|
Jumalanpilkkalaki on jo kuollut kirjain, mutta uskontojen suojaksi on tehtailtu
uudenlaista lainsäädäntöä, jota perustellaan orwellilaistyylisesti humanistisilla
"suvaitsevuuden" fraaseilla. "Kiihottamisesta kansanryhmää vastaan" voi Suomessa saada
jopa kaksi vuotta vankeutta (rikoslaki 11. luku, 8 §):
Joka yleisön keskuuteen levittää lausuntoja tai muita tiedonantoja, joissa uhataan,
panetellaan tai solvataan jotakin kansallista, rodullista, etnistä tai uskonnollista
ryhmää taikka niihin rinnastettavaa kansanryhmää, on tuomittava kiihottamisesta
kansanryhmää vastaan sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.
Uhkaus tappaa kaikki juutalaiset olisi yhtä rangaistava jo ilmankin tätä pykälää.
Laittoman uhkauksen rangaistusasteikko on täsmälleen sama (sakko - 2 v. vankeutta).
Rikokseen yllyttäjä puolestaan tuomitaan jo rikoslain 5. luvun 5 §:n mukaan kuten rikoksen
tekijä, joten mitään erityistä pykälää etniseen väkivaltaan yllyttämisestä ei tarvita
rikosoikeudellisesti mihinkään. Pykälä on täysin vailla merkitystä muutoin paitsi silloin,
kun on kyse ajatuksien rauhanomaisesta levittämisestä, joka ei sisällä mitään uhkauksia
ketään vastaan.
Uskontokritiikki vaarassa?
Edellä mainittu muotoilu mahdollistaisi rikossyytteen muitakin uskontokuntia koskevien
vitsien veistelystä ja niiden levittämisestä. Huomionarvoista on, että pykälä ei koske
pelkästään yksittäiseen henkilöön hänen ihonvärinsä, kansallisuutensa tai uskontonsa takia
kohdistettua loukkausta. Sen sijaan lakipykälä kriminalisoi sellaisenkin "panettelevan tai
solvaavan" puheen, joka kohdistuu esimerkiksi tiettyyn uskontokuntaan kokonaisuutena.
Jos yksittäistä juutalaista solvataan hänen uskontonsa vuoksi, kyseessä on
kunnianloukkaus, jonka uhrina on se henkilö, joka voi nostaa asiasta syytteen. Pelkkä
juutalaisen identiteetin halventaminen sen sijaan on ns. uhriton rikos. Kenenkään
juutalaisen ei välttämättä tarvitse edes olla kuulemassa niitä juutalaisvitsejä, joiden
levittämisestä voidaan silti nostaa syyte kansanryhmää vastaan kiihottamisesta. Myöskään
minkään tietyn juutalaisyhdyskunnan nautinnassa olevia omaisuus- tai ympäristöarvoja ei
ole tuhottu. Rikoksena on yksinomaan tietyn väärän ajatuksen levittäminen.
Ranskassa kirjailija Michel Houellebecq joutui hiljattain syytteeseen
sikäläisen vastaavan lakipykälän nojalla hänen lausuttuaan julkisesti, että islam on
maailman tyhmin uskonto (ks. Christopher Hitchens:
"Tyhmin uskonto", VA 2-3/2003). Eikö
tällainen lainkäyttö ole jo itsessään selvää uhkailua sitä tiettyä kansanryhmää
(islaminuskon vastustajia) vastaan, joka on tässä asiassa samaa mieltä syytetyn kanssa?
Miksi islamilainen identiteetti olisi lain edessä sen arvokkaampi kuin
islaminvastustajan identiteetti? "Vihapuheen" kriminalisointia perustellaan juuri eri
kansanryhmien välisellä tasa-arvolla - mutta tällainen "tasa-arvo" on väistämättä
ristiriidassa itsensä kanssa, koska eräät kansanryhmät (esim. uskonnot) ovat
orwellilaisittain tasavertaisempia kuin jotkin toiset.
Viihdemateriaalin osalta ennakkotapauksilla voi olla ratkaisevaa merkitystä sille,
millaista kirjallisuutta tai millaisia elokuvia tullaan jatkossa päästämään levitykseen.
