|
Kantelin syyskuussa 2003 eduskunnan oikeusasiamiehelle Helsingin ja Espoon kaupunkien
tavoista toteuttaa 1.8.2003 voimaan tulleet uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetusta
koskevat uudet lait sekä perustuslain säännöksen, jonka mukaan kukaan ei ole velvollinen
osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen. Eduskunta oli lakien
käsittelyn yhteydessä ottanut kantaa myös koulujen uskonnollisten tilaisuuksien
järjestämiseen.
Opetushallitus oli kesäkuussa 2003 antanut asiasta peruskoulua ja lukiota koskevat
ohjeet. Arvosteluni kohdistui myös näihin ohjeisiin sekä välillisesti että suoraan.
Lisätietoa olin hankkinut Helsingin ja Tampereen kaupunkien järjestämistä
koulutustilaisuuksista, ja olin käynyt sähköpostikirjeenvaihtoa eri tahojen kanssa.
Peruskoulua koskevista Opetushallituksen ohjeista oli jo heinäkuussa 2003
oikeusasiamiehelle kannellut helsinkiläisen Roihuvuoren ala-asteen koulun rehtori Satu
Honkala. Apulaisoikeusasiamies Ilkka Rautio ratkaisi asian kesäkuussa 2005 ja
vaati Opetushallitusta uusimaan ohjeensa, minkä se tekikin maaliskuussa 2006.
Syksyllä 2003 Helsinki ja Espoo sekä Opetushallitus olivat antaneet asiasta omat
selvityksensä ja lausuntonsa, joihin sekä minä että Honkala olimme antaneet omat
vastineemme. Honkala oli myös ollut muuten yhteydessä kanteluasioittemme valmistelijaan.
Maaliskuussa 2005 Opetushallitus antoi vielä lisäselvityksen ja -lausunnon
kanteluistamme.
Tarkastelen seuraavassa asiakohdittain ongelmallisia seikkoja Opetushallituksen
vanhoissa tai uusissa ohjeissa sekä vastaavissa käytännöissä.
Uskonnolliset tilaisuudet
Uusien ohjeiden mukaan peruskoulussa oppilaan huoltaja ja lukiossa opiskelija itse voi
ilmoittaa, että oppilas/hän ei omantunnonsyistä osallistu uskonnolliseen päivänavaukseen,
jumalanpalvelukseen tai muuhun sellaiseen uskonnolliseen tilaisuuteen. Vanhojen ohjeiden
mukaan lähtökohtana voitiin pitää, ettei oman uskonnollisen yhdyskunnan tilaisuudesta voi
vapautua, jolloin vapautumiseen tarvittiin perusteltu syy. Mutta nämä rajoitukset olivat
perustuslain ja eduskunnan kannanottojen vastaisia, kuten osoitin kanteluideni liitteenä
olleessa pikku tutkielmassani
(VA 6/2003).
Kieltäytyminen vakaumuksen perusteella on ilmoitusasia, kuten Honkala suoraan omassa
kantelussaan totesi. Minuun nimeltä viitaten, mutta muuten sen kummemmin perustelematta
Opetushallitus lisälausunnossaan maaliskuussa 2005 myönsikin, että sen näkemyksen mukaan
omantunnonsyiden sisältöä ei tarvitse kertoa tarkemmin. Apulaisoikeusasiamies Rautio yhtyi
tähän Opetushallituksen kantaan.
Mielestäni kieltäytymisestä on voitava ilmoittaa kirjallisesti, ja oppilaan omantunnon
on riitettävä huoltajan niin katsoessa. Toivottavasti näin aina on, vaikka uudetkin ohjeet
jättävät ilmoituksen muodosta päättämisen paikalliseksi.
Helsingissä oman uskonnollisen yhdyskunnan tilaisuuksista kieltäytymiseen ohjeistettiin
vuonna 2003 keskustelu rehtorin kanssa, ja omantunnon syy katsottiin riittäväksi, kun
oppilaan huoltajalla/opiskelijalla on selkeä vakaumus. Siis pyrkimys vakaumuksen
selkiytymiseen ei muka olisi vielä syyksi käynyt, kuten kanteluissani huomautin.
Nyt lomakkeessa kysytään yksinkertaisesti kyllä/ei-vastausvaihtoehdoin: "Osallistuuko
oppilas oman uskonnon mukaisiin uskonnollisiin tilaisuuksiin?" Tukahduttavaa
keskustelukäytäntöä, joka mahdollisesti oli kirkollisten yhdyshenkilöiden ajama, ei
kuulemani mukaan koskaan ryhdyttykään noudattamaan.
Koulun juhlat
Eduskunnan perustuslakivaliokunnan mukaan koulun juhlia ei niiden mahdollisten
uskonnollisten osien tähden voi pitää uskonnon harjoittamiseksi katsottavina
tilaisuuksina. Mutta silti käytännössä juhlista tai niiden osista on vakaumussyistä
kieltäydytty ilman perustuslain turvaakin, ja on edelleen voitava, kuten Honkala
esitti.
Uudet ohjeet tunnustavat nyt tämän. Niiden mukaan tarvittaessa oppilaan huoltajien tai
opiskelijan kanssa voidaan sopia oppilasta/opiskelijaa koskevista yksilöllisistä
järjestelyistä ja mahdollisesta vaihtoehtoisesta toiminnasta.
Rautio ei vaatinut tätä parannusta, kuten ei olisi voinutkaan. Itse en myöskään osannut
tästä asiasta kannella, koska kieltäytyminen jäi mielestäni puhtaasti kansalaisrohkeuden
varaan.
Olettamana elämänkatsomustieto
Uusien lakien mukaan uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomalle
oppilaalle/opiskelijalle opetetaan elämänkatsomustietoa, ellei huoltaja ilmoita oppilasta
tai opiskelija itse ilmoittaudu enemmistön uskonnollisen yhdyskunnan uskonnon opetukseen.
Vanhan uskonnonvapauslain aikana oikeus elämänkatsomustiedon opetukseen syntyi vasta
huoltajan vaadittua oppilaalle/opiskelijalle vapautuksen uskonnonopetuksesta.
Mitään kodin ilmoitusta uskonnonopetuksesta elämänkatsomustiedon opetukseen
siirtymiseen ei siis olisi tarvittu lakien muuttuessa 1.8.2003, vaan siirron olisi pitänyt
tapahtua viran puolesta. Mutta Opetushallituksen vanhat ohjeet sanoivatkin nurinkurisesti,
että ilmoitusta ei tarvita uskonnonopetuksen jatkumiseen! Ohjeet puolustivat
uskonnonopetusta koskevien valintojen pysyvyyttä, ja rinnastivat tilanteen perusteetta
varsinaisiin ainevalintoihin.
Ohjeet viittasivat (kahdeksanvuotiseen) siirtymäaikaan, josta ei laeissa eikä niiden
valmistelussa kuitenkaan ollut mitään puhetta. Helsingissä ja Espoossa ongelma koski
kaikkia muita evankelisluterilaiseen kirkkoon kuulumattomia kuin koulutulokkaita ja lukion
aloittavia, sillä tiedotteita ja lomakkeita ei heille jaettu.
Uusien ohjeiden mukaan eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen kannanoton perusteella
evankelisluterilaiseen kirkkoon kuulumattomien (mutta sen uskonnonopetuksessa olevien)
peruskoulun oppilaiden huoltajille tulee tiedottaa, että näiden tulee erikseen ilmoittaa,
mihin opetukseen oppilas jatkossa osallistuu.
Tämä on mielestäni siedettävä tulos tässä hyvin tärkeässä kysymyksessä, mutta näin
asian olisi tullut olla jo vanhoissa ohjeissa ja koulujen käytännöissä.
Lukioon tuli vastaavat uudet ohjeet, vaikka aika onkin jo ajanut asian ohi. Vuonna 2003
Helsinki ja Espoo tiedottivat lukion aiemmin aloittaneille heidän uudesta päätösvallastaan
vasta sitä vaadittuani.
Helsingissä on toukokuussa 2006 tehty Opetushallituksen ohjeiden mukainen kysely 4. -
6. vuosiluokilla olleiden oppilaiden huoltajille selityksin, että nämä oppilaat olivat
aloittaneet koulunsa jo ennen uusien lakien voimaantuloa. Mutta entä ylemmät vuosiluokat?
Mitkään Helsingin ohjeistukset eivät ainakaan kerro, että syksyinä 2003 - 2005
säännöllinen kysely olisi muka kattanut, paitsi koulutulokkaat, myös 7. vuosiluokan
aloittaneet. Ei sellaista Helsinki väittänyt oikeusasiamiehellekään.
KHO:n päätös vaikutti
Edellisessä kohdassa kerrottuun Opetushallituksen ohjeiden korjaukseen eivät viime
kädessä johtaneet koululait itse, vaan eräässä niiden tulkintakysymyksessä tärkeän
ennakkoratkaisun antava korkeimman hallinto-oikeuden vuosikirjapäätös KHO:2004:99, jonka
mukaan toinen huoltajista ei toisen huoltajan vastustaessa voi pätevästi tehdä laissa
tarkoitettua ilmoitusta uskonnolliseen yhdyskuntaan kuulumattoman lapsen osallistumisesta
uskonnonopetukseen
(VA 6/2004).
Lisälausunnossaan Opetushallitus nimittäin katsoi, että tästä laintulkinnasta voitaneen
päätellä, että uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomien osalta uskonnonopetukseen
edelleen osallistuminen olisi edellyttänyt huoltajien nimenomaista tahdonilmaisua.
Opetushallitus myönsi, että sen ohjeet kaipasivat täsmennystä tältä osin, ja Rautio yhtyi
tähän. Honkala oli omasta puolestaan varmistanut, että KHO:n ratkaisu tuli pöydälle.
Uusien ohjeiden mukaan kysely mahdollisesta uskonnonopetuksesta tarvitaan, hyvä. Mutta
kysellä pitäisi molemmilta huoltajilta! Kuitenkin Opetushallituksen uudet ohjeet
vaikenevat tästä KHO:n tulkinnasta. Nyt perusopetuksen järjestäjät, koulut ja huoltajat
eivät saa ohjeista tietää, että myös mahdollisesta uskonnon opetukseen osallistumisesta
huoltajien tulee päättää yhdessä kuten lakien mukaan lapsen uskonnollisesta asemasta ja
lapsen huollosta yleensäkin ja lapsen tulevaisuuden kannalta tärkeistä asioista nimenomaan
vain yhdessä. Päinvastoin, muualla ohjeissa puhutaan jatkuvasti yksikössä huoltajasta.
Opetushallitus jätti siis ilmeisen tarkoitushakuisesti KHO-kysymyksessä hoitamatta
tehokkaan tiedotustoimintansa, vaikka se on tämän verovaroin tehtäväkseen ottanut ja
vaikka KHO:n päätöksellä oli suuri merkitys jopa sille itselleen. Siksi heti maaliskuussa
2006 kantelin eduskunnan oikeusasiamiehelle tästä uusien ohjeiden harhaanjohtavasta
puutteesta. Kirjoitin aiheesta myös Opettaja-lehdessä 16.6.2006.
Oman uskonnon opetus
Lain mukaan muuhun uskonnolliseen yhdyskuntaan kuin valtionkirkkoihin kuuluvan oppilaan
huoltaja voi pyytää oppilaalle oman uskonnon opetusta, ja kolmesta oppilaasta esitetystä
pyynnöstä opetus on järjestettävä. Kanteluissani vaadin, että jos opetus muiden pyynnöstä
järjestetään, niin toisaalta ei siihen eikä muuhunkaan uskonnonopetukseen ole pakko
osallistua ja toisaalta silloin ei saa osallistua elämänkatsomustiedon opetukseen.
Tällä ajoin sitä, että oppilaalle jäisi siten hyödyllinen oikeus ja velvollisuus
osallistua koulun muuhun opetukseen tai ohjattuun toimintaan. Mutta ennen kaikkea tahdoin
suojata elämänkatsomustiedon opetusta nyt, kun sitä voi uuden lain mukaan huoltaja pyytää
uskonnolliseen yhdyskuntaan kuuluvalle oppilaalle, jolle ei järjestetä hänen oman
uskontonsa opetusta. Aineen oppitunnit ja opetussuunnitelma eivät saa vaarantua siihen
osallistuvien uskonnollisiin yhdyskuntiin kuuluvien tähden.
Honkalakin korosti, Opetushallitus myönsi ja Rautio vahvisti, että sana pyyntö
ei tarkoita velvollisuutta, vaikka lain mukaan kuitenkin uskonto (ellei sitä korvata
koulun ulkopuolella) tai elämänkatsomustieto on pakollinen oppiaine.
Mutta toisaalta Helsingin ja Espoon kaupunkien kautta tiedokseni välittynyt
Opetushallituksen kanta on, että huoltajan on lupa olla pitämättä edes oman uskonnollisen
(vähemmistö-)yhdyskunnan mukaista uskonnonopetusta omana - käytännössä erityisesti islamin
- ja siksi elämänkatsomustiedon valinta olisi vapaa. Opetushallituksen uudet ohjeet ovat
tämän mukaiset.
Opetushallitus piti tarpeellisena ja Rautio katsoi sen oikeaksi, että perusopetus- ja
lukiolakeja täsmennettäisiin tältä osin. Opetusministeriö ryhtyykin syksyllä 2006
valmistelemaan lainmuutoksia. En tiedä, millaisia täsmennykset olisivat, mutta joka
tapauksessa ateistien on silloin mielestäni puolustettava elämänkatsomustietoa
ensisijaisesti uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomien oppiaineena.
Uusien lakien mukaan uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumaton oppilas voi huoltajan
pyynnöstä osallistua myös sellaiseen muuhun kuin enemmistön uskonnonopetukseen, joka hänen
saamansa kasvatuksen ja hänen kulttuuritaustansa perusteella ilmeisesti vastaa hänen
uskonnollista katsomustaan. Mielestäni on muistettava erityisesti maahanmuuttajaperheiden
tapauksessa, että ei ole ulkopuolisen asia koskaan itse sanoa, että sellainen olisi
tilanne. Lukiolaisen suhteen ei myöskään huoltajien.
Opettajan kelpoisuus
Laki ei enää edellytä evankelisluterilaista tai ortodoksista uskontoa opettavalta
asianomaisen kirkon jäsenyyttä. Sen sijasta mitä tahansa uskontoa opettavalta vaaditaan
aineenhallinta, ohjeissa todetaan. Satu Honkala esitti kantelussaan huolestumisensa, että
luokanopettaja voitaisiin pakottaa opettamaan uskontoa ja erityisesti vähemmistöuskontoja
vastoin vakaumustaan yleisen opettajankelpoisuutensa tähden. Hänen mukaansa asiansa
kansainvälisiin ihmisoikeuselimiin vieminen voisi silloin tulla kyseeseen.
Mallista voi olla huolestuttavia seurauksia myös oppilaille. Etelä-Suomen
lääninhallitus huomautti hiljan Askolan kuntaa siitä, että ortodoksisen uskonnon opetus
oli annettu vailla muodollista pätevyyttä oleville luokan- ja aineenopettajille, vaikka
päteviäkin olisi ollut tarjolla, ja että käytännössä opetus silloin tapahtui samassa
luokkatilassa kuin enemmistön uskonnon mukainen opetus.
Pätevien elämänkatsomustiedon opettajien vaatimisessa ei valitettavasti olisi uutta.
Mutta on syytä kysyä, opetetaanko elämänkatsomustietoakin joskus samassa tilassa samaan
aikaan kuin uskontoa.
Kouluhenkilöstön asema
Honkala esitti, että ongelma on myös opettajan pakottaminen osallistumaan
uskonnonharjoittamiseen ja sen ohjaamiseen.
Uudet Opetushallituksen ohjeet kertovat nyt Raution esityksestä kokonaan sen, eivätkä
vain osittain kuten vanhat, mitä vakaumuksen vastaisesta virkatehtävästä lausuttiin
perusoikeusuudistuksen valmistelussa 1993: yleistä kieltäytymisoikeutta ei ole, vaan
ongelmat on pyrittävä ratkaisemaan työnjaollisin ja hallinnollisin järjestelyin
tapauskohtaisesti.
Ellei se auta, on mielestäni sitten turvauduttava kansalaisrohkeuteen.
Kanteluasiakirjat on luettavissa internet-osoitteessa
www.ateistit.fi/kantelut
Jouni Luukkainen
Kirjoittaja on matematiikan dosentti Helsingin yliopistossa ja Pääkaupunkiseudun
ateistit ry:n puheenjohtaja
|