|
Kvanttifysiikkaa on käytetty argumenttina paitsi fysiikan, myös kulttuuri- ja
yhteiskuntatieteiden sisäisessä keskustelussa. Kvantti-ilmiöt tulevat avuksi silloin kun
halutaan kumota väitteitä, joiden mukaan ihmisten välisessä todellisuudessa on joitakin
kausaalisia vaikutussuhteita (että yksi asia mekaanisesti aiheuttaa jonkin toisen asian).
Yhteiskunnallinen ja kulttuurinen todellisuus pitää nykyisen intellektuaalisen eliitin
omaksuman perusdogmin mukaan selittää humanistisesti "merkityksillä" ja niiden välisillä
suhteilla mutta ei herran nimessä luonnontieteellisen mallin ehdoilla.
Hiukkasilmiöihin vedotaan toteamalla, että kausaliteetti muuttuu jo luonnontieteen
alueella epätarkaksi, jolloin kaikki on niinkuin nähkääs vähän kaikkea. Tästä päätellään,
että myös yhteiskuntaelämän tasolla kausaaliset selitykset on hylättävä: mikään ei aiheudu
mistään, vaan kaikki sosiaaliset ilmiöt ovat toisiinsa merkityssuhteissa, jotka
muodostavat kokonaisuuden. Luonnontieteellinen totuuskin on yksi sosiaalinen rakennelma
muiden joukossa, koska on todettu mittaajan vaikuttavan koetuloksiin.
Kuitenkaan ei tunneta yhtäkään teoriaa, joka selittäisi millä tavoin hiukkasilmiöt
suoraan vaikuttaisivat sosiaalisiin rakennelmiin (lukuun ottamatta mittaustapahtumia). Ei
ole pystytty selittämään edes niiden vaikutusta mikrotasolla tapahtuviin yksittäisen
henkilön mielentilojen vaihteluihin, vaikka tämä sentään vielä olisi aivan järkeenkäypä
hypoteesi. Silti hiukkasilmiöiden sattumanvaraisuus vedetään esiin pyrittäessä
"pelastamaan" esimerkiksi humanistinen oletus vapaasta tahdosta.
Ateistifilosofin viaton kysymys on, millä tavoin sattuma tekisi tahdon sen
"vapaammaksi" kuin luonnonlakien orjuus. Eikö kyseessä ole vain usko kohtaloon
luonnonlakien sijasta? Minulle riittää sellainen vapaa tahto, jolla tarkoitetaan
ainoastaan riippumattomuutta jonkin toisen henkilön tahdosta. En liioin tunne valintojani
erityisen vapaiksi, jos joudun pelaamaan arpapeliä ilman tietoa syistä ja seurauksista.
Mieleen tulee lähinnä kioskikirjallisuuden markkinoima astrologinen vapauskäsitys: valinta
on "aidosti vapaa", jos romanssi syntyy umpimähkäisesti ("tähtien" siunauksella) ja ilman
suunniteltua aikomusta.
Entä mitä ihmettä tarkoittaa se paljonpuhuttu yhteiskunnallisten ilmiöiden (kuten
esimerkiksi talouselämän tai vaikkapa sukupuolten) selittäminen sosiaalisina
merkitysrakennelmina? Jollei sillä tarkoiteta sitä, että ilmiö A aiheuttaa ilmiön B
tai on mukana aiheuttamassa sitä (toisin sanoen kausaalista syyn ja vaikutuksen ketjua),
niin onko se silloin enää mikään selitys lainkaan? Mikäli jonkin yhteiskunnallisen
tosiasian (kuten vaikkapa sukupuolijaon) selitykseksi tarjotaan jonkin sitä rakentavan
"sosiaalisen merkityksen" olemassaoloa, niin eikö tällä tarkoiteta sitä, että kyseisen
merkityksen omaksuminen ihmisten päässä aiheuttaa tiettyjä luonnonlakien mukaisia
seurauksia ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa?
Esimerkiksi sukupuolelle annettujen "sosiaalisten merkitysten" kohdalla tämä on
käytännössä täysin ymmärrettävissä: ihmisten päihin indoktrinoidaan tiettyjä merkityksiä
siitä, mitä on olla nainen tai mies, ja tällaisesta ’ohjelmoinnista’ seuraa taipumusta
omaksua sukupuolisesti asenteellista käyttäytymistä. Suomen johtava postmoderni filosofi
Tuija Pulkkinen (ks.
artikkeli) on
alleviivannut, että kyse ei ole siitä, mitä tällainen merkitysrakennelmaksi kyhätty
sukupuoli "on", vaan siitä, mitä sellainen merkityksiä antava monimutkainen rakennelma
tekee muodostuessaan osaksi sosiaalista todellisuutta.
Jonkin tietyn käsitteellisen rakennelman levittäminen siis aiheuttaa ihmisten
välisessä toiminnassa joitakin havaittuja materiaalisia vaikutuksia - aivan kuten tietyn
aineettoman ohjelmiston ajaminen tietokoneessa aiheuttaa tiettyjä raudan tasoisia
prosesseja. Mitä muuta tällainen selitys voisi olla kuin puhtaasti kausaalinen,
luonnontieteellisen mallin mukainen selitys? Kulttuurisilla merkitysrakenteilla on
sosiaalista vaikutusta, joka voidaan määritellä operationaalisesti ja sen jälkeen (mikäli
tilanteeseen ei olla tyytyväisiä) voidaan esittää teknisiä korjausehdotuksia (kuten
ohjelmiston päivittämistä uudempaan versioon).
