettua katkeruutta.
Suunnitelmat kiinteän fasisminvastaisen ja antiklerikaalin (kirkon vastaisen suunnan) kulttuuririntaman luomiseksi maahamme saivat uutta pontta vuonna 1935. Vasemmisto sosialistien ja porvarillis- vapaamielisten yhteisrintama kokoontui ensimmäisen kerran heinäkuussa 1935 tunnuksenaan uskonnonvapauden puolesta. Kirkollisten piirien ja kulttuuririntaman välinen konflikti jäi kuitenkin lähinnä rajun polemiikin asteelle. Kulttuuririntamalta puuttui ennen kaikkea poliittista voimaa.
Laajapohjaisen kansanrintaman sijasta oli tyydyttävä organisoimaan radikaalit kulttuuripoliittiset voimat, joiden yhteenliittymistä etenkin vasemmistososialistit pitivät tehokkaimpana keinona taistelussa kirkon etuoikeuksia vastaan. Huomioon ottaen toisaalta nimenomaan edellä kuvattu kulttuuririntaman tilanne taustana, tarjosi vuoden 1935-1936 taitteen jälkeinen ajankohta siviilirekisteriin kuuluvien yhteenliittymisen alkamiselle tuntuvasti suotuisemmat ulkoiset edellytykset kuin poliittisen kuohunnan täyttämä vuosikymmenen alku.
Ajankohta koettiin sopivaksi siviilirekisteriin kuuluneiden henkilöiden yhteistyön käynnistämiselle. Järjestäytymistä perusteltiin yhtäältä tarpeella ratkaista kirkosta eronneiden kirkkoon kuulumattomuudesta aiheutuneet käytännön ongelmat ja toisaalta organisoitumisella katsottiin voitavan lujittaa myös kirkosta eronneiden keskinäistä yhteenkuuluvuutta.
Ensimmäinen siviilirekisteriin kuuluvien yhdistys perustettiin 2. maaliskuuta 1936 Helsinkiin. 10. huhtikuuta perustettiin Turun ja lähiseudun siviilirekisteriin kuuluvien yhdistys ja alkukesästä perustettiin Kemiin vastaava yhdistys. Tämän jälkeen perustettiin vielä Tampereen Seudun Siviilirekisteriläisten Yhdistys kesän loppupuolella ja vuoden lopussa Lahden yhdistys.
Täyteen vauhtiin järjestäytyminen ei kuitenkin päässyt vielä vuonna 1936. Vasta seuraava vuosi merkitsi organisoitumisen läpimurtoa ja varsinaisen siviilirekisteriläisliikkeen syntyä. Jo toimivien Helsingin, Turun, Kemin, Tampereen ja Lahden yhdistysten lisäksi uusia yhdistyksiä syntyi Kuopioon ja Poriin. Kun myös Kotkassa elvyttiin uudelleen toimintaan, kaikkiaan kahdeksassa (8) kaupungissa maan eri puolilla oli organisoitu kirkosta eronneiden välistä yhteistyötä vuoden 1937 loppuun mennessä.
Järjestäytymisellä oli alusta pitäen kaupunkimainen luonne. Yhdistyksiä syntyi nimenomaan niihin kaupunkeihin, joissa kirkosta eronneiden määrä oli muutoinkin huomattava. Syksyllä 1937 suurimpaan yhdistykseen Turussa kuului 520 jäsentä, Tampereen yhdistykseen 350 ja Helsingin yhdistykseen vielä silloin vain noin 250 jäsentä (ennen marraskuun 10. päivän suurta juhlakokousta).
Keskusliiton perustamista alettiin suunnitella jo vuoden vaihteessa 1936-1937 Turussa ja Helsingissä. Kesällä 1937 pidetyissä Kotkan (Kotkan yhdistyksen koolle kutsuma 8 yhdistyksen neuvottelukokous 25.7.) ja Turun (Turun ja Tampereen yhdistysten kokous 14.8.) kokouksissa sitten todettiin, että keskusliitto on perustettava. Sääntöjen valmisteleminen annettiin Helsingin yhdistyksen tehtäväksi.
Suomen Siviilirekisteriyhdistysten Keskusliitto perustettiin Helsingissä 21. marraskuuta 1937 ja puheenjohtajaksi valittiin räätälimestari Akseli Paronen. Mainittakoon, että varsinaista jatkuvuutta liitossa edusti Helsingin yhdistyksen 1. puheenjohtaja E. F. Rautela, joka oli jo vuosisadan alussa tuolloin Rautell-nimisenä kuulunut maamme näkyvimpiin vapaa-ajattelijoihin. Liiton kotipaikaksi valittiin Tampere ja äänenkannattajaksi Ajatuksen Vapaus -lehti, jota Tampereen yhdistys oli julkaissut jo muutamia numeroita.
