Jäseniä

Paljonko Suomessa on uskonnollisia ja uskonnottomia ihmisiä? Vastaus riippuu paljolti siitä, miten nämä termit määritellään. 84% väestöstä kuuluu ev. lut. kirkkoon, mutta esimerkiksi kuolemanjälkeiseen elämään ilmoitti hiljattaisessa kyselytutkimuksessa uskovansa vain 51%. Varsinaisten "uskossa elävien" ja kirkossa käyvien kristittyjen osuus on alle 10% väestöstä. Valtaosa kirkon jäsenistä on jäseniä vain koska heidät on siihen vauvana liitetty eivätkä he ole tulleet eronneeksi.

Kyselytutkimuksissa noin 25% väestöstä ilmoittaa että ei usko jumalaan. Nämä 1,5 miljoonaa ihmistä lienevät ainakin teoriassa potentiaalista jäsenkuntaa vapaa-ajattelijayhdistyksille. Tämänhetkinen yhteenlaskettu jäsenmäärämme, 1500, muodostaa 0,1% tuosta kohderyhmästä. Teoriassa siis kasvunvara on 1000-kertainen, vaikka yksikään uskovainen ei luopuisi uskostaan.

Samaan aikaan kirkolla on jäseniä jopa 150% kohderyhmänsä kokoon verrattuna, jos kohderyhmäksi tulkitaan edes löyhästi kirkon tunnustuksen mukaisesti ajattelevat ihmiset. Tällainen kohderyhmän yliedustus on poikkeuksellinen saavutus miltään järjestöltä ja se on selitettävissä ainoastaan lapsikasteen ja historiallisen pakkouskonnollisuuden valossa. Jäsenyyden suuntana kirkolla voinee siis olla vain alaspäin, vaikka kirkko kamppaileekin trendiä vastaan esimerkiksi mainonnan keinoilla (ks. artikkeli "Armo"-kampanjasta tässä lehdessä).

Entä oma 0,1 prosenttiamme? Millä tavoin me voimme vaikuttaa jäsenmääräämme? Ensinnäkin täytyy muistaa perustavanlaatuinen ero uskonnollisuuden ja uskonnottomuuden välillä: siinä missä monissa uskonnoissa on sisäänrakennettuna kannustus toimintaan, tekoihin ja "seurakuntayhteyteen" uskonnon harjoittamiseksi ja levittämiseksi, ei uskonnottomuus itsessään sisällä mitään "toimintaohjelmaa". Kukaan ei ole rakentanut katedraaleja sen kunniaksi että jumalaa ei ole olemassa. Vapaa-ajattelijoiden tehtävä tulevaisuudessakin liittyy pääasiassa uskontojen etuoikeuksien karsimiseen ja jos joskus tulevaisuudessa uskonnot häviävät, ei uskonnottomien organisaatioitakaan tarvita.

Ihmiset, jotka eroavat kirkosta, eroavat pääsääntöisesti siksi, etteivät he koe tarvitsevansa kirkkoa mihinkään. Vaikka mielellämme näkisimme monen kirkosta erovan liittyvän uskonnottomien omiin organisaatioihin, valtaosa eroavista ei kaivanne jäsenyyttä missään aatteellisessa järjestössä. Siitä, että ihmisellä on jokin ominaisuus, ei seuraa että hän kokisi tarvetta toteuttaa tuota ominaisuuttaan järjestötoiminnan kautta. Itselläni on noin 30 ateistituttavaa, joista itseni lisäksi yksi kuuluu Vapaa-ajattelijoihin. Tilanne voidaan rinnastaa siihen, että Suomessa on paljon autoilijoita, mutta vain murto-osa heistä kuuluu autoilijoiden etujärjestöön, Autoliittoon. Siihen kuuluvat vain erityisen aktiiviset ja kiinnostuneet autoilijat. Samoin uskonnottomien järjestöihinkin voimme olettaa liittyväksi vain aktiivisimpien ja tiedostavimpien ateistien.

Tästä huolimatta katson, että meillä on Suomessa paljon kasvunvaraa. Omien kokemuksieni mukaan "aktiivisia ja tiedostavia" ateisteja on loppujen lopuksi huomattavasti enemmän kuin 0,1% kaikista uskonnottomista. Autoliittoon kuuluu 3% ajokortin omistavista - ehkäpä tällainen järjestäytymisaste voisi olla realistinen myös uskonnottomien kohdalla. Tämä tarkoittaisi noin 50 000 henkilöjäsentä, samaa luokkaa kuin esimerkiksi Norjan humanistiyhdistyksellä.

Varmaa on, että tällaiset jäsenyysluvut tulevat edellyttämään hyvää imagoa, voimakasta medianäkyvyyttä sekä selkeitä etuja jäsenyydestä. Onneksi yksi jäsenetu ei paljoa maksa: yhteenkuuluvuuden tunne, yhdessäolo ja yhdessä tekeminen 'hengenheimolaisten' kanssa sekä oman maailmankatsomuksen kehittäminen opiskelun ja keskustelun kautta ovat ainakin omalla kohdallani olleet merkittäviä seikkoja. Ne toteutuvat yksinkertaisesti hyvällä ilmapiirillä, hyvällä lehdellä ja hyvillä jäsentapaamisilla.

Robert J. Brotherus
puheenjohtaja