Nykyisen intellektuaalisen eliitin mukaan yhteiskuntatieteelliset ja kulttuuriset
selitykset ovat jotakin muuta kuin mekanistis-kausaalisia - mutta he eivät ole onnistuneet
selittämään, mitä. He viittaavat vain siihen, ettei nyky-yhteiskunnan ongelmia
voida ratkaista "mekanistisen järjen" ehdoilla ja että "tekniset" ratkaisumallit ovat
tuhoon tuomittuja, jollei pelastuspaketti sisällä sitä vaatimusta, että me intellektuellit
pääsemme itseoikeutettuina poliittisina pastoreina latelemaan kansalle niitä toisenlaisia
"sosiaalisia merkityksiä" jotka johtavat valoon.
Tyypillistä on, että kiistasta tehdään myös tasa-arvokysymys: "miehinen" tiede
ja filosofia ovat mekanistisesti unohtaneet jotakin, mitä ei niiden hallitsemalla
päättelyllä voi selittää. "Naistutkimus"-nimisellä alalla on validia tutkia, millä tavoin
esimerkiksi tieteellisen selittämisen subsumptioteoria (oletus, että eri selitystasot,
kuten fysikaalinen, biologinen jne. ovat hierarkisesti alisteisia toisilleen) heijastaa
tiedemiesyhteisön oletettua raiskausfantasiaa, jossa kovan tieteen välineet tunkeutuvat
kliinisesti pehmeän tiedon omille alueille. On hankalaa arvostella tällaista retoriikkaa,
jollei halua leimautua "patriarkaatin" puhetorveksi; voidaan silti kysyä, eikö juuri tässä
uusinneta vuosituhantista seksististä normittamista, jonka mukaan "kovan tieteen" mallin
mukainen ajattelu kuuluu miehille.
Mekanistis-kausaalisten selitysmallien hyljeksimisen taustalla kummittelee
vuosituhantinen kristillisen yliopistohumanismin käsitys ideoista, jotka leijuvat
aineellisen kausaalitodellisuuden yllä. Sylttytehdasta ei kuitenkaan suostuta
tunnustamaan, vaan sen sijaan tällaisen platonistisen vetistelyn väitetäänkin olevan
postmodernia "perustahakuisten teorioiden" kritiikkiä, joka kuulemma hylkää myös
humanismin sen "fallosentrisyyden" vuoksi ja vaatii tällä perusteella, että kuuntelisimme
imaamien vaihtoehtoisia ihmisoikeuskäsityksiä.
Postmoderni irtiotto humanismista ei sinällään estäisi käsittämästä ihmistä pelkkänä
monimutkaisena tietokonejärjestelmänä ja sosiaalisen elämän ilmiöitä pelkkinä
"koneistoina" joita voi teknisesti ajaa, päivittää ja vaihtaa (esim. Tuija Pulkkisen
postseksualistisessa filosofiassa sukupuoli ja seksuaalisuus käsitteellistyvät
tietoteknisinä koneistoina, joilla "ihmistä" tuotetaan). Postmoderni
perustahakuisuuden kritiikki on ennen kaikkea humanististen tieteiden sisäistä
kritiikkiä, joka kohdistuu sitä vastaan, että ihmiskokemuksen eri muodoille voisi
löytyä jokin kaikenkattava teoreettinen selitysperusta. Jos kristillishumanistinen
fantasia (ihminen jumalan kuvana) hylättäisiin, silloin olisi mahdollista kiistanalaistaa
ihmiskokemuksen "perustavuus" sen sijaan että heitetään järki ja luonnonlait yli
laidan.
Kulttuurieliitin valtaosa haluaa sen sijaan soveltaa postmodernismia kaikkeen muuhun
mahdolliseen paitsi kuvitelmaan ihmistieteistä joinakin itsenäisinä tieteenaloina.
"Ihmisen" haamu (jonka postmodernismi julisti teloittavansa) kummittelee yhä
platonistisessa ideataivaassa. Perustahakuisuuden postmoderni kritiikki unohdetaan
taktisesti juuri ihmiskokemuksen alueella - samalla kun "perustattomuuteen" vedotaan
kiistettäessä luonnontieteellisten selitysten pitävyys. Jos ihmiskokemuksen sisäiset
rajoitukset estävät tekemästä objektiivisia mittauksia kvanttitasolla, niin tästä halutaan
päätellä, että ihmiskulttuuri onkin todellisempaa kuin kvanttitason ilmiöt.
Postmodernissa filosofiassa oleellista on "yleismaailmallisen ihmiskokemuksen"
teoreettisen selitysarvon kiistävä posthumanistinen (Lyotardin mukaan
"pakanallinen") näkökulma, joka postmodernissa puppugeneraattorissa kääntyy päälaelleen.
Jälkimmäisellä ei välttämättä ole varsinaisesti tekemistä minkään filosofian - siis ei
myöskään postmodernin filosofian - kanssa. Se on pikemminkin aikamme intellektuaalisen
eliitin ikioma rousseaulaistyyppinen kansalaisuskonto, jonka tehtävänä on
uskotella, että tällä erityisellä väestöryhmällä (johon itsekin kuulun) on hallussaan
jokin korkeamman voiman johdatus, joka kumoaa luonnonlait. Tämä myös selittää, miksi
teloitetun "ihmisen" haamu yhä kummittelee; ilman sitä meillä intellektuelleilla ei olisi
edes kuvitteellista laumaa kaitsettavana.
|