Keskusliiton julkilausumassa oli huolen aiheena erityisesti kirkostaeroamisliikkeen hidastuminen vireitten uskonnonvapauslain säätämistä seuranneiden vuosien jälkeen. Syynä laimeaan kirkosta eroamiseen pidettiin puutteellista uskonnonvapauslakia, sillä sen ei katsottu takaavan riittävää oikeusturvaa siviilirekisteriin siirtyneelle väestölle. Ponsilauselma päättyi voimakkaaseen vetoomukseen "Liittykää siviilirekisteriin".
Julkisen huomion kannalta ratkaisevan sysäyksen ensimmäisiin reaktioihin ja siviilirekisteriläisliikkeen arviointiin oli antanut jo pari viikkoa aikaisemmin Helsingin yhdistyksen, Siviilirekisteriin kuuluvien yhdistys ry:n, Helsingin Työväentalon juhlasalissa 10. marraskuuta 1937 järjestämä juhla, marraskuun juhla. Juhlasali oli ollut tuolloin aivan täynnä ja lippuja oli kysytty enemmän kuin oli voitu tarjota. Juhlan aikana yhdistykseen liittyi 60 uutta jäsentä.
Juhlassa esiintyivät puhujina muiden muassa lehtori Ernst Lampén-Iso-Keisari, professori Väinö Lassila ja maisteri Vilho Setälä. Erityistä huomiota herätti Lampén-Iso-Keisarin pakina tekopyhyyden seurauksista. Pakinalla oli odottamattomat seuraukset.
IKL:n pää-äänenkannattaja Ajan Suunta reagoi välittömästi todeten siviiilirekisteriläisliikkeen muodostuneen myös poliittisesti vaaralliseksi ilmiöksi. Lehden mukaan siviilirekisteriläisliiton piirissä toimii lakkautetun kommunistipuolueen jäseniä. Muutamat liberaalin sivistyneistön kärkinimet, Lampén-Iso-Keisari ja Lassila, olivat liikkeen palvelukseen ryhtyessään antautuneet kommunismin rengeiksi.
Huippunsa vastustajien propaganda saavutti sen jälkeen, kun Turussa vuoden 1938 alussa, 4. tammikuuta pidetyn kirkkokokouksen nimissä annettiin maan kristinveljille kehotus ryhtyä toimenpiteisiin kirkosta eronneiden järjestöjä vastaan. Kiihkeimmät vastustajamme olivat ryhtyneet liikettämme vastustaessaan sanoista tekoihin, väkivaltaisuuksiin jo aikaisemmin joulukuun alussa.
Huomattavin oli Lampén-Iso-Keisarin kyyditys, muilutus hänen ollessa matkalla 8. joulukuuta 1937 Raumalle siviilirekisteriin kuuluvien yhdistyksen perustavaan kokoukseen. Kyyditys tuomittiin yleisesti jyrkästi ja myös sisäasiainministeri Urho Kekkonen varoitti tällaisista laittomuuksista ja tähdensi, ettei maassa tultaisi sallimaan uuden laittomuuskauden puhkeamista.
Siviilirekisteriläisliike oli huomion kohteena aina helmikuuhun 1938 asti, jolloin tilanne alkoi rauhoittua, Rauman yhdistyskin perustettiin vuonna 1938, IKL:äisten sitä estämättä. Taantumuksen hyökkäys muuttui tämän jälkeen lehdistöpolemiikiksi, jossa vastaväittelijöinä olivat kirkon lehdistö ja Suomen Sosiaalidemokraatti.
Vuosien 1938-1939 aikana perustettiin vielä kaikkiaan seitsemän uutta siviilirekisteriyhdistystä, Rauman, Lohjan, Loimaan, Hyvinkään, Helsingin maalaiskunnan, Jyväskylän ja Padasjoen yhdistykset. Organisoituminen oli nyt siis ulottunut jo myös eräille maaseutupaikkakunnille. Valtaosa uusista yhdistyksistä perustettiin jo vuonna 1938, joten noin vuoden kuluessa julkisen toimintansa alusta lukien (marraskuu 1937) liikkeemme oli saavuttanut sotia edeltäneen alueellisen laajuutensa.
Yhdistysten jäsenmäärät vaihtelivat siten, että suurimpiin kuten Helsingin, Tampereen ja Turun yhdistyksiin kuului vuosina 1938-1939 noin 400-600 jäsentä, Kotkan yhdistyksessä oli jäseniä 400, Lahdessa 200, Porissa 150 ja Kuopiossa 100. Muiden yhdistysten jäsenmäärä jäi alle sadan. Liikkeen koko jäsenmäärä oli korkeimmillaankin ennen sotia alle 3 000. Siviilirekisteriläisten kokonaismäärä maassamme oli kylläkin samaan aikaan noin 70 000.
Ikävin takaisku varsinaisen järjestötoiminnan alkamisen ensimmäisinä vuosina koettiin Tampereella. Tampereen yhdistyksen lakkauttamiseen ei ryhtynyt sisäministeri Urho Kekkonen, vaan sen alkuunpanon takana oli kirkollisia ja muita taantumuspiirejä. Muodollisessa kehotuksessa on kylläkin ministerin leima. Yhdistys lakkautettiin Tampereen raastuvanoikeudessa 16. marraskuuta 1939, koska se tuomioistuimen mukaan oli toiminut vastoin lakia ja hyviä tapoja. Turun hovioikeus vahvisti raastuvanoikeuden päätöksen 4. kesäkuuta 1940.
Liiton kotipaikka siirrettiin tämän jälkeen sodan ajaksi Turkuun. Ajatuksen Vapaus -lehden, joka oli ilmestynyt Tampereen yhdistyksen lakkauttamiseen asti Tampereella, painos oli noussut alkukuukausien 2 000 kappaleesta 3 000:een.
Sodan jälkeen pidettiin Lahdessa 7. heinäkuuta 1945 liittokokous, jossa liiton nimi muutettiin Vapaa-ajattelijain liitoksi ja kotipaikka siirrettiin Helsinkiin. Äänenkannattajaksi valittiin Vapaa Ajattelija -lehti. Vapaa-ajattelijain liiton ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Gustav Ludvig (Kosti) Kulo. Syksyllä tulivat käyttöön liiton yhdistysten säännöt ja siviilirekisteriyhdistykset saivat muuttaa nimensä vapaa-ajattelijayhdistyksiksi.
Arto Tiukkanen
Kirjoittaja on toimittanut muun muassa Helsingin Vapaa-ajattelijat ry:n 60-vuotishistoriikin.
Helmikuussa 1910 Tampereen Vapaa-ajattelijayhdistyksen puheenjohtaja Vihtori Kosonen alkoi toimittaa Vapaa Ajatus -nimistä lehteä, josta tuli pian vapaata ajattelua ja uskonnon ylivaltaa vastustavien piirien epävirallinen yhdysside. Lehteen kirjoittivat muun muassa kirjailija Ilmari Kianto ja lehtori Ernst Lampén.
Arto Tiukkasen mukaan Kosonen veti lehdessä alusta pitäen hyvin jyrkkää kirkonvastaista linjaa, mikä toi hänelle ja lehdelle lukuisia painokanteita ja jumalanpilkkasyytteitä. Kosonen onnistui kuitenkin valituksillaan lykkäämään lakkauttamispäätösten toimeenpanoa vuosiksi eteenpäin, ja pystyi siten jatkamaan lehden ilmestymistä.
Lehti pyrki myös aktiivisesti organisoimaan Suomeen vapaa-ajattelijaliikettä. Toukokuussa 1911 Helsinkiin perustettiinkin Vapaa Ajattelijain liitto, jonka sääntöjä senaatti ei kuitenkaan hyväksynyt, koska piti liiton tavoitteita niin moraalisesti kuin poliittisestikin liian epäilyttävinä.
Vapaa Ajatus jatkoi ilmestymistään aina vuoteen 1918 saakka, jolloin se hukkui monien muiden hyvien aikomusten myötä kansalaissodan pyörteisiin. Tiukkasen mukaan kirkon vastaisille ajatuksille ei löytynyt sodan jälkeen juuri sijaa, koska koettu kansallinen onnettomuus sai porvarillisen sivistyneistön näkemään kirkon yhteiskunnallisen järjestyksen takaajana ja ylläpitäjänä.
M.O
Lähde: Arto Tiukkanen, Vapaa-ajattelu Helsingissä, Helsingin Vapaa-ajattelijat ry 1936-1996, Helsingin Vapaa-ajattelijat ry, 1998