Pahimmassa tapauksessa yhdenkin uskontokunnan kustannuksella pilailusta langetettu
rikostuomio voisi merkitä, että jo tuotantovaiheessa tullaan vastaisuudessa "varmuuden
vuoksi" karsimaan pois ne riskialttiit osat käsikirjoituksista, jotka saattaisivat
sisältää voimakkaasti tunteeseen vetoavaa kritiikkiä jotakin tiettyä uskontoa vastaan.
Käytännössä pykälä ajaisi tällöin saman asian kuin se perinteinen jumalanpilkkalaki, jota
ei maallistuneessa yhteiskunnassa enää juurikaan "kehdata" soveltaa.
Rikoksia jumalaa vastaan
Uskontoihin kohdistetun "vihapuheen" ja kunnianloukkauksen välillä on
periaatteellisesti tärkeä ero, joka tulisi muistaa keskusteltaessa ilmaisuvapauden
rajoista. Kunnianloukkauspykälät perustuvat yksittäisten henkilöiden oikeuksiin, joita he
itse voivat ajaa. Jumalanpilkan tai "vihapuheen" tapauksessa taas väitetty "rikos"
kohdistuu sellaiseen (esimerkiksi uskonnolliseen) identiteettiin, jota kukaan ei voi
oikeudenkäynnissä edustaa muiden puolesta.
Kenelläkään uskovaisella ei voi olla mitään maallisia valtuuksia määritellä, mikä on se
"juutalaisuuden etu" tai "islamin etu", jota näihin uskontoihin kohdistettu pilanteko
loukkaa. Uskontokuntien halventamisesta langetetut rikostuomiot ovat siten jo itsessään
mielivaltaista "jumalallista oikeutta".
Jumalanpilkka on uhrittoman rikoksen malliesimerkki, koska siitä voidaan tuomita ilman
että Jumala itse laskeutuu oikeussaliin todistamaan kunniaansa loukatun. Ei ole sattumaa,
että länsimaisen oikeuskäytännön historiassa ensimmäisiä uhrittomia rikoksia olivat juuri
uskontorikokset. Alun perin tällaisia rikoksia ei tuominnut valtio, vaan kirkko - mutta
uuden ajan alusta lähtien maalliseen oikeuskäytäntöön levittäytyi yhä tihenevä viidakko
sellaisia "rikoksia esivaltaa vastaan", jotka eivät kohdistuneet kehenkään (eivät
kuninkaan henkilöön eivätkä kehenkään yksittäiseen alamaiseen).
Ensimmäisiä tällaisia rikoksia oli mm. noituus, johon kohdistettu tosiasiallinen
valvonta moninkertaistui, kun se ulotettiin osaksi maallista oikeutta. Toisin kuin
käräjäoikeudessa, uskonnollisessa oikeudessa jo syyte itsessään oli lähtökohtainen
"todiste" rikoksesta - ja tällainen inkvisitorinen menettely ulotettiin nyt myös maallisen
esivallan käytäntöihin.
Inkvisition paluu
Usein pidetään jo riittävänä todisteena "halventavasta" puheesta, että jonkin tietyn
(etnisen, uskonnollisen, sukupuolisen jne.) ryhmän edustaja on itse omassa päässään
tulkinnut jonkin tietyn mielenilmaisun olevan hänen identiteettiään halventava. Tällaisen
todistelukäytännön palauttamista myös rikosoikeuteen ajetaan usein "monikulttuurisen
suvaitsevuuden" uuskielisillä fraaseilla.
Kun hylätään vaatimus, että rikoksesta on oltava objektiiviset todisteet,
silloin katoaa myös syytetyn oikeusturva. Sellainen rikoslainsäädäntö, jossa jonkin teon
rikollisuus voi riippua syyttäjäosapuolen omista ajatuksista, on rikosoikeudellisen
laillisuusperiaatteen (nullum crimen sine lege) vastainen. Koska en voi mitenkään
etukäteen lukea kenenkään toisen ajatuksia, en voi myöskään rationaalisesti ennakoida,
mistä "rikoksesta" minulle saattaa tämänhetkisten puheitteni vuoksi huomenna rapsahtaa
syyte. Asetelma on kuin Kafkan Oikeusjutussa, jossa syytetty joutui
epätoivoisesti puolustamaan itseään saamatta koskaan tietää, mistä häntä syytetään.
Uskonnollisen identiteetin lainsuoja on hyvinkin verrattavissa jumalanpilkkaoikeuteen.
Jumalanpilkaksi on esim. brittiläisessä ennakkotapauksiin pohjautuvassa rikosoikeudessa
määritelty väljästi sellainen puhe, jonka "aiheuttaa mielipahaa jollekin kristilliselle
henkilölle". Todisteeksi rikoksesta on saattanut käydä, että yksikin oikeauskoinen henkilö
on pahoittanut mielensä moisesta puheesta - ja näin siis brittiläisessä oikeuskäytännössä,
joka on ollut pohjana länsimaisille oikeusvaltioperiaatteille!
On herkästi kiistaa herättävä mielipidekysymys, tulisiko uhrittomia rikoksia
ylipäätään kirjata rikoslakiin tai mihin raja pitäisi tällaisten rikosnimikkeiden kohdalla
vetää. Usein kyseessä ovat voimakkaita tunteita herättävät asiat, kuten päihde- tai
seksuaalipolitiikka, enkä ryhdy tässä arvioimaan sellaisten asioiden sääntelyn
oikeutusta.
On kuitenkin aivan oma lukunsa, että tietty joukko uhrittomista rikoksista on
luonteeltaan puhtaasti ajatusrikoksia. Avoimessa yhteiskunnassa ei voi olla sellaista
asiaa kuin jonkin tietyn (esimerkiksi aatteellisen tai uskonnollisen) identiteetin
"oikeus" tulla suojelluksi siihen kohdistuvalta julkiselta arvostelulta - ja tällaisten
"oikeuksien" määrätietoinen vastustaminen on välttämätöntä, jos ajatuksenvapautta halutaan
puolustaa.
"Vihapuheen", pornografian tai väkivaltaviihteen sensurointia on usein perusteltu
sillä, että niiden levittäminen voi yllyttää raiskauksiin tai etniseen väkivaltaan. On
joskus jopa väitetty, että esimerkiksi pornografia ei olisikaan mikään uhriton rikos, vaan
rikos jonka uhrina on jokainen raiskattu nainen. Kuitenkin uhrittoman rikoksen määritelmän
mukainen tunnusmerkistö täyttyy silloin, jos teko itsessään ei aiheuta vahinkoa kenenkään
toisen henkilön lailliselle edulle. Vaikka raiskaaja tai ryöstömurhaaja saisikin idean
tekoihinsa lukemalla dekkareita tai katselemalla väkivaltapornoa, tällaisten "virikkeiden"
levittäminen on silti itsessään ainoastaan ajatuksien levittämistä, eivätkä ajatukset ole
koskaan raiskanneet tai pahoinpidelleet ketään.
Jos ajatuksien levittämistä halutaan rajoittaa muunlaisen rikollisuuden ehkäisemiseksi,
niin silloin voidaan tietenkin samalla perusteella vaatia kriminalisoitavaksi myös
tiettyjen "rikollisten" aatteiden levittäminen. Tällä tavoin on jo Euroopassa
perusteltukin esimerkiksi kansallissosialistisen ideologian symbolien (mm. hakaristin) ja
usein myös fasistisen, anarkistisen tms. lehdistön ja kirjallisuuden kriminalisointia.
Jopa tieteellistä keskustelua on rajoitettu rikosoikeudellisesti tuomitsemalla
"juutalaisvastaiseksi vihapuheeksi" sellainen revisionistinen historianteoria, jonka
mukaan juutalaisten joukkotuho olisikin ollut oletettua vähäisempää. Kun rikosoikeudelle
annetaan toimivalta ratkaista jopa tieteellisen totuuden viralliset rajat, ollaan jo
periaatteellisesti lähellä inkvisitiota.
Lopuksi eettinen kysymys pohdittavaksi: tulisiko Karl Marxin teokset kieltää
sillä perusteella, että niissä esitetyt ajatukset väkivaltaisesta luokkataistelusta olivat
"virikkeinä" miljoonien ihmisten joukkomurhiin? Entä tulisiko islamin ja kristinuskon
levittäminen kieltää sillä perusteella, että ne lietsovat kansanjoukkoja pyhään sotaan ja
miekkalähetykseen? Jos ei, niin mitä perusteita jää jäljelle puolustella sellaisia
uhrittomia rikosnimikkeitä, jotka kohdistuvat puhtaasti ajatusrikoksiin